13-10-2017, 08:00 PM
23.12.1981, keskiviikko, 17:55 etp.
Kaunis, valkoinen joulukuun ilta oli laskeutunut Lontoon ylle. Kuu oli noussut taivaalle pari tuntia aiemmin, joskin se tähtineen piileksi yhä paksun pilvipeitteen alla. Sääennusteet lupailivat valkoista joulua ja vaikuttivat pitävän paikkansa, lämpenevää arveltiin vasta joulun jälkeiselle viikolle. Keski-ikäisen oloinen mutta kalenterivuosissa jo 98-vuotias, ystävällisen lämpimät kasvot omaava nainen ilmiintyi rikkinäisen katulampun alle erään eteläisen Lontoon sisäkaupungin esikaupunkialueella. Hänen olallaan roikkui keskikokoinen olkalaukku jota oli tilaloitsulla laajennettu melkoisesti sisäpuolelta.
Naisen hieman ylipainoinen pyylevä muoto ja kiharat tulipunaiset hiukset yhdistettynä syksyn värejä juhlivaan asukokonaisuuteen loivat kirkuvan kontrastin hänen sylissään pitelemäänsä lapseen. 3-vuotias poika oli aliravitun oloinen, ja hirmuisen kalpea kuin ei olisi koskaan aurinkoa nähnytkään. Lapsella oli yllään sinimustat haalarit, tummansininen kypäräpipo jonka päällä suuri pyöreä pallotupsu, jaloissaan mustat korkeavartiset talvisaappaat ja käsien suojana vaaleansiniset paksut lapaset joita koristi lumihiutaleen muotoinen valkoinen kuvio.
Belinda Fairchild rakasti lapsia muttei kyennyt saamaan omia joten hän oli ilolla ottanut vastaan isoisänsä perustaman ja hänelle perintönä jättämän orpokodin jonka johtajana hän oli toiminut jo usean vuosikymmenen ajan. Niin mukavaa kuin valkoinen joulu olisikin ja niin laadukas kuin hänen orpokotinsa olikin, hän pohti, se ei korvaisi kenellekään joulua oikeassa kodissa rakastavan perheen parissa. Etenkin vanhemmille lapsille jokainen joulu oli muistutus menetyksestä. Aivan liian moni jumittui orpokotiin vuosikausiksi koska taikayhteiskunta oli kovin pieni. Kuluneen vuosikymmenen sota oli päättynyt lähes kaksi kuukautta sitten, mutta jälkipyykki oli vasta alkanut.
Yhteiskunnan turvallisuuden tunne oli kärsinyt hirvittävän kolauksen juuri edellisellä viikolla Alice ja Frank Longbottomin kidutuksen myötä, vaikka syylliset olikin saatu kiinni ja tuomittu elinkautiseksi Azkabaniin. Kaikilla sodan myrskyissä vanhempansa menettäneillä lapsilla, joita oli enemmän kuin pari, ei ollut halukkaita lähisukulaisia toisin kuin Neville Longbottomilla ja Harry Potterilla. Rouva Fairchild asteli hiljalleen kohti kadun lähintä päätyä tarkistaakseen että oli saapunut oikeaan paikkaan. Hän oli käynyt täällä aiemmin, tavannut pariskunnan jonka luo oli matkalla, mutta edellinen kerta oli päivänvalossa edellisellä viikolla. Varmistuttuaan olevansa Ravensbury Avenuella hän suuntasi kohti tuttua taloa.
"En halua mennä..." poika valitti väsyneenä ja murheellisena, kasvot haudattuna naisen olkapäähän. Viimeisimmän kuukauden aikana häntä oli heitelty vieraiden aikuisten ja paikkojen välillä useaan kertaan ilman ainuttakaan turvallisen tuttua kasvoa ja syliä. Ilman mitään ymmärrystä siitä mihin äiti ja isi olivat kadonneet, muistoissaan vahvimmin viimeinen ilta maan alla, ensimmäiset hetket auringossa maan päällä, ja kurjat viikot edellisessä sijaiskodissa. Ei hän hyvin viihtynyt orpokodissakaan, mutta se oli silti tällä hetkellä hänelle tutuin ympäristö.
"Tiedän, kultapieni, mutta minä lupaan että täällä on mukavaa enkä jätä sinua tänne jos et ole samaa mieltä." Rouva Fairchild vastasi lämpöiseen sävyyn ja silitti pojan selkää. Lupaus oli puolityhjä sillä hän oli jo sopinut Loganin pariskunnan kanssa että jos kaikki vaikutti olevan pojan sijoittamisen kannalta kohdallaan lapsi jäisi heidän luokseen tänään. Talon emäntä oli tavannut pojan kerran, kun he olivat lastensuojeluviranomaisen tukemana noutaneet lapsen takaisin orpokotiin ensimmäisestä sijaiskodista. Pariskunta tiesi pojan lähinnä siitä syntyneen tapauksen kautta ja tämä olisi ensimmäinen perusteellinen tutustuminen ja tapaaminen. Mieluiten he olisivat tutustuttaneet lapsia ja sijaisvanhempia pidempään ennen lapsen sijaiskotiin jättöä mutta tämä tapaus oli poikkeuksellisen kiireellinen ja vaikea orpokodissa asumisen kannalta.
Rouva Fairchild oli ottanut tapauksen henkilökohtaisesti hoidettavakseen pojan paluun myötä. Ensimmäinen sijoitus oli tehty häpeällisen hätäisesti ja huolimattomasti, vaikka hän kyllä jossain määrin ymmärsi henkilökunnan paniikin talon lemmikin kohtalon jälkeen. Se ei kuitenkaan oikeuttanut eikä vähentänyt myöhempiä tapahtumia ja niiden painoa. Poikaparka oli kärsinyt nälkää ja henkistä pahoinpitelyä kolmisen viikkoa ennen kuin se paljastui hänen vierailulla sijaiskodissa. Sijaisäiti ei ollut kammonnut vampyyrin ja kuolonsyöjän jälkikasvua, mutta oli päinvastoin ennakkoluuloisesti yrittänyt tappaa lapsen pois maailmasta niin että se vaikuttaisi viattomalta epäonnistumiselta haasteen edessä. Poika kun oli huono syömään eikä juuri puhunut kenellekään silloinkin kun hänestä pidettiin huolta.
Tällä kertaa sijaisperhe-ehdokkaiden - joita ei todellakaan montaa ollut - taustat tutkittiin huolella, niin vaikeaa kuin pojan pito orpokodissa olikin. Muut lapset eivät tienneet miten heidän rakas lemmikki oli menehtynyt, mutta Alexander oli silti liian räikeästi erilainen ja liian mahdollisesti vaarallinen. Poikaa kiusattiin ja syrjittiin eikä henkilökunta koki pojan tarvitsevan enemmän valvontaa ja huomiota mitä he kykenivät jakamaan. Loganit olivat ehdokkaista selkeästi paras vaihtoehto sillä Filip oli kunniallisen maineen omaava työntekijä Taikaministeriön unhoituttajaosastolta ja Hetty vastuuntuntoinen ja pari vuotta lastensuojelutyössä kokemusta kerännyt lämminsydäminen nuori nainen. Tuskin kukaan pystyisi valmistautumaan täydellisesti Alexanderin kaltaisen lapsen hoitoon, mutta Loganit olivat nykyisistä vaihtoehdoista vahvimmalla pohjalla. Etenkin kun ei ollut lainkaan varmaa kauanko poika tarvitsisi sijaiskotia. Se voisi olla mitä tahansa viikoista vuosikausiin.
Jos Loganien koti ja työvuorot oli saatu järjestettyä pikkuiselle sopivaksi, rouva Fairchild aikoi jättää vekaran heille ja vierailla seuraavana päivänä uudestaan. Mutta hän arveli tapaamisen sujuvan parhaiten jos poika uskoi olevansa vain pikaisella vierailulla. Lapsi tuskin muisti viime viikolla lyhyesti tapaamaan "Hetty-tätiä", ainakaan kovin hyvin. Nainen painoi ovikelloa kahdesti, mutta kiireettömästi, pidellen samalla synkeäilmeistä poikaa sylissään. Ilmiintymisestä huolimatta hän oli viisi minuuttia etuajassa, lähdettyään varmuuden vuoksi ajoissa.
Kaunis, valkoinen joulukuun ilta oli laskeutunut Lontoon ylle. Kuu oli noussut taivaalle pari tuntia aiemmin, joskin se tähtineen piileksi yhä paksun pilvipeitteen alla. Sääennusteet lupailivat valkoista joulua ja vaikuttivat pitävän paikkansa, lämpenevää arveltiin vasta joulun jälkeiselle viikolle. Keski-ikäisen oloinen mutta kalenterivuosissa jo 98-vuotias, ystävällisen lämpimät kasvot omaava nainen ilmiintyi rikkinäisen katulampun alle erään eteläisen Lontoon sisäkaupungin esikaupunkialueella. Hänen olallaan roikkui keskikokoinen olkalaukku jota oli tilaloitsulla laajennettu melkoisesti sisäpuolelta.
Naisen hieman ylipainoinen pyylevä muoto ja kiharat tulipunaiset hiukset yhdistettynä syksyn värejä juhlivaan asukokonaisuuteen loivat kirkuvan kontrastin hänen sylissään pitelemäänsä lapseen. 3-vuotias poika oli aliravitun oloinen, ja hirmuisen kalpea kuin ei olisi koskaan aurinkoa nähnytkään. Lapsella oli yllään sinimustat haalarit, tummansininen kypäräpipo jonka päällä suuri pyöreä pallotupsu, jaloissaan mustat korkeavartiset talvisaappaat ja käsien suojana vaaleansiniset paksut lapaset joita koristi lumihiutaleen muotoinen valkoinen kuvio.
Belinda Fairchild rakasti lapsia muttei kyennyt saamaan omia joten hän oli ilolla ottanut vastaan isoisänsä perustaman ja hänelle perintönä jättämän orpokodin jonka johtajana hän oli toiminut jo usean vuosikymmenen ajan. Niin mukavaa kuin valkoinen joulu olisikin ja niin laadukas kuin hänen orpokotinsa olikin, hän pohti, se ei korvaisi kenellekään joulua oikeassa kodissa rakastavan perheen parissa. Etenkin vanhemmille lapsille jokainen joulu oli muistutus menetyksestä. Aivan liian moni jumittui orpokotiin vuosikausiksi koska taikayhteiskunta oli kovin pieni. Kuluneen vuosikymmenen sota oli päättynyt lähes kaksi kuukautta sitten, mutta jälkipyykki oli vasta alkanut.
Yhteiskunnan turvallisuuden tunne oli kärsinyt hirvittävän kolauksen juuri edellisellä viikolla Alice ja Frank Longbottomin kidutuksen myötä, vaikka syylliset olikin saatu kiinni ja tuomittu elinkautiseksi Azkabaniin. Kaikilla sodan myrskyissä vanhempansa menettäneillä lapsilla, joita oli enemmän kuin pari, ei ollut halukkaita lähisukulaisia toisin kuin Neville Longbottomilla ja Harry Potterilla. Rouva Fairchild asteli hiljalleen kohti kadun lähintä päätyä tarkistaakseen että oli saapunut oikeaan paikkaan. Hän oli käynyt täällä aiemmin, tavannut pariskunnan jonka luo oli matkalla, mutta edellinen kerta oli päivänvalossa edellisellä viikolla. Varmistuttuaan olevansa Ravensbury Avenuella hän suuntasi kohti tuttua taloa.
"En halua mennä..." poika valitti väsyneenä ja murheellisena, kasvot haudattuna naisen olkapäähän. Viimeisimmän kuukauden aikana häntä oli heitelty vieraiden aikuisten ja paikkojen välillä useaan kertaan ilman ainuttakaan turvallisen tuttua kasvoa ja syliä. Ilman mitään ymmärrystä siitä mihin äiti ja isi olivat kadonneet, muistoissaan vahvimmin viimeinen ilta maan alla, ensimmäiset hetket auringossa maan päällä, ja kurjat viikot edellisessä sijaiskodissa. Ei hän hyvin viihtynyt orpokodissakaan, mutta se oli silti tällä hetkellä hänelle tutuin ympäristö.
"Tiedän, kultapieni, mutta minä lupaan että täällä on mukavaa enkä jätä sinua tänne jos et ole samaa mieltä." Rouva Fairchild vastasi lämpöiseen sävyyn ja silitti pojan selkää. Lupaus oli puolityhjä sillä hän oli jo sopinut Loganin pariskunnan kanssa että jos kaikki vaikutti olevan pojan sijoittamisen kannalta kohdallaan lapsi jäisi heidän luokseen tänään. Talon emäntä oli tavannut pojan kerran, kun he olivat lastensuojeluviranomaisen tukemana noutaneet lapsen takaisin orpokotiin ensimmäisestä sijaiskodista. Pariskunta tiesi pojan lähinnä siitä syntyneen tapauksen kautta ja tämä olisi ensimmäinen perusteellinen tutustuminen ja tapaaminen. Mieluiten he olisivat tutustuttaneet lapsia ja sijaisvanhempia pidempään ennen lapsen sijaiskotiin jättöä mutta tämä tapaus oli poikkeuksellisen kiireellinen ja vaikea orpokodissa asumisen kannalta.
Rouva Fairchild oli ottanut tapauksen henkilökohtaisesti hoidettavakseen pojan paluun myötä. Ensimmäinen sijoitus oli tehty häpeällisen hätäisesti ja huolimattomasti, vaikka hän kyllä jossain määrin ymmärsi henkilökunnan paniikin talon lemmikin kohtalon jälkeen. Se ei kuitenkaan oikeuttanut eikä vähentänyt myöhempiä tapahtumia ja niiden painoa. Poikaparka oli kärsinyt nälkää ja henkistä pahoinpitelyä kolmisen viikkoa ennen kuin se paljastui hänen vierailulla sijaiskodissa. Sijaisäiti ei ollut kammonnut vampyyrin ja kuolonsyöjän jälkikasvua, mutta oli päinvastoin ennakkoluuloisesti yrittänyt tappaa lapsen pois maailmasta niin että se vaikuttaisi viattomalta epäonnistumiselta haasteen edessä. Poika kun oli huono syömään eikä juuri puhunut kenellekään silloinkin kun hänestä pidettiin huolta.
Tällä kertaa sijaisperhe-ehdokkaiden - joita ei todellakaan montaa ollut - taustat tutkittiin huolella, niin vaikeaa kuin pojan pito orpokodissa olikin. Muut lapset eivät tienneet miten heidän rakas lemmikki oli menehtynyt, mutta Alexander oli silti liian räikeästi erilainen ja liian mahdollisesti vaarallinen. Poikaa kiusattiin ja syrjittiin eikä henkilökunta koki pojan tarvitsevan enemmän valvontaa ja huomiota mitä he kykenivät jakamaan. Loganit olivat ehdokkaista selkeästi paras vaihtoehto sillä Filip oli kunniallisen maineen omaava työntekijä Taikaministeriön unhoituttajaosastolta ja Hetty vastuuntuntoinen ja pari vuotta lastensuojelutyössä kokemusta kerännyt lämminsydäminen nuori nainen. Tuskin kukaan pystyisi valmistautumaan täydellisesti Alexanderin kaltaisen lapsen hoitoon, mutta Loganit olivat nykyisistä vaihtoehdoista vahvimmalla pohjalla. Etenkin kun ei ollut lainkaan varmaa kauanko poika tarvitsisi sijaiskotia. Se voisi olla mitä tahansa viikoista vuosikausiin.
Jos Loganien koti ja työvuorot oli saatu järjestettyä pikkuiselle sopivaksi, rouva Fairchild aikoi jättää vekaran heille ja vierailla seuraavana päivänä uudestaan. Mutta hän arveli tapaamisen sujuvan parhaiten jos poika uskoi olevansa vain pikaisella vierailulla. Lapsi tuskin muisti viime viikolla lyhyesti tapaamaan "Hetty-tätiä", ainakaan kovin hyvin. Nainen painoi ovikelloa kahdesti, mutta kiireettömästi, pidellen samalla synkeäilmeistä poikaa sylissään. Ilmiintymisestä huolimatta hän oli viisi minuuttia etuajassa, lähdettyään varmuuden vuoksi ajoissa.
![[Image: be99edda129dfd932afa433c39144c5c.jpg]](https://i.pinimg.com/564x/be/99/ed/be99edda129dfd932afa433c39144c5c.jpg)