19-03-2016, 04:35 AM
”Eivät ne ole herkät! Minä rakastan kauhujuttuja!” Stephen intti itsepäisesti ja osoitti vasenta korvaansa vasemmalla kädellään.
”Ja, ja...ja jahtasin kaappimörköjä jo viime vuonna!” hän julisti, tarkoittaen kuvitteellisia sellaisia. Kolmevuotiaana hän oli vielä laittanut isin ajamaan sen pois, mutta noin vuosi sitten hän oli rohkaistunut tekemään sen itse.
Hän ei ihan vielä jaksanut käsittää että oikeiden tapahtumien ja kuvitteellisten tarinoiden välillä oli niin merkittävä ero ettei niiden kuuleminen tuntuisi samalta, ja ettei hän ollut toistaiseksi kuullut mitään kovin hurjia tarinoita. Tai edes samalta kuin vilkkaan mielikuvituksen aiheuttamat pelot, ne kun ennemmin tai myöhemmin sai ajettua pois.
Dumon kysymys keskeytti vastaan väittämisen, jota hän vaikutti haluavan jatkaa. Poika katsahti Dumoa ja sitten taas Denaa, yrittäen päättää kumpi olisi kivempaa. Kauhutarinoiden kalastelu vai autoleikit.
”Hei, kamu, pistähän tämä päällesi,” Jacob kehotti saapuessaan sillä hetkellä olohuoneeseen, ja heitti pojalleen tummansinisen resorittoman pitkähihaisen paidan, jonka edessä oli kuvassa Darth Vader ja Obi-wan Kenobi taistelemassa valomiekoilla. Häneltä ei ollut mennyt ohi pojan aiempi niiskutus tai ylipäätään se että tämä oli pukeutunut melko kesäisesti kylmänä päivänä.
”Yksi sairastava napero riittää yhdelle joululle,” hän totesi, katsoen poikaa joka tottelevaisesti veti paitaa ylleen.
”Tule, Dumo, minulla on iso kasa autoja ja hieno kaupunkimatto!” Stephen sitten hihkaisi, hypähti lattialle ja kipitti olohuoneen poikki kohti portaita. Lähinnä, koska vaihtoehtoja ei enää ollut, mutta kyllä autoleikit paljon houkuttelivatkin. Sitä paitsi pitihän Dumon päästä nauttimaan lahjastaan.
”Leikkikäähän sitten hiljaisesti, jotta siskosi saa nukahtaa,” mies huudahti perään muistutukseksi, muttei saanut Stepheniltä mitään vastausta, poika vain nousi portaita niin nopeasti kuin pystyi juoksematta niissä.
”Täällä on sitten näemmä taas kevyempi tunnelma,” Jacob totesi istahtaessaan takaisin nojatuoliin, kääntäen katseensa Denaan ja tarttui kahvikuppiinsa.
”Ja, ja...ja jahtasin kaappimörköjä jo viime vuonna!” hän julisti, tarkoittaen kuvitteellisia sellaisia. Kolmevuotiaana hän oli vielä laittanut isin ajamaan sen pois, mutta noin vuosi sitten hän oli rohkaistunut tekemään sen itse.
Hän ei ihan vielä jaksanut käsittää että oikeiden tapahtumien ja kuvitteellisten tarinoiden välillä oli niin merkittävä ero ettei niiden kuuleminen tuntuisi samalta, ja ettei hän ollut toistaiseksi kuullut mitään kovin hurjia tarinoita. Tai edes samalta kuin vilkkaan mielikuvituksen aiheuttamat pelot, ne kun ennemmin tai myöhemmin sai ajettua pois.
Dumon kysymys keskeytti vastaan väittämisen, jota hän vaikutti haluavan jatkaa. Poika katsahti Dumoa ja sitten taas Denaa, yrittäen päättää kumpi olisi kivempaa. Kauhutarinoiden kalastelu vai autoleikit.
”Hei, kamu, pistähän tämä päällesi,” Jacob kehotti saapuessaan sillä hetkellä olohuoneeseen, ja heitti pojalleen tummansinisen resorittoman pitkähihaisen paidan, jonka edessä oli kuvassa Darth Vader ja Obi-wan Kenobi taistelemassa valomiekoilla. Häneltä ei ollut mennyt ohi pojan aiempi niiskutus tai ylipäätään se että tämä oli pukeutunut melko kesäisesti kylmänä päivänä.
”Yksi sairastava napero riittää yhdelle joululle,” hän totesi, katsoen poikaa joka tottelevaisesti veti paitaa ylleen.
”Tule, Dumo, minulla on iso kasa autoja ja hieno kaupunkimatto!” Stephen sitten hihkaisi, hypähti lattialle ja kipitti olohuoneen poikki kohti portaita. Lähinnä, koska vaihtoehtoja ei enää ollut, mutta kyllä autoleikit paljon houkuttelivatkin. Sitä paitsi pitihän Dumon päästä nauttimaan lahjastaan.
”Leikkikäähän sitten hiljaisesti, jotta siskosi saa nukahtaa,” mies huudahti perään muistutukseksi, muttei saanut Stepheniltä mitään vastausta, poika vain nousi portaita niin nopeasti kuin pystyi juoksematta niissä.
”Täällä on sitten näemmä taas kevyempi tunnelma,” Jacob totesi istahtaessaan takaisin nojatuoliin, kääntäen katseensa Denaan ja tarttui kahvikuppiinsa.