+- HPAU (https://hiddenkiss.net/hphr)
+-- Forum: PELIT (https://hiddenkiss.net/hphr/forumdisplay.php?fid=3)
+--- Forum: LONTOO (https://hiddenkiss.net/hphr/forumdisplay.php?fid=12)
+---- Forum: Esikaupunkialueet (https://hiddenkiss.net/hphr/forumdisplay.php?fid=14)
+---- Thread: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä (/showthread.php?tid=4)
Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Cullodena Aiken - 19-03-2016
//Nibs tuokoon Kingin perheen peliin.//
[24.12.1985 aamupäivä]
[24.12.1985 aamupäivä]
Dunmore oli päässyt koulusta joululomalle. Dena antoi pikkuveljensä nukkua vähän pitempään, hän valmisti hyvän aamiaisen ja herätti sitten 14-vuotiaan pikkuveljensä. He olivat pari päivää aiemmin käyneet Nat-sedän luona ja juhlineet yhdessä Dunmoren syntymäpäivää maalla, mutta joulua he eivät siellä viettäneet, sillä Nat sedällä oli töitä.
Dena katsoi huvittuneena pikkuveljeään, joka oli henkisesti 12-vuotias ja se näkyi ulkoisesti. "Huomenta pörröpää", nuori nainen totesi lempeästi hymyillen ja antoi pojalle pekonia ja munia ja otti itselleen kupillisen kahvia, hän oli itse syönyt pari tuntia sitten ja suunnitellut samalla päivän ohjelman.
"Kuulehan Dumo. Lähdetään tänään Suttoniin. Haluaisin tavata erään henkilön menneisyydestäni", Dena kertoi pikkuveljelleen, joka vain nyökkäsi ja lappasi ruokaa suuhunsa. Kun Dunmore oli syönyt, katsoi Dena tuolle siistit vaatteet päälle. Paidassa koristi supermario housut olivat haalistuneet, mutta siistit farkut. Dena oli pukeutunut tummanvihreään poolopaitaan ja tummansinisiin leveälahkeisiin housuihin.
Dena tarttui veljensä käteen ja ilmiintyi tuon kanssa Suttoniin, metroaseman lähellä olevalle kujalle, josta he kävelivät määränpäähänsä. Dena oli ostanut lumiukkoaiheiseen paperipussiin, sukalaakeksejä, konvehteja, sekä kahvipaketin ja limsapullon. Häntä hieman jännitti, mutta hengitettyään syvään, hän painoi ovikelloa. Hän sai hieman rohkeutta, kun pikkuveli hymyili leveästi ja puristi toista kättä. "Muista sitten olla kiltisti", Dena muistutti ja sai vain nyökkäyksen vastaukseksi.
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Jacob King - 19-03-2016
Jacob oli saanut rennon vapaa-aamun pitkästä aikaa. Kumppaninsa Carrie oli lähtenyt viimeisille jouluostoksille ja muksut nukkuivat erityisen pitkään. Tosin johtuen vain siitä että illalla oli kestänyt erityisen pitkään että nämä olivat simahtaneet, vasta puolen yön maissa. Jacob oli itse nukkunut tavallista pidempään, yhdeksään asti. Hän oli juuri rentoutunut tunnin verran kylvyssä ja saanut vihdoin luettua kauan kesken olleen dekkarinovellin loppuun.
He eivät odottaneet vieraita joten hän ajatteli ensin pukeutua rennosti sisävaatteisiin, mutta päätti kuitenkin vetää ylleen tummansiniset farkut ja vaaleansinisen nappipaidan, jonka jätti ylhäältä hieman auki. Kun todennäköisesti tulisi lähdettyä tenavien kanssa ulos jossain vaiheessa.
Mies vilkaisi yöpöydällään istuvaa radiokelloa, joka näytti kymmentä. Lapset olivat siis uinuneet nyt noin kymmenen tuntia. Ne voisi herätellä tunnin sisään...varsinkin kun se pikkumies ei tuntunut väsyvän sitten millään vaikkei edes nukkunut enää päiväunia toisin kuin siskonsa.
Mies asteli rauhassa alakertaan ja katseli ympärilleen. Talo oli joulua varten täysin valmis; ulko-ovessa roikkui iso kaunis kranssi, sisällä seiniä koristivat muutamat tenavien askartelemat lumihiutaleet ja jouluiset piirustukset, etupuolen ikkunoissa oli sinisiä ja valkoisia jouluvaloja ja kaarikyntteliköt – tosin ne pidettiin päällä vasta hämärän jälkeen. Takkojen reunoilla oli oikeita kynttilöitä, olohuoneen pöydällä oli valkoinen joulukaktus ja ruokasalin pöydällä punainen joulutähti, olohuoneessa sohvan ja ikkunan välisessä nurkassa seisoi komea ja tuuhea aito kuusi. Se oli tänä vuonna koristeltu siniseen ja kultaiseen värimaailmaan, hieman punaistakin mukana, sähköiset kynttilät olisivat oikean liekin värisiä.
Lahjoja kuusen alla ei vielä ollut. Ne asetettaisiin sinne vasta lähempänä aamun sarastusta, jotta tenavat eivät juoksentelisi koko yötä katsomassa kun eivät tienneet mihin aikaan siellä jotain olisi.
Jacob siirtyi ruokasalin poikki keittiön puolelle juodakseen päivän ensimmäisen kupillisen kahvia, napattuaan ensin sisäeteisestä mukaansa langattoman puhelimen. Hän aikoi vain pikaisesti soittaa ystävälleen Danielille, varmistaakseen seuraavan päivän ohjelman. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän istui yhä keittiön pöydän ääressä ja oli yhä puhelimessa, kahvikuppinsa puolillaan, sillä keskustelu oli tyypilliseen tapaansa kulkeutunut aina vain uuteen asiaan. He olivat yhtä läheiset kuin veljekset, mutta eivät olleet pariin viikkoon tavanneet sillä Daniel oli vaimonsa kanssa viettänyt joulunalusaikaa ulkomailla.
Ovikellon ääni palautti hänet nykyhetkeen, mutta hän ei ehtinyt kunnolla reagoida saati lopettaa puhelua, kun talon nuorempi mies rymisti portaita alas.
5-vuotias poika paljain jaloin ja tummansinisessä pyjamassa jossa oli komeita tyrannosaurus Rexin kuvia, oli avaamassa ovea enemmän kuin mielellään. Vekara kiskoi paksun välioven auki ja kipitti pienen ulkoeteisen pari porrasta alas ja kurkistamaan ulko-ovea reunustavasta kapeasta sivuikkunasta, ohuen valkean verhon alta niin että vain hänen silmänsä näkyivät.
Seuraavassa sekunnissa hän päästi verhon laskeutumaan takaisin ja avasi ulko-oven.
Ohikiitävän hetken poika napitti kiinnostuneen arvioivasti ylös kaksikkoon eikä tunnistanut näitä vieläkään, eikä jäänyt kuuntelemaan mahdollisia esittelyjä tai kysymyksiä.
”Väärä talo!” poika vain julisti iloisesti ja päättäväisesti, ja paiskasi oven kiinni vieraiden nenän edestä.
Jacob hymähti kävellessään ulkoeteiseen jonka portaita poika oli juuri tyytyväisenä hyppelehtimässä ylös ja energisenä toivotti isälleen hyvää huomenta.
”Huomenta. Jos nyt kuitenkin kysyttäisiin mistä on kyse,” hän totesi lempeästi ja pörrötti ohimennen pojan mustia yhä yön jäljiltä täysin sekaisia kutreja.
Poika katosi sisäeteiseen ja Jacob avasi ulko-oven uudestaan. Onneksi vierailija ei vaikuttanut ehtineen kadota noin kymmenessä sekunnissa mihinkään.
”Anteeksi,” mies totesi samaan sävyyn hymyillen, välittömästi oven avattuaan. ”Hänen innostuksensa käytännön pilailuun kasvaa koko ajan ja tuo toimi edelliseen vierailijaan, joten nyt hän kokeilee sitä kaikkiin... Ketä etsitte?”
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Cullodena Aiken - 19-03-2016
Dena ehti hyvän aikaa pohtimaan oliko idea sittenkään hyvä, hän huomasi ikkunasta kurkkivan pojan ja koitti hymyillä. Kun ovi avautui, ei hän ehtinyt ensimmäistäkään tavua sanomaan, kun ovi paiskattiin jo kiinni. Cullodena oli hämillään ja katsoi veljeään hymyillen.
Lunta alkoi hiljalleen putoamaan taivaalta. Dumo, yritti pyydystää hiutaleita kielensä päällä, mutta säikähti oviaukkoon ilmestynyttä miestä ja asteli sisarensa taa ja kurkisteli sieltä.
Miehen kysymys, sai Denan hymyilemään, mies ei ollut muuttunut muistikuvasta yhtään. "Teitä, sir", nuori nainen vastasi lämpimästi hymyillen. Kun hän hetken mietti sanojaan, hän lisäsi: "Autoitte mua kerran, vuosia sitten. Olen Dena Aiken."
Denan katse tarkkaili valppaasti miestä, kun hänen kätensä, veti Dumon, selkänsä takaa esiin. "Tämä on Dunmore", hän esitteli pojan vieraalle. "Dumo", poika sanoi lempinimensä ja pokkasi miehelle, perääntyen takaisin siskonsa taa turvaan.
Dena mietti mitä sanoisi miehelle, hän oli miettinyt sitä pitkään, mutta yhtäkkiä mieleen ei pälkähtänyt mitään. "Oikeastaan me, tai minä haluaisin, tuota", Cullodena alkoi kakistella, sillä miten sanoa kiitos, järkitavalla. "Minä, tuota, haluaisin kovasti, vain", Dena yritti jälleen sanoa asiaa, mutta se oli hieman hankalaa, lopulta hän ojensi lahjapussin miehelle ja sanoi: "Kiitos." Hänen katseestaan näki, että hänen sanansa tulivat vilpittömästi, aidosta tunteesta. "Tehän olette Jacob King?"
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Jacob King - 19-03-2016
Jacobin kasvoille kirkastui tunnistuksen ilme, kun nuori nainen esitteli itsensä. Tämä olikin vaikuttanut kovin tutulta, hän ei vain ollut osannut laittaa sormeaan sille mistä. Se tyttö oli sentään ollut täysin rauniona henkisesti ja melkolailla fyysisestikin, mutta tuossa seisoi nyt terve ja hehkeä nuori nainen. Miehen huomio kiinnittyi tämän takana piilottelevalta vaikuttavaan nuoreen poikaan juuri kun Dena tämän sieltä esiin ohjasi.
”Hyvää huomenta, Dumo,” Jacob vastasi ystävälliseen sävyyn, pojalle nyökäten ja yhä hymyillen.
Poika vaikutti erityisen aralta ja muutenkin poikkeavalta, ja jos hän muisti Aikenien kadonneen ja muutama vuosi sitten löytyneen lapsen nimen oikein, tämän täytyi olla sama poika.
Miehen hymy ja katse muuttui vain lämpimämmäksi Denan yrittäessä saada asiansa sanotuksi, sillä tokihan hän arvasi mikä se olisi. Hän antoi kuitenkin toisen ottaa aikansa.
”Kiitos, tämä on varsin mukava yllätys etenkin näin jouluaattona,” Jacob sanoi ottaessaan lahjapussin vastaan.
”Olen minä, ja muistan sinut hyvin. Suuri ilo nähdä sinut hyvinvoivana, ja veljesi turvallisesti kotona,” hän jatkoi katse yhä Denan silmissä, mutta käväisten Dunmoressa tämän mainitessa. Joka sana tuli sydämestä. Ei hän poliisin uraa hetken mielijohteesta ollut aikoinaan valinnut, hän halusi vahvasti ja välittömästi suojella ja auttaa Britannian kansalaisia, ja ylläpitää järjestystä. Harva poliisi muutenkaan palkan perässä oli, sen verran kohtuuttoman alhainen se oli nähden työn vaativuuteen ja riskeihin – etenkin silloin '70-luvulla kun se oli ollut suorastaan törkeän alhainen. Mutta poliiseilla ei ollut silloin lupaa lakkoilla. Hän ja moni työtoverinsa tosin eivät olisi siihen lähteneetkään, koska tosiaan tekivät työtä aivan muista motiiveista.
”Tulkaa ihmeessä sisään,” hän totesi rohkaisevaan sävyyn, siirtyessään pois edestä ja viitaten vapaalla kädellään kohti sisäeteistä ja siirtyi saman tien itse sen suuntaa. Hän arveli ettei tällaiselle reissulle lähdetty lennossa eli että kaksikolla olisi ainakin jonkin verran aikaa viivähtää.
”Samaistuin tilanteeseesi aika paljon silloin kun löysin sinut, joten sinä jäit erityisen hyvin mieleen. Työt ja perhe ovat sittemmin täyttäneet elämäni,” Jacob kertoi päästyään sisäeteiseen.
”Poikani Stephen,” hän esitteli viitaten olohuoneeseen jossa vekara keikkui parhaillaan sohvan käsinojalla ottaen vasemmalla kädellä tukea seinästä, ja kurkotteli kuusen ylempiä oksia kohti paperiin käärityn suklaakonvehdin perässä. Samalla hän hengitti syvään aidon kuusen suloista tuoksua. Mutta kuullessaan isänsä lausuvan nimensä hän luuli että tämä puhui hänelle, hätkähti hieman ja kompuroi käsinojalta sohvan istuintyynyille, seisoi siinä suorana viattomasti hymyillen eteiseen päin, kädet selän taakse vietynä kuin olisi jäänyt kiinni varkaista. Joulukuusen koristeita ei ollut tarkoitus syödä ennen kuin joulun jälkeen, se oli yhdessä sovittu. Vaikka ei se nyt mikään vakava rike olisikaan, mutta silti.
”Hän on viisi,” Jacob jatkoi, pojalleen lämpimästi hymyillen ja kääntyi sitten ruokasalia kohti ja asteli sen poikki jälleen keittiöön.
”Tyttäreni Freya on 3-vuotias, ja taitaa vielä nukkua,” hän sanoi mennessään.
Perästä kuului pienten paljaiden jalkojen töminää kun Stephen kipitti, melkein juoksi, olohuoneesta keittiöön – surutta Denan ja Dunmoren ohi viilettäen ja jarrutti vasta keittiössä.
”Mitä siinä on?” poika uteli ehdittyään isänsä viereen keittiön pöydän luo johon Jacob oli laskenut lahjapussin, ja vekara söi sitä silmillään muttei kehdannut koskea siihen ilman lupaa.
”Stephen,” mies sanoi toruvaan sävyyn, katsoen alas poikaan, ”Käytöstavat!”
Tokihan vilkkaalta 5-vuotiaalta pojalta jonkin verran itsekästä ja ajattelematonta käytöstä sopi odottaa, mutta viikari vaikutti tänä aamuna jostain syystä käyvän hieman ylikierroksilla. Ensin ovi, ja sitten vieraiden täysin sivuttaminen. Pitäisikö muistuttaa että joululahjat voivat vieläkin vähentyä...? No ei kai sentään. Ei poika yleensä aivan tuollainen ollut. Joulu taisi vaan taas saada tämän niinsanotusti hyppimään seinille ja olla jotain patoutumia yrityksistä olla superkiltti koko joulukuun, mutta päivän kuluessa jouluyön lähestyessä olisi varmasti taas maailman kiltein ja avuliain tenava ainakin huomiseen asti. Hän tarttui naperon olkapäistä, käänsi tämän ympäri ja viittasi Denan ja Dunmoren suuntaan.
”Tässä on Dena,” Jacob esitteli, ”tuttuni vuosien takaa. Ja hänen pikkuveljensä Dumo.”
Poika napitti taas ylös kaksikkoon, nyt puhtaan uteliaana.
”Hassut nimet,” poika totesi reaktiomaisesti, mutta lisäsi hätäisesti perään ”Hienot nimet...mutta myös hassut.” Sävynsä oli vilpitön, sillä ikäistensä tapaan hän yleensä sanoi sen mitä ajatteli.
”Anteeksi se ovijuttu...ja silleen...” hän sanoi edelleen vilpittömästi, tarkoittaen aiempaa käytöstään yleisesti. Sillä nyt kun hän pysähtyi miettimään, olihan se ollut aika töykeää. ”Mukava tavata teidät,” poika lisäsi, väännellen käsiään edessään ja väläyttäen sisaruksille suloisen hymyn. Hän halusi olla kohtelias, mutta häntä syyhytti päästä katsomaan mitä näm olivat tuoneet.
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Cullodena Aiken - 19-03-2016
Luonnollisesti Denalla oli syynsä vähän hermoilla, mutta oli helpottunut, kun mies muisti hänet. Kun Jacob pyysi heitä sisälle, parivaljakko astui tuon ohi eteiseen ja siitä eteenpäin. Hetken päästä vilkas villiviikari tulikin paikalle ja pyysi kohteliaasti anteeksi. Kun poika kertoi mielipiteensä nimistä, Dena totesi naurahtaen: "Puhumattakaan koko nimistämme."
Tietenkin Cullodena ja Dunmore olivat outoja nimiä, mutta lempinimet olivat vähemmän outoja.
Stephenin vilkkaus oli Denan mielestä samalla huvittavaa ja hurjan sulosista. Ajatella, että vielä 3 tai 4 vuotta aikaisemmin, se oli hänestä, todella, todella ärsyttävää. Dunmoren palaaminen kuvioihin, herätti kuitenkin, jonkinlaiset äidin- tai siskonvaistot, tässä tapauksessa, heräsivät. "Juu, kyllä se Nat siitä silloin puhui. Kävimme siellä pari päivää sitten ja mainitsin, että aikoisin tulla tapaamaan", Dena palasi aiheeseen, josta ulko-ovella oli ollut puhetta, mutta hän ei siinä ollut älynnyt vastata.
Sitten hän muistikin lisätä: "Nat-setä lähetti terveisiä." Dumon katse ja ajatukset olivat kiinnittyneet poikaan. "Leikitäänkö jotain", Dumo kysyi lopulta hiljaa, ujous paistoi hänen äänestään.
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Jacob King - 19-03-2016
Jacob nyökkäsi vastaukseksi terveisiin samalla kun Stephen hihkaisi innokkaan ”Joo!” energinen katseensa Dunmoressa. Hänestä oli ihanaa tutustua uusiin ihmisiin, vaikka tämä vaikuttikin jo teiniltä tuntui tässä jotenkin hassusti olevan jotain mitä kavereiden isoveljissä- ja siskoissa ei ollut.
”Stephen!” Jacob kutsui kun vekara ehti juosta jo keittiön ovelle, saaden tämän pysähtymään kuin seinään ja kääntymään kysyvän oloisena isänsä suuntaan.
”Otahan iisisti, ja pysykää sisällä,” mies kehotti, sillä ei hän lopultakaan tiennyt Dunmoresta tai tämän nykytilanteesta mitään paitsi sen että tällä oli luultavasti pahoja traumoja lapsuudestaan ja Stephenkin saattoi olla joskus turhankin villillä tuulella. Joten kaksikkoa ei sopinut päästää kovin kauas. Samalla hän otti keittiötasolta hedelmäkulhosta ison banaanin ja ojensi sitä pojalle. Normaalisti hän syöttäisi vain puolikkaan, mutta tänään se taitaisi olla pojan koko aamiainen joten syökööt kokonaisen.
Stephen kipitti nappaamaan banaanin ja sitten takaisin, viittoen Dumoa seuraamaan.
”Leikitäänkö piilosta?” hän ehdotti toiveikkaana suunnatessaan ruokasalin poikki kohti eteistä.
”Istuudu toki alas,” Jacob kehotti purkaessaan Denan tuomaa talvista paperipussia keittiön pöydälle. ”Tahdotko kahvia? Meillä on myös teetä, kaakaota – sitä oikeaa missä ei ole kauheasti maitojauhetta eikä valmiiksi lisättyä sokeria, maitoa, mehua, melkeinpä mitä vain paitsi ei alkoholia,” hän kyseli ottaessaan pussista kahvipaketin esiin. Tai no, oli heillä pieni pullo alkoholia, mutta se oli lähinnä mahdollisiin lääkintätarkoituksiin ja erilaisten tököttien ja liimojen irrotukseen sillä sen enempää hän kuin Carriekään ei käyttänyt alkoholia. Hän ei käyttänyt lainkaan, ja Carrie vain niin vähän ettei kotona ollut tarvetta pitää.
Hän siirtyi kahvipaketin kanssa keittiötason luo kahvinkeittimelle sillä aikoi keittää ainakin itselleen toisen kupillisen, vilkaisten samalla Denan suuntaan.
”Kuinka elämä on jatkunut Dunmoren paluun jälkeen?” hän kysyi ympäripyöreästi, jotta siihen voisi vastata niin paljon tai vähän kuin koki mielekkääksi.
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Cullodena Aiken - 19-03-2016
Dunmore lähti hymyillen Stephenin mukaan, kun tuo viittoi hänet mukaansa. "Joo", poika totesi nuoremmalleen hymyillen. Dena katsoi, lempeästi hymyillen poikia ja istuutui kehoituksesta alas: "No kahvia voisin ottaa", hän sanoi hymyillen ja lisäsi: "Mä en oo sen jälkeen, kun sä autoit mut hoitoon, käyttäny mitään, millä pään saa sekasin."
Kun mies kysyi, elämän jatkumisesta pikkuveljen paluun jälkeen, päätti nuori nainen kertoa. "No tietenkin Kermichi tahtoi kostaa, tosin se vei hänet Azkabaniin", Dena aloitti kertomisen ja katsoi miestä hieman surullisena. Onneksi Nat-setä antoi henkistä tukea ja auttoi, jos tarve vaati.
Dena pohti hetken hiljaa sitä aikaa, kun pikkuveli palasi takaisin: "Olihan se aika muutos, tarvitsi järjestää asiat sillain, että Dumolla olis turvallinen olo. Nat-setä huolehti veikasta ja minä sain itsenäistyä ja alottaa työt koulun jälkeen rauhassa, sitten Nat hankki meille pienen kaksion ja tietenkin terapiat piti alkaa. Dumo oli jotenkin niin vauva",Dena muisteli vanhaa aikaa.
Terapiat saivat Dumon parempaan vointiin, vaikka henkinen ikä, ei koskaan olisi ehkä teiniä enempää ja luultavasti, ei aikuistu henkisesti koskaan. Dena kertoili Dumon terapioista ja sitten hän paljasti: "Vaikka silloin aikoinaan jotenkin uskoin Voldemortin voittoon, niin silti jokin tunne sisällä oli sitä ajatusta vastaan." Nuori nainen katsoi miestä, ollen hetken hiljaa ja lisäsi: "Mä liityin Feeniksin kiltaan."
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Stephen Hunter King - 19-03-2016
Jacob täytti kahvinkeittimeen kolme kupillista ja napsautti sen päälle, alkaen sitten etsimään pieniä kulhoja kekseille ja konvehdeille sekä laseja limua varten. Samalla hän kuitenkin kuunteli aktiivisesti Denan kertomusta, ja yritti olla miettimättä liikaa sitä mitä Dunmore oli käynyt läpi poissaolovuosinaan – sen mitä hän oli uutisista ja entisiltä kollegoiltaan kuullut – sillä hänen veljensä ei ollut edes lähellä löytyä vieläkään. Oli hän toki jonkin verran sitä miettinyt, sen ollen yksi syy miksi hän käski poikia pysymään sisätiloissa jossa mahdolliset ongelmatilanteet kuulisi varmemmin. Ei sitä tiennyt miten kävisi, varsinkin kun Dunmore vaikutti kovin ujolta ja aralta, ja Stephen puolestaan oli täysi vastakohta. Dunmoren arkuus kuitenkin pienensi riskiä että tämä tekisi Stephenille mitään. Denan kertomus lisäsi mielenrauhaa sillä mitä ilmeisimmin Dunmore ei ollut väkivaltainen ja oli melkolailla muutenkin harmiton.
”Sinunlaisiasi toivoisi olevan enemmän,” Jacob totesi tuodessaan laseja pöytään. ”Minun ammatissani sitä on joskus ihan varma että maailma ei ole kaukana lopusta – liikaa pahoinvointia ja pahuutta. Mutta sinä olet kirkas esimerkki vahvoista toivoa antavista ihmisistä. Moni ei olisi jaksanut nousta epätoivon kuilusta menetettyään rakkaan ihmisen sillä tavalla,” hän puhui, viitaten Aikenien äitiin joka oli murhattu shokeeraavasti ja raa'asti. Samalla hän haki kulhotkin pöytään.
”Kilta sai varmasti sinusta uskollisen jäsenen,” hän totesi hymyillen lämpimästi, kaataen keksejä kulhoon. Aikenien perheessä oli aika värikäs historia mutta hänestä oli aina tuntunut että Dena ei ollut herkimpiä sortumaan pimeän puolelle, ja nyt tämän puheet vain vahvistivat sitä.
”Mihin ammattiin sinä päädyit koulun jälkeen?” hän kysyi kumotessaan konvehteja toiseen kulhoon.
* * * *
Stephen jatkoi eteisestä eteenpäin.
”Näytän sinulle ensin paikkoja, niin löydät piiloja,” hän sanoi iloisesti, astuessaan isoon olohuoneeseen.
”Meidän sisäpiha on tuolla,” hän osoitti vasemmalle huoneen toiseen päätyyn, kohti lasisia kaksoisovia joita reunustivat tummat pimennysverhot jotka olivat sillä hetkellä sidottu seinään pysyäkseen poissa päivänvalon tieltä.
”Mutta sieltä en ehkä tulisi etsimään,” hän lisäsi muistaessaan että isä oli käskenyt pysyä sisällä. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa ehdottomasti ei, sillä houkutus piiloutua sinne ainakin itse oli silti olemassa. Tosin, siellä ei ollut kauheasti piiloja. Ainoat kaksi puuta olivat liian pieniä siihen, eikä liukumäestä, kiipeilytelineestä, keinuista ja sen sellaisista ollut myöskään iloa. Puutarhavajasta saattaisi tietysti löytyä jotain piilontapaista, ja talon ja aidan väliin hän ainakin mahtuisi. Autotallinkin takaovi saattaisi olla auki...Vekara pudisti päätään pyrkien ravistamaan kielletyn alueen pois mielestään. Hänen silmänsä käväisivät sohvan ja pienen pöydän välissä lojuvassa nahkaisessa vaaleansinisessä säkkituolissa. Se oli niin iso, kokonaiset 130 senttimetriä, että hän mahtuisi hyvin ryömimään sen alle piiloon jos pystyisi olemaan täysin liikkumatta. Hän päättikin kokeilla sitä ensimmäisenä.
”Tuolla takan vieressä maton alla,” hän jatkoi, osoittaen eteishallin poikki takaisin ruokasalin ovelle joka näkyi kulman takana, ”on luukku ja portaat josta pääsee kellariin. Se on tosi iso,” hän selitti. Kellari ulottui tosiaan koko keittiön ja ruokasalin alalle, mutta siellä oli aina tosi hämärää sillä sinne tuli valoa vain kahdesta pienehköstä ikkunasta. Kukaan ei ollut jaksanut vaihtaa sen pari kuukautta sitten palanutta kattolamppua.
Sitten vekara siirtyi takaisin eteishalliin ja osoitti naulakkokaappia jossa oli liukuvat ovet.
”Tuonnekin mahtuu,” hän totesi, ja alkoi nousta olohuoneen oven vierestä alkavia yläkertaan johtavia portaita.
Hän loikki kaksi kerrallaan ja jatkoi samalla kierroksen esittelyä.
”Keittiöstä pääsee portaiden alla olevaan komeroon.” Siellä tosin ei voisi piiloutua, se kun oli siivouskomerona.
Päästyään yläkertaan hän kiersi oikealle ja viittasi banaanillaan kylpyhuoneen ovea sen kohdalle päästyään.
”Siinä on kylpyhuone, ja tuo on pikkusiskoni huone,” hän osoitti vapaalla kädellään edessään olevaa suljettua ovea. ”Hän nukkuu, joten sinne ei kannata mennä.”
Sitten poika kääntyi oikealle ja asteli käytävää eteenpäin, ohi leveän syvennyksen josta yli puolet täytti kolme korkeaa kaappia. Vasemmanpuoleisimpaan niistä saattaisi ehkä mahtuakin tunkeutumaan alimmalle hyllylle epämukavasti tavaroiden sekaan, mutta muissa oli niin monta hyllyä ettei edes hän mahtuisi.
Käytävän päässä osoitti vasemmanpuoleiseen oviaukkoon.
”Äidin ja isin huone,” hän totesi ja kurkisti sisään, pitäen oven karmin oikealta puolelta kiinni.
”Täältä pääsee toimistoon,” hän kertoi osoittaen vasemmalle.
Lopulta hän kääntyi ympäri ja asteli omaan huoneeseensa, pudotti banaanin lattialle sen viereen ja kääntyi taas ympäri.
”Odota hetki, vaihdan vaatteet,” hän pyysi ja heilautti oven kiinni, joskin se ei loksahtanut täysin kiinni.
Alle puolessa minuutissa hän oli viskannut dinopyjamansa petaamattoman vuoteensa päälle, vetänyt mustat sukat jalkaansa ja pukeutunut keskisinisiin leveisiin farkkuihin joissa oli oikeassa polvessa kulumaa ja useita sivutaskuja ja takataskut, sekä mustaan hihattomaan paitaan jossa robotti nyrkkeili tyrannosaurus rexiä vastaan.
Sitten poika tempaisi oven auki, unohtaen aamupalansa lattialle, ja asteli käytävään.
”Kumpi etsii ensin? Voitaisiin laskea ulkoeteisessä niin ei kuulla mihin toinen menee,” hän kysyi ja ehdotti, napittaen ylös uuteen leikkitoveriinsa.
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Cullodena Aiken - 19-03-2016
Dena oli kuvitellut, että hermoilisi koko ajan, mutta loppujen lopuksi hän pystyi rentoutumaan miehen seurassa ja kertoili tuolle tapahtumien kulusta. Dena pohti, että mieskin oli ehkä menettänyt jonkun läheisen. Kun Jacob mainitsi, että Denan kaltaiaisia voisi olla enemmän, nuori nainen punastui jonkin verran. Niin, harva olisi selvinnyt siitä. ”Mä olen aina jotenkin ajatellut, että äiti on tuolla jossain ja näkee minut. Vaikka mulla välillä menikin tosi huonosti, niin musta tuntuu, että mä halusin näyttää äitille, että mä pystyn kyllä”, Dena selitti Jacobille ja liikutti sormeaan pöydän pinnalla.
”Sai. Luulen, että Kermichikin olisi alun perin mieluummin liittynyt Feeniksin kiltaan, mutta meissä molemmissa oli niin suuri halu kostaa äidin kuolema, että hän liittyi molempien puolesta päinvastaiselle puolelle”, Dena sanoi, huokaisten syvään. Kermichin ajattelu, sai tytön olon jotenkin haikeaksi. ”Tuntuu pahalta tietää, että vaikka kaikki muut pitivät Kermichiä pahana, hän oli oikeasti kiltti ja lempeä, minulle. Kaikki luihuiset pelkäsivät häntä kouluaikoina, koska tunsivat hänen julman puolensa. Minun piti pitää sitä roolia yllä, että palvoisin Voldemorttia, vaikka palvoin enemmän Kermichiä. Kermichi palvoi Voldemorttia. Vaikka hän tekikin paljon pahaa Voldemortin käskystä, en minä hyväksynyt niitä, vaikka muuta väitin. Moni tupatovereista oli aina kuvitellut, ekasta vuodesta asti, että minustakin tulisi kuolonsyöjä. ”, Dena selitti, ehkä enemmän itselleen kuin Jacobille ja jatkoi: ”Mutta ei musta olisi ollut siihen. Sitä paitsi Kermichi vannotti minua, etten liittyisi. Jos olisin liittynyt, olisi kosto ollut motiivi, mutta Kermichin vuoksi en liittynyt, hän lupasi suorittaa koston.” Denan sisällä oli jokin pakonomainen tarve kertoa Jacobille nämä asiat, ei vakuutteluksi, mutta nyt kun hän kertoi ne, ensimmäistä kertaa jollekin, hän pystyi katsomaan niitä asioita itsekin.
Aiheen vaihtuessa työpaikkaan, Dena hymyili leveästi, hän nimittäin piti kovasti työstään. ”Olen ihmeiden eläintarhassa, eläintenhoitajana ja myyjänä. Me asumme Dumon kanssa Tottenhamissa. Asuin sitä ennen pienessä läävässä Sohossa, mutta kun Dumo löytyi, Nat-setä hankki minulle ja pojalle asunnon Tottenhamista. Soho ei ole mikään ihanteellinen tai läheskään turvallinen asuinpaikka”, Dena kertoi. ”Jos Nat-setää ei olisi, elämä olisi varmaan paljon vaikeampaa, meidän ei tarvitse maksaa vuokraa, koska Nat-setä omistaa sen asunnon, meille jää vain kaikki asumiskulut ja se helpottaa huomattavasti meidän asumista. Sekin on helppoa, että jos joudun olemaan lomien aikana paljon töissä, niin Dumo voi viettää aikaa Nat-sedän luona”, nuori nainen lisäsi, hän todellakin arvosti kaikkea sitä apua, mitä oli saanut, Cullodenan silmät muuttuivat kissamaisen viiruiksi ja jokseenkin läpitunkeviksi, kun hän katsoi Jacobin silmiin ja kysyi: ”Uskotko sinä, että äiti ohjaa tuolta jostain tapahtumia meille helpommaksi?”
******
Vaaleahiuksinen Dunmore, katsoi hieman tyhjällä katseellan Stepheniä ja lähti hymyillen seuraamaan poikaa. Hän katsoi pihalle ja mutisi hiljaa, sössöttävällä äänellä: ”Eikö voitaisi piiloutua vain zisälle?” Hän tahtoi olla sisällä, koska Denakin oli sisällä, hän piti isosiskoaan turvallisena ja luotti tuohon. Sisko oli hänelle kuin äiti, mutta vain sisko silti.
Dumo seurasi poikaa ruokasaliin ja sieltä eteiseen. Hän hymyili leveästi, kun Dena vilkaisi häneen hymyillen. Hän huomasi pojan luikkivan yläkertaan, joten tietenkin hän lähti nopeasti perään. Hänen jalkansa lipesi, mutta hän silti jatkoi kiipeämistä, sillä ei tahtonut jäädä jälkeen. ”Selvä on”, hän vastasi, kun poika kertoi, miten komeroon pääsisi, hän yritti muistaa kaiken, mitä Stephen kertoisi. Dunmore katsoi kylpyhuoneeseen ja sitten tytön huoneen ovea. Kohta hän taas seurasi Stepheniä ja kurkkasi seuraavaan huoneeseen.
Dumo koitti nopeasti katsoa reitin toimistoon ja varastoon, seuraten Stepheniä tuon huoneelle. Kun pienempi pojista kehoitti odottamaan hetken, Dumo katsoi ja osoitti kylppärin suuntaan, sanoen: ”Joo, mä käyn tuolla sillä välin.” Hän ehti nopeasti hoitamaan tarpeensa ja palasi kädet pestyään pojan luo ja vilkaisi banaania lattialla, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hänen puheensa oli aina ollut hieman epäselvää ja siitäkin kuuli, ettei hän ollut ihan täyspäinen, mutta se ei häntä vaivannut, mutta muiden kiusaaminen vaivasi. Onneksi Stephen ei kiusannut. ”Minä voin eziä eka.”
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Jacob King - 19-03-2016
Jacob istui itsekin pöydän ääreen, Denaa vastapäätä, tämän puhuessa vanhemmasta veljestään ja itsestään. Hän huomioi kyllä tytön puhuvan enimmäkseen itselleen, vaikka kuitenkin hänelle, ja hän kuunteli mielenkiinnolla.
Kermichin osa oli Dunmoren jälkeen ehkä perheen surullisin, Azkabaniin kun sai yleensä vain menolipun. Toki jokaisen täytyi ottaa täysi vastuu teoistaan ja kärsiä mahdollinen rangaistus, mutta ei se sitä muuttanut että kyseinen nuorimies olisi voinut saavuttaa vaikka mitä elämässä. Ainakin kuulosti siltä että tämä ei ollut yksi niistä maailman ihmisistä jotka vaikuttivat yksinkertaisesti pahoilta tai liian syvälle vajonneilta.
Hän ei voinut olla hetken ajattelematta kysymystä missähän mahtaisi itsekin olla, jos hänellä ei olisi ollut omistautunut isoisä ja veljellisen läheinen paras ystävä tukenaan. Hän tiedosti ja tunnusti kyllä olevansa vahva ja fiksu persoona, mutta hän oli äkillisesti ja julmasti menettänyt koko lähimmän perheensä aivan pienenä ja kehittänyt melkein alkoholiongelmankin itselleen. Onneksi se katkesi lyhyeen, niin ei tullut aikuisiälle terveysongelmia.
Mies nojaili vasempaan kämmeneensä, kyynärpää pöydällä ja katseli Denaa. Hän nyökkäsi hiljaa, todeten mielessään että keski-Lontoossa oikein missään ei ollut läheskään niin turvallista kuin laitamilla. Eikä tosin laitamillakaan aivan joka puolella. Hän oli itse kasvanut ensimmäiset kahdeksan vuotta onnellisesti täällä Suttonissa, mutta oli isoisän luona keskustassa, Wandsworthissä, myös ollut ihan hyvä kasvaa. Lopulta hän oli kuitenkin päätynyt lasten kanssa takaisin eteläpuolelle, nämä seudut olivat aina olleet parhaimpia kasvuympäristöjä lapsille, Croydonia lukuun ottamatta.
Jacob pysyi vaiti, siirtäen katseensa ruokasalin puolelle ja etuikkunasta ulos, pohtivan oloisena, keittiön täytti hetken vain kahvinkeittimen porina.
”En usko että menehtyneet läheisemme voivat vaikuttaa elämämme kulkuun,” hän pian totesi, pitäen katseensa ikkunassa.
”Uskon että he katsovat meitä tuolta jostain, ovat henkisesti kanssamme ja jos olemme viisaita, yritämme parhaamme elää niin että he voivat olla meistä ylpeitä. Mutta uskon myös, että he antavat anteeksi huonot valinnat sillä ne ovat vain inhimillistä. Paljon riippuu ihmisten omista valinnoista, ja jos joku toiselta puolelta ohjaa jonkin verran uskon sen olevan se korkeampi voima joka meidät tänne lähetti,” hän kertoi näkemyksiään joita ei ollutkaan pitkään aikaan pohtinut.
* * * * *
Stephen ei ollut koskaan tuntenut mitään halua kiusata ihmisiä jotka olivat erilaisia, päinvastoin erilaisuus kiehtoi poikaa suuresti. Tosin, jotkut jutut olivat kyllä niin omituisia tai hassuja että ne huvittivat. Mutta silloinkin hän yritti pitää mölyt mahassaan, joskus epäonnistuen.
Dumon ongelma ei kuitenkaan ollut täysin uutta, oli hän ennenkin tavannut puheongelmaisia lapsia.
Häntä kyllä ihmetytti ja kiinnosti miksi toinen puhui noin hassusti, mutta äiti ja isä oli opettaneet myös ettei tuollaisia kysymyksiä saanut vierailta udella heti ensimmäisenä.
”Okei! Laske kahteenkymmeneen, ja ääneen,” hän kehotti suunnatessaan takaisin kohti portaita.
Poika odotti portaiden puolivälissä että Dumo pääsi ulkoeteiseen, ja mietti sitten hetken keksisikö vieläkin paremman piilon mitä oli aikonut.
Muutaman sekunnin kuluttua hän kuitenkin päätyi testaamaan alkuperäistä ideaansa, hipsi äänettömästi loput portaat alas ja olohuoneen puolelle, ja lopulta ryömi sohvan vieressä matalan kaappilipaston edessä lojuvan säkkituolin alle. Vekara mahtui mainiosti täysin sen alle. Hän makasi vatsallaan ja kääntyi ympäri niin että pää oli oven suuntaan.
Sitten hän jähmettyi aivan paikalleen ja kuunteli tarkkaan. Dumo ei varmaan ollut vielä laskenut loppuun ellei laskenut epäreilun nopeasti, mutta toisaalta ei sen väliä nyt kun hän oli päättänyt piilonsa jo etukäteen. Häntä jännitti kuinka pitkään toisella kestäisi, sillä hänestä tämä oli mitä mainioin piilo.
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Cullodena Aiken - 19-03-2016
Cullodena katsoi eteensä istuvaa miestä. Hetken aikaa hän taas pohti Kermichiä ja sanoi: "Mä olen miettinyt, että jos kävisin sitä katsomassa." Dena niin kovasti tahtoi nähdä isoveljensä ja lisäsi: "Isäkin on siellä", hän mutisi vielä, mutta lisäsi vielä: "En tiedä missä kunnossa se on. Se joutui 11.10.1977 sinne, silloin luolonsyöjät teki iskun ja isä oli yks kiinnijääneistä." Dena oli luullut sen tunteen olevan kuollut hänen sisällään, mutta nyt... Se tunne tuli vuosien jälkeen takaisin ja toi kyyneleet nuoren naisen silmiin. "Isä järkyttyi äidin kuolemasta tosi pahasti. Se myi kaikki tavarat parin päivän sisällä ja vei mut Nat-sedän luo ja jätti sinne. Se ei käynyt kuin kerran katsomassa mua siellä. Silloin kun Tylypahkasta tuli kirje", Denan ääni oli hieman katkera, hän olisi kovasti tarvinnut isäänsä silloin, mutta isä ei ollut enää tullut takaisin. "Se katos pitkäksi aikaa kapakoihin ja kun mä näin sen sillon siinä lehdessä 12.10, se oli muuttunut ihan hirveästi. Tunnistin sen niistä silmistä", Dena puheli.
Nuori nainen kuunteli Jacobin näkemyksen, merkilliseen kysymykseenä ja esitti heti perään uuden: "Kyllähän mä tiedän, että ankeuttajat saa ajattelemaan kurjimpia asioita ja voimaan huonosti, mutta muistaako ne sitten ollenkaan niitä hyviä asioita?" Dena oli kerran kohdannut ankeuttajia, vuosia sitten, mutta suojelius oli ne pitänyt loitolla, joten niiden vaikutus ei ollut päässyt mieleen vaikuttamaan. Onneksi. Dena ei kuitenkaan voinut syrjäyttää ajatusta, että tahtoisi käydä katsomassa veljeään siellä. "Kermichi sanoi joskus, että jos hän äidin kuoleman saisi julmasti kostaa, niin istuisi rangaistuksen mielellään, kunhan koston saisi", Dena sanoi ja lisäsi pikaisesti: "Mutta silti mä haluaisin kovasti käydä katsomassa niitä."
******
Kun pojat olivat päässeet yhteisymmärrykseen vuoroista, Dumo meni eteiseen ja alkoi kuuluvasti laskea: "Yy, kaa, koo, nee..." Hitaasti hän luetteli numerot: "Yytoo, kaatoo ... ... kakskyt. Tullaan!" Dumo meni hieman isoissa numeroissa sekaisin ja taisi pari lukua unohtaa välistä, mutta se oli tahatonta. Hän lähti etsimään poikaa. Dunmore katsoi ensin ruokasalista ja siirtyi lopulta olohuoneeseen. Hän katsoi pöydän alta, tuloksetta ja sohvan takaa. Hän hieman tuli apeaksi ja vei etusormen suuhunsa ja imi sitä, samalla kun mietti, missähän Stephen piilottelisi. Hän katsoi vielä isommat kolot ja oli poistumassa olohuoneesta, kun hän kompastui mattoon ja sattumalta kaatui, muutaman sentin päähän pojan piilosta. Dumon huulille levisi todella leveä ja onnellinen hymy, kun hän huusi: *Zeppen löyty!"
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Stephen Hunter King - 19-03-2016
”Tietenkin haluat,” Jacob totesi, nojautuen tuolissaan taaksepäin. ”Eikä siinä ainakaan minun mielestäni ole mitään pahaa. Perherakkauden kuuluukin olla ehdotonta,” hän jatkoi, siirtäen katseensa Denan kasvoihin.
”En tiedä ankeuttajista paljon mitään, mutta en usko että Taikaministeriö käyttäisi niitä mihinkään jos ne voisivat viedä kaikki onnelliset muistot kovin nopeasti. Sillä altistuvathan Azkabanin ihmisvartijatkin niille ainakin jonkin verran,” hän teorisoi ja huomasi sitten kahvinkeittimen hiljentyneen.
Hän nousi ylös, etsimään tarjotinta keittiötasojen päällä olevista kaapeista.
* * * * *
Stephen makasi aivan hiljaa ja liikkumatta, mutta epäonnekseen sattui kurkistamaan säkkituolin alta juuri silloin kun Dumo iskeytyi lattiaan.
”Pöh, sinulla oli onnea,” hän totesi kömpiessään pois piilostaan, mutta ärtyneistä sanoistaan huolimatta äänensävy oli iloinen. Leikkiähän tämä vain oli.
Vekara nousi jaloilleen ja loikki ulkoeteiseen, sulkien välioven takanaan.
Hän istahti ylimmälle portaalle, kyynärpäät reisilleen ja kasvot kämmeniinsä, ja alkoi laskea ääneen.
”Yksi......kaksi......kolme......neljä......viisi...”
Hänkin aikoi laskea kahteenkymmeneen, vaikka olisi osannut laskea helposti ainakin kahteenkymmeneenyhdeksään. Sen jälkeen hän ei aina muistanut mikä se seuraava numero olikaan, samoin joku myöhempi kymmenluku oli kummallinen. Mutta kyllä hän oli muutaman kerran sataan asti selvinnyt kunnialla. Eri asia olisi sitten tunnistaa tai kirjoittaa niitä kaikkia...Onneksi sitä ei tarvittu tässä leikissä.
Muutaman hetken kuluttua hän kömpi ylös ja kailotti, ”Kaksikymmentä! Valmis tai ei, täältä tullaan!” ja kiskoi välioven auki, silmäillen terävästi ympärilleen oviaukosta.
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Cullodena Aiken - 19-03-2016
Dena oli helpottunut, ettei tarvinnut kummemmin perustella, halusta nähdä Kermichi ja miksei isäkin. Nuoren naisen suhde, varsinkin isoveljeen, oli aina ollut lämmin ja vahva. Jacobin teoria Ankeuttajista oli Cullodenan mielestä oikeastaan, hyvin looginen.
Hän katsoi miehen puuhastelua ja kiinnitti huomiota veljensä huutoon "Zeppenistä". Dena siirsi silmänsä taasen Jacobiin, miettien mitä lieneekään.
******
Dumo hymyili leveästi ja alkoi heti miettiä piilopaikkaa. Hän otti sauvan hihastaan ja nosti sohvaa hieman, päästäkseen sen alle piiloon. Dunmore kuunteli nuoremman pojan laskuja ja oli hiiren hiljaa, kun Stephen ilmoitti tulevansa. Sohvan alle oli oletettavasti vaikea nähdä, varsinkin jos siellä oli huomaamaton.
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Stephen Hunter King - 19-03-2016
Poika asteli ensin olohuoneen ovelle ja katseli ympärilleen siitä. Dumo oli sen verran isompi ettei tämä kovin hyvin koloihin voisi piiloutua. Hänelle ei tullut mieleenkään että toinen käyttäisi taikuutta apunaan - ensinnäkin koska hän ei tiennyt toisen olevan taikavoimainen, ja koska ei hänkään pystynyt. Tenava hyppeli sohvalle, nousi seisomaan sille ja katseli vielä ympärilleen korkeammalta. Hän kurkisti taakseen nähdäkseen sohvan taakse, mutta sielläkään ei näkynyt hiustupsuakaan.
Sitten hän hyppäsi takaisin lattialle ja katosi oikealle, yläkertaa kohti.
”Ajattelin että olohuoneessa voisi olla mukavampi istua ja jutella,” Jacob totesi tuodessaan tarjottimen, sokeripaloja ja pari kahvimukia pöytään ja kootessaan kaiken sille. Vielä jääkaapista maito ja pieni kermakannu niin pitäisi olla valmista.
Stephen kipitti vauhdilla ympäri yläkertaa. Kylpyamme, syvennyksen kaapit, toimiston pöydän alta, varastotilasta laatikoiden ja muun isomman sälän takaa ja vanhempiensa sekä oman huoneensa sänkyjen alta ja vaatekaapeista. Hän yritti olla mahdollisimman nopea jotta löytäisi Dumon yhtä nopeasti kuin tämä oli löytänyt hänet, mutta enemmän ajattelulla kuin onnella toisin kuin Dumo.
Kun hän ei enää äkkiä keksinyt paikkaa jossa toinen voisi tässä kerroksessa olla, hän pinkaisi huoneensa ovelta hallin poikki ja rymisti portaita takaisin alakertaan. Juuri parahiksi näkemään kun Jacob kiikutti herkkutarjotinta ja haisevaa kahvipannua eteisen poikki olohuoneeseen.
”Whoa! Rauhallisesti, pyörremyrsky,” mies totesi vakavana, pysähtyen kun poika melkein törmäsi häneen. ”Mitä on puhuttu portaissa juoksemisesta?”
”Anteeksi,” Stephen sanoi hieman aikapelin jännityksestä hengästyneenä ja napitti ylös isäänsä. ”Mutta kun tahdon löytää Dumon mahdollisimman nopeasti!” hän selitti huitoen käsiään sivuillaan.
” Isi, menikö hän kellariin?” hän uteli vaikka se olikin vähän huijaamista, ja seurasi miestä olohuoneeseen.
”En kiinnittänyt huomiota, mutten myöskään kuullut mitään,” Jacob totesi ympäripyöreästi, laskiessaan tarjottimen sohvapöydälle. Hän ei halunnut antaa suoraa vastausta, vain vinkin jonka poika saisi tulkita miten halusi. Tottakai hän olisi huomannut jos joku olisi pyrkinyt kellariin, vaikkei olisi huomiota kiinnittänytkään. Ei sitä melko raskasta lattialuukkua kuitenkaan ihan hetkessä auottu ja suljettu.
Stephen pureskeli alahuultaan ja vilkaisi ruokasalin suuntaan. Mutta tarjottimella tuoksuvat keksit ja suklaa ja värikäs limu vetivät puoleensa enemmän kuin piiloleikin jatkaminen. Sitä paitsi Dumo oli löytänyt hänet ihan liian helposti, saisi vastineeksi odotella vähän aikaa, poika virnisti pienesti ja päätti jäädä olohuoneeseen.
Jacob istahti pöydän päädyssä olevaan nojatuoliin, ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin.
Stephen könysi sohvalle polvilleen, ja kurottautui ottamaan pari keksiä tarjottimelta.
”Miten te tapasitte?” poika uteli, katsoen Denaa uteliaana, samalla kun mutusti ensimmäistä keksiä.
Jacob katsahti poikaa vaiti, kaataessaan kahvia toiseenkin kuppiin. Oli ihan hyvä että poika halusi tutustua kotonaan tällä tavalla käyviin vieraisiin mutta tässä saisi kyllä valita sanansa huolella. 5-vuotiaalle ei tarvinnut vielä kertoa ihan mitä tahansa, vaikkei tämä kaikkea ymmärtäisikään, ja no osittain juuri siksi.
Kun Stephen asettui mukavampaan asentoon, jalat yhä koukussa mutta puoliksi makoilemaan sohvan selkänojaa vasten, syömään rauhallisesti keksejään Jacob alkoi epäillä että tämä oli lopettanut leikin kesken pelkän lyhyen herkkutauon pitämisen sijaan. Hän ei kuitenkaan vielä sanonut mitään.
RE: Viileää viimaa, lämpimässä hengessä - Cullodena Aiken - 19-03-2016
Dumo koetti olla hipihiljaa ja kuunteli ääniä ja puheita, yrittäen paikallistaa Stephen. Häntä huvitti, etti tuo heti löytänyt häntä.
Dena nousi, Jacobin ehdottaessa siirtymistä olohuoneeseen. Nuori nainen seurasi miestä, jota hän piti tosi komeana, toiseen huoneeseen ja hymyili huvittuneesti vilkkaalle Stephenille.
Hyvä tuoksu leijaili sohvan alle ja sai Dunmoren hieman levottomaksi. Hän toivoi Zeppenin löytävän nopeasti. Kun hän kuuli pojan kysyvän isiltään neuvoa, Dumoa kismitti, ei hänkään ollut kysynyt.
Dena istuutui sohvan reunalle, sievän naisellisesti ja otti kahvikupin käteensä.
Hän hymyili vieressään olevalle villiviikarille hyväntahtoisesti, kun poika heitti kysymyksen ilmaan. Cullodena vilkaisi Jacobia ja käänsi katseensa tuon poikaan. "Isäsi pelasti henkeni", hän kertoi valehtelematta.
Yhtäkkiä sohvan alta alkoi kuulua rapinaa, sillä Dunmore tympääntyi sohvan alla oloon.