19-03-2016, 04:09 AM
Jacobin kasvoille kirkastui tunnistuksen ilme, kun nuori nainen esitteli itsensä. Tämä olikin vaikuttanut kovin tutulta, hän ei vain ollut osannut laittaa sormeaan sille mistä. Se tyttö oli sentään ollut täysin rauniona henkisesti ja melkolailla fyysisestikin, mutta tuossa seisoi nyt terve ja hehkeä nuori nainen. Miehen huomio kiinnittyi tämän takana piilottelevalta vaikuttavaan nuoreen poikaan juuri kun Dena tämän sieltä esiin ohjasi.
”Hyvää huomenta, Dumo,” Jacob vastasi ystävälliseen sävyyn, pojalle nyökäten ja yhä hymyillen.
Poika vaikutti erityisen aralta ja muutenkin poikkeavalta, ja jos hän muisti Aikenien kadonneen ja muutama vuosi sitten löytyneen lapsen nimen oikein, tämän täytyi olla sama poika.
Miehen hymy ja katse muuttui vain lämpimämmäksi Denan yrittäessä saada asiansa sanotuksi, sillä tokihan hän arvasi mikä se olisi. Hän antoi kuitenkin toisen ottaa aikansa.
”Kiitos, tämä on varsin mukava yllätys etenkin näin jouluaattona,” Jacob sanoi ottaessaan lahjapussin vastaan.
”Olen minä, ja muistan sinut hyvin. Suuri ilo nähdä sinut hyvinvoivana, ja veljesi turvallisesti kotona,” hän jatkoi katse yhä Denan silmissä, mutta käväisten Dunmoressa tämän mainitessa. Joka sana tuli sydämestä. Ei hän poliisin uraa hetken mielijohteesta ollut aikoinaan valinnut, hän halusi vahvasti ja välittömästi suojella ja auttaa Britannian kansalaisia, ja ylläpitää järjestystä. Harva poliisi muutenkaan palkan perässä oli, sen verran kohtuuttoman alhainen se oli nähden työn vaativuuteen ja riskeihin – etenkin silloin '70-luvulla kun se oli ollut suorastaan törkeän alhainen. Mutta poliiseilla ei ollut silloin lupaa lakkoilla. Hän ja moni työtoverinsa tosin eivät olisi siihen lähteneetkään, koska tosiaan tekivät työtä aivan muista motiiveista.
”Tulkaa ihmeessä sisään,” hän totesi rohkaisevaan sävyyn, siirtyessään pois edestä ja viitaten vapaalla kädellään kohti sisäeteistä ja siirtyi saman tien itse sen suuntaa. Hän arveli ettei tällaiselle reissulle lähdetty lennossa eli että kaksikolla olisi ainakin jonkin verran aikaa viivähtää.
”Samaistuin tilanteeseesi aika paljon silloin kun löysin sinut, joten sinä jäit erityisen hyvin mieleen. Työt ja perhe ovat sittemmin täyttäneet elämäni,” Jacob kertoi päästyään sisäeteiseen.
”Poikani Stephen,” hän esitteli viitaten olohuoneeseen jossa vekara keikkui parhaillaan sohvan käsinojalla ottaen vasemmalla kädellä tukea seinästä, ja kurkotteli kuusen ylempiä oksia kohti paperiin käärityn suklaakonvehdin perässä. Samalla hän hengitti syvään aidon kuusen suloista tuoksua. Mutta kuullessaan isänsä lausuvan nimensä hän luuli että tämä puhui hänelle, hätkähti hieman ja kompuroi käsinojalta sohvan istuintyynyille, seisoi siinä suorana viattomasti hymyillen eteiseen päin, kädet selän taakse vietynä kuin olisi jäänyt kiinni varkaista. Joulukuusen koristeita ei ollut tarkoitus syödä ennen kuin joulun jälkeen, se oli yhdessä sovittu. Vaikka ei se nyt mikään vakava rike olisikaan, mutta silti.
”Hän on viisi,” Jacob jatkoi, pojalleen lämpimästi hymyillen ja kääntyi sitten ruokasalia kohti ja asteli sen poikki jälleen keittiöön.
”Tyttäreni Freya on 3-vuotias, ja taitaa vielä nukkua,” hän sanoi mennessään.
Perästä kuului pienten paljaiden jalkojen töminää kun Stephen kipitti, melkein juoksi, olohuoneesta keittiöön – surutta Denan ja Dunmoren ohi viilettäen ja jarrutti vasta keittiössä.
”Mitä siinä on?” poika uteli ehdittyään isänsä viereen keittiön pöydän luo johon Jacob oli laskenut lahjapussin, ja vekara söi sitä silmillään muttei kehdannut koskea siihen ilman lupaa.
”Stephen,” mies sanoi toruvaan sävyyn, katsoen alas poikaan, ”Käytöstavat!”
Tokihan vilkkaalta 5-vuotiaalta pojalta jonkin verran itsekästä ja ajattelematonta käytöstä sopi odottaa, mutta viikari vaikutti tänä aamuna jostain syystä käyvän hieman ylikierroksilla. Ensin ovi, ja sitten vieraiden täysin sivuttaminen. Pitäisikö muistuttaa että joululahjat voivat vieläkin vähentyä...? No ei kai sentään. Ei poika yleensä aivan tuollainen ollut. Joulu taisi vaan taas saada tämän niinsanotusti hyppimään seinille ja olla jotain patoutumia yrityksistä olla superkiltti koko joulukuun, mutta päivän kuluessa jouluyön lähestyessä olisi varmasti taas maailman kiltein ja avuliain tenava ainakin huomiseen asti. Hän tarttui naperon olkapäistä, käänsi tämän ympäri ja viittasi Denan ja Dunmoren suuntaan.
”Tässä on Dena,” Jacob esitteli, ”tuttuni vuosien takaa. Ja hänen pikkuveljensä Dumo.”
Poika napitti taas ylös kaksikkoon, nyt puhtaan uteliaana.
”Hassut nimet,” poika totesi reaktiomaisesti, mutta lisäsi hätäisesti perään ”Hienot nimet...mutta myös hassut.” Sävynsä oli vilpitön, sillä ikäistensä tapaan hän yleensä sanoi sen mitä ajatteli.
”Anteeksi se ovijuttu...ja silleen...” hän sanoi edelleen vilpittömästi, tarkoittaen aiempaa käytöstään yleisesti. Sillä nyt kun hän pysähtyi miettimään, olihan se ollut aika töykeää. ”Mukava tavata teidät,” poika lisäsi, väännellen käsiään edessään ja väläyttäen sisaruksille suloisen hymyn. Hän halusi olla kohtelias, mutta häntä syyhytti päästä katsomaan mitä näm olivat tuoneet.
”Hyvää huomenta, Dumo,” Jacob vastasi ystävälliseen sävyyn, pojalle nyökäten ja yhä hymyillen.
Poika vaikutti erityisen aralta ja muutenkin poikkeavalta, ja jos hän muisti Aikenien kadonneen ja muutama vuosi sitten löytyneen lapsen nimen oikein, tämän täytyi olla sama poika.
Miehen hymy ja katse muuttui vain lämpimämmäksi Denan yrittäessä saada asiansa sanotuksi, sillä tokihan hän arvasi mikä se olisi. Hän antoi kuitenkin toisen ottaa aikansa.
”Kiitos, tämä on varsin mukava yllätys etenkin näin jouluaattona,” Jacob sanoi ottaessaan lahjapussin vastaan.
”Olen minä, ja muistan sinut hyvin. Suuri ilo nähdä sinut hyvinvoivana, ja veljesi turvallisesti kotona,” hän jatkoi katse yhä Denan silmissä, mutta käväisten Dunmoressa tämän mainitessa. Joka sana tuli sydämestä. Ei hän poliisin uraa hetken mielijohteesta ollut aikoinaan valinnut, hän halusi vahvasti ja välittömästi suojella ja auttaa Britannian kansalaisia, ja ylläpitää järjestystä. Harva poliisi muutenkaan palkan perässä oli, sen verran kohtuuttoman alhainen se oli nähden työn vaativuuteen ja riskeihin – etenkin silloin '70-luvulla kun se oli ollut suorastaan törkeän alhainen. Mutta poliiseilla ei ollut silloin lupaa lakkoilla. Hän ja moni työtoverinsa tosin eivät olisi siihen lähteneetkään, koska tosiaan tekivät työtä aivan muista motiiveista.
”Tulkaa ihmeessä sisään,” hän totesi rohkaisevaan sävyyn, siirtyessään pois edestä ja viitaten vapaalla kädellään kohti sisäeteistä ja siirtyi saman tien itse sen suuntaa. Hän arveli ettei tällaiselle reissulle lähdetty lennossa eli että kaksikolla olisi ainakin jonkin verran aikaa viivähtää.
”Samaistuin tilanteeseesi aika paljon silloin kun löysin sinut, joten sinä jäit erityisen hyvin mieleen. Työt ja perhe ovat sittemmin täyttäneet elämäni,” Jacob kertoi päästyään sisäeteiseen.
”Poikani Stephen,” hän esitteli viitaten olohuoneeseen jossa vekara keikkui parhaillaan sohvan käsinojalla ottaen vasemmalla kädellä tukea seinästä, ja kurkotteli kuusen ylempiä oksia kohti paperiin käärityn suklaakonvehdin perässä. Samalla hän hengitti syvään aidon kuusen suloista tuoksua. Mutta kuullessaan isänsä lausuvan nimensä hän luuli että tämä puhui hänelle, hätkähti hieman ja kompuroi käsinojalta sohvan istuintyynyille, seisoi siinä suorana viattomasti hymyillen eteiseen päin, kädet selän taakse vietynä kuin olisi jäänyt kiinni varkaista. Joulukuusen koristeita ei ollut tarkoitus syödä ennen kuin joulun jälkeen, se oli yhdessä sovittu. Vaikka ei se nyt mikään vakava rike olisikaan, mutta silti.
”Hän on viisi,” Jacob jatkoi, pojalleen lämpimästi hymyillen ja kääntyi sitten ruokasalia kohti ja asteli sen poikki jälleen keittiöön.
”Tyttäreni Freya on 3-vuotias, ja taitaa vielä nukkua,” hän sanoi mennessään.
Perästä kuului pienten paljaiden jalkojen töminää kun Stephen kipitti, melkein juoksi, olohuoneesta keittiöön – surutta Denan ja Dunmoren ohi viilettäen ja jarrutti vasta keittiössä.
”Mitä siinä on?” poika uteli ehdittyään isänsä viereen keittiön pöydän luo johon Jacob oli laskenut lahjapussin, ja vekara söi sitä silmillään muttei kehdannut koskea siihen ilman lupaa.
”Stephen,” mies sanoi toruvaan sävyyn, katsoen alas poikaan, ”Käytöstavat!”
Tokihan vilkkaalta 5-vuotiaalta pojalta jonkin verran itsekästä ja ajattelematonta käytöstä sopi odottaa, mutta viikari vaikutti tänä aamuna jostain syystä käyvän hieman ylikierroksilla. Ensin ovi, ja sitten vieraiden täysin sivuttaminen. Pitäisikö muistuttaa että joululahjat voivat vieläkin vähentyä...? No ei kai sentään. Ei poika yleensä aivan tuollainen ollut. Joulu taisi vaan taas saada tämän niinsanotusti hyppimään seinille ja olla jotain patoutumia yrityksistä olla superkiltti koko joulukuun, mutta päivän kuluessa jouluyön lähestyessä olisi varmasti taas maailman kiltein ja avuliain tenava ainakin huomiseen asti. Hän tarttui naperon olkapäistä, käänsi tämän ympäri ja viittasi Denan ja Dunmoren suuntaan.
”Tässä on Dena,” Jacob esitteli, ”tuttuni vuosien takaa. Ja hänen pikkuveljensä Dumo.”
Poika napitti taas ylös kaksikkoon, nyt puhtaan uteliaana.
”Hassut nimet,” poika totesi reaktiomaisesti, mutta lisäsi hätäisesti perään ”Hienot nimet...mutta myös hassut.” Sävynsä oli vilpitön, sillä ikäistensä tapaan hän yleensä sanoi sen mitä ajatteli.
”Anteeksi se ovijuttu...ja silleen...” hän sanoi edelleen vilpittömästi, tarkoittaen aiempaa käytöstään yleisesti. Sillä nyt kun hän pysähtyi miettimään, olihan se ollut aika töykeää. ”Mukava tavata teidät,” poika lisäsi, väännellen käsiään edessään ja väläyttäen sisaruksille suloisen hymyn. Hän halusi olla kohtelias, mutta häntä syyhytti päästä katsomaan mitä näm olivat tuoneet.