Joulu sodan jälkeen

[Xander Ozias James]

"Hienoa," Belinda totesi, koko ajan varmempana että he olivat löytäneet pojalle yhden parhaimmista mahdollisista sijaiskodeista jos talon kiertämisen jälkeen kaikki vaikutti olevan kunnossa ympäristön suhteen. "Onko teille näiden päivien aikana tullut mieleen kysyttävää tai huolenaiheita?" hän tiedusteli.

Samaan aikaan eteisessä Xander yhä rakenteli hädintuskin nallea muistuttavaa kuviota, sen tekeminen oli hieman haastavampaa kun rakennusmateriaali oli kulmikasta mutta visuaalinen mielikuva nallesta pehmeän pyöreä. Sitkeästi ja keskittyneesti hän jatkoi ja samalla pikkuhiljaa kuoriutui ulos kengistään ja haalareistaan kun sisällä alkoi tulla lämmin. Vielä hetken poika konttasi ympäri nallen naamaa pari palikkaa pikku kätösissään, teostaan arvioiden, nyt yllään tummansiniset college-housut, tummanpunainen löysähkö pitkähihainen jonka edessä hännällään pomppi Nalle Puhin kaveri Tikru, ja jaloissaan mustat jarrusukat. Kohta hän jo hajotti teoksen johon ei ollut tyytyväinen ja istui siinä hetken turhautuneena. Palikat jo vähän kyllästyttivätkin kun niitä oli liian vähän muurin rakentamiseen saatika suurin rakennelmiin.

Xander vilkaisi ulko-ovea ja sitten keittiön suuntaan. Ulos tästä ei pääsisi pakenemaan ilman että se huomattaisiin, hän arveli, koska ovi oli tosi lähellä keittiötä. Poika nousi ylös ja asteli ripeästi mutta mahdollisimman äänettömästi kohti oviaukkoa eteisen perällä, toivoen löytävänsä sieltä takaoven. Hän löysi itsensä olohuoneesta jonka oviaukolle hän pysähtyi, ja hyvin pikaisen katsauksen jälkeen kipitti kovaa vauhtia sen perältä löytyvälle ovelle jonka takaa näkyi pyöreä tila ja paljon suuria ikkunoita. Päästyään sen luo poika ilokseen totesi siellä olevan ovi joka johti ulos.

Takaovi!

Poika kurottautui kahvaan ja avasi oven, paljon iloisemmalla mielellä kuin muutamaa hetkeä aiemmin. Innoissaan hän ei huomannut lainkaan että aivan sitä vastapäätä oli toinen oviaukko keittiöön ja vieläpä suoraan sen pöydän ääreen jossa aikuiset jutustelivat. Hän tosin ei edes ajatellut ketään tai mitään muuta nyt kuin sitä ettei tarvitsisi jäädä tänne. Ei edes sitä että ulkona oli kamalan kylmä ja ulkovaatteet jääneet eteiseen.

Belinda joka parhaillaan kuunteli Loganeita, istui sopivasti juuri siinä pöydän päädyssä ja puolella josta näki oikein hyvin olohuoneeen keittiön puoleiseen osaan ja takaovelle. Hän ei odottanut pojan lähtevän seikkailemaan taloon yksinään, mutta liikehdintä ja puna-sini-musta asukokonaisuus tarttui syrjäsilmään ja nainen käänsi katseensa takaovelle. Ensin hän ilahtui että vekara oli kuoriutunut ulkovaatteista--hienoa edistystä! Mutta seuraavassa hetkessä hän tajusi mitä poika aikoi.
"Xander, kulta, siellä on tosi tosi kylmä," nainen sanoi ja nousi ylös, suunnaten pojan luo joka tämän tajuttuaan juoksi terassin poikki takaovelle. Belinda ei kiirehtinyt sillä arveli sen olevan lukossa. Lermpeän tiukasti hän siirsi turhautuneen Xanderin pikku kädet pois lukitun oven kahvalta ja piti kiinni toisesta aikeenaan johdattaa lapsi keittiöön edes trevehtimään pariskuntaa jos ei ruoka kelpaisi. Mutta ennen kuin hän ehti kahta sanaa sanoa tuon suuntaan, takaisin ohjaaminen kävi mahdottomaksi kun poika räjähti.

"HALUAN MENNÄ TAKAISIN! HALUAN MENNÄ TAKAISIN!!" Xander huusi turhautuneisuuden ja vihaisuuden keskellä keuhkojensa pohjasta ja kiskoi poispäin minkä jaksoi. Vaikka Belinda oli ollut orpokodin johtaja jo vuosikymmeniä hän ei koskaan lakannut yllättymästä miten paljon ääntä vihaisesta pikkulapsesta saattoi lähteä. Toki kolmevuotias ääni ei ollut yhtä kova kuin vanhemman lapsen tai aikuisen mutta silti raivokohtaukset repisivät korvia ja hermoja pidemmän päälle. Kun kättä ei saanut irti aikuisen kädestä poika, yhä halustaan huutaen, heittäytyi täysin veltoksi mikä teki hänestä tuplasti painavamman tuntuisen sekä paljon hankalamman käsitellä.
"Kultapieni, emme voi mennä vielä," Belinda sanoi rauhoittavaan sävyyn vaikkei uskonut pojan kuulevan huutonsa läpi, ja samalla nosti velton vekaran syliinsä. Hitusen vaivalloista hänen omissa keskiveo brittinaisen pienessä koossaan, muttei mahdotonta pojankin ollen vielä tosi pieni. Jouduttuaan syliin "vangiksi" Xanderin huudon sävy muuttui hyvin nopeasti epätoivoiseksi ja kyyneleiseksi itkuksi.
"HALUAN MENNÄ TAKAISIN...!" hän itki lohduttomasti, ja Belindan onnistui korjata pojan asento kummallekin mukavammaksi kun velttoilusta oli luovuttu.
"Tiedän, ymmärrän..." hän puhui tyynesti ja myötätuntoisesti, hieroen pojan selkää samalla kun asteli keittiötä kohti.

Ohikiitävän hetken Belinda oli lähellä sanoa 'hyvä on, mennään takaisin', mutta kokemuksen tuoma tahdonvoima ja ammattitaito estivät sen. Nainen toivoi niin kovasti että voisi itse antaa pojalle sijoituskodin jotta tällä olisi edes jonkinverran tuttu huoltaja. Mutta ei, se ei millään onnistuisi hänen ammattivalinnallaan. Lapsi tunsi olonsa varmasti äärimmäisen eksyneeksi ja turvattomaksi. Isän ja äidin menetyksestä hurjan kaoottisessa ja pelottavassa tilanteessa oli kulunut yli kuukausi jotem poika varmasti muisti heidät eikä ymmärtänyt miksi he olivat poissa. Ja kuluneen kuukauden aikana lapsiraukkaa oli heitelty paikasta toiseen tuntemattomien keskellä ja joutunut vieläpä pahoinpitelevään sijoituskotiin. Jokainen uusi päivä ja viikko pyyhkivät vanhemmat kolmevuotiaan muistoista enemmän ja enemmän, mutta alitajuinen muisto tuon illan kauhuista olisi taatusti vahva vielä pitkään, saati sitten viime viikkojen kamaluudet ja yleinen epätasapainoinen arki.

Ensimmäisen sijouskodin nainen ei onneksi vaikuttanut pahoinpidelleen poikaa fyysisesti tai seksuaalisesti, mutta nälkiinnyttäminen ja etenkin henkinen tunteellinen pahoinpitely jätti aina yhtä pahat mutta vaikeammin ja hitaammin paranevat haavat. Yksikin päivä olisi liikaa ja Xander oli kärsinyt siellä kaksi viikkoa!

Nainen huokaisi murheellisena istahtaessaan takaisin keittiön pöydän ääreen parkuva pikkuinen tiukasti sylissään. He olivat kaikki yhä tuntemattomia pojalle, myös hän. Ei hänellä tai kellään orpokodin henkilökunnasta ollut aikaa ja mahdollisuuksia rakentaa suhdetta kehenkään yhteen lapseen.
"Hyvä on, Xander, rakas, en jätä sinua tänne jos et pidä heistä. Otetaan nyt vain hetki kerrallaan," Belinda puhui hiljaa pojan korvaan. "Syödään jotain tosi hyvää ja leikitään jotain tosi kivaa, jooko?"
Lupaus sai pojan parkkumisen hiipumaan hallitsemattomaksi nyyhkimiseksi ja nikotteluksi. Hän oli jo kauan ennen saapumista päättänyt ettei pitänyt heistä joten tässähän oltiin jo melkein lähdössä, eikö? Belinda tietenkin uskoi vahvasti että maltillisella ja oikeanlaisella etenemisellä pojan mielipiteen saisi muuttumaan. Hän harkitsi myös jäädä tänne siihen asti kun lapsi nukahtaisi, hän oli varannut koko illan tälle erityistapauksellre.

Xanderin nyökätessä suostumuksensa nainen pyyhki hellästi pojan kyynelten tahraamat pikku kasvot ja valuvan nenän liinalla.
"Puhalla," hän kehotti asettaessaan sen pojan nenälle.
"Mitä hyvää sinun tekisi mieli?" hän tiedusteli, silitellen pikkuisen poskea, kun nenäkin oli huolehdittu ja liina pudotettu tyhjälle lautaselle.
"Olisiko teillä jotain valmista siltä listalta jonka annoin?" hän nosti katseensa Loganeihin. "Kananmunilla kestää vielä yli kymmenisen minuuttia, vesi kum ei näytä edes aivan kiehuvan vielä ja hän pitää vain kovaksi keitetyistä."
Belinda katsoi syliinsä käprtynyttä Xanderiin joka vaikutti harkitsevalta, mutta liian masentuneelta ja murheelliselta päättämään mikä kelpaisi.

Omien tunteidensa ja äidinvaistojen ohjaamana nainen suukotti hellästi pojan päälakea, vaikkei uskonut sen tuovan liiemmin lohtua. Hän oli vain tuttava, ei kukaan jota Xander rakasti. Hän huokaisi jälleen, toivoen sydämensä pohjasta että pojan eno olisi elossa, pöllö tavoittaisi hänet heti ja että mies haluaisi siskonpoikansa ja että tämä olsi sovelias huoltajaksi--että lapsi saisi rakastavan ja pysyvän kodin sukulaisen luota ja mahdollisimman pian. Juuri nyt he eivät tienneet miehestä yhtään mitään muuta kuin että hän oli pojan eno, jästisyntyinen velho, ja asui Yhdysvalloissa kuusi vuotta sitten, ja tietysti nimen. Koska kirjeitä oli löytynyt vain pari ja ne sisälsivät lähinnä kommentteja siskon uutisiin eikä juurikaan tietoa miehen omasta elämästä. Niistä oli myös syntynyt vaikutelma kuin sisarukset eivät olisi olleet läheisiä, mikä aiheutti pelon ettei eno ehkä välittäisi ottaa poikaa jos edes tiesi lapsen olemassaolosta.