Viileää viimaa, lämpimässä hengessä

[Stephen Hunter King]

Poika asteli ensin olohuoneen ovelle ja katseli ympärilleen siitä. Dumo oli sen verran isompi ettei tämä kovin hyvin koloihin voisi piiloutua. Hänelle ei tullut mieleenkään että toinen käyttäisi taikuutta apunaan - ensinnäkin koska hän ei tiennyt toisen olevan taikavoimainen, ja koska ei hänkään pystynyt. Tenava hyppeli sohvalle, nousi seisomaan sille ja katseli vielä ympärilleen korkeammalta. Hän kurkisti taakseen nähdäkseen sohvan taakse, mutta sielläkään ei näkynyt hiustupsuakaan.
Sitten hän hyppäsi takaisin lattialle ja katosi oikealle, yläkertaa kohti.

”Ajattelin että olohuoneessa voisi olla mukavampi istua ja jutella,” Jacob totesi tuodessaan tarjottimen, sokeripaloja ja pari kahvimukia pöytään ja kootessaan kaiken sille. Vielä jääkaapista maito ja pieni kermakannu niin pitäisi olla valmista.

Stephen kipitti vauhdilla ympäri yläkertaa. Kylpyamme, syvennyksen kaapit, toimiston pöydän alta, varastotilasta laatikoiden ja muun isomman sälän takaa ja vanhempiensa sekä oman huoneensa sänkyjen alta ja vaatekaapeista. Hän yritti olla mahdollisimman nopea jotta löytäisi Dumon yhtä nopeasti kuin tämä oli löytänyt hänet, mutta enemmän ajattelulla kuin onnella toisin kuin Dumo.
Kun hän ei enää äkkiä keksinyt paikkaa jossa toinen voisi tässä kerroksessa olla, hän pinkaisi huoneensa ovelta hallin poikki ja rymisti portaita takaisin alakertaan. Juuri parahiksi näkemään kun Jacob kiikutti herkkutarjotinta ja haisevaa kahvipannua eteisen poikki olohuoneeseen.
”Whoa! Rauhallisesti, pyörremyrsky,” mies totesi vakavana, pysähtyen kun poika melkein törmäsi häneen. ”Mitä on puhuttu portaissa juoksemisesta?”
”Anteeksi,” Stephen sanoi hieman aikapelin jännityksestä hengästyneenä ja napitti ylös isäänsä. ”Mutta kun tahdon löytää Dumon mahdollisimman nopeasti!” hän selitti huitoen käsiään sivuillaan.
” Isi, menikö hän kellariin?” hän uteli vaikka se olikin vähän huijaamista, ja seurasi miestä olohuoneeseen.
”En kiinnittänyt huomiota, mutten myöskään kuullut mitään,” Jacob totesi ympäripyöreästi, laskiessaan tarjottimen sohvapöydälle. Hän ei halunnut antaa suoraa vastausta, vain vinkin jonka poika saisi tulkita miten halusi. Tottakai hän olisi huomannut jos joku olisi pyrkinyt kellariin, vaikkei olisi huomiota kiinnittänytkään. Ei sitä melko raskasta lattialuukkua kuitenkaan ihan hetkessä auottu ja suljettu.
Stephen pureskeli alahuultaan ja vilkaisi ruokasalin suuntaan. Mutta tarjottimella tuoksuvat keksit ja suklaa ja värikäs limu vetivät puoleensa enemmän kuin piiloleikin jatkaminen. Sitä paitsi Dumo oli löytänyt hänet ihan liian helposti, saisi vastineeksi odotella vähän aikaa, poika virnisti pienesti ja päätti jäädä olohuoneeseen.
Jacob istahti pöydän päädyssä olevaan nojatuoliin, ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin.
Stephen könysi sohvalle polvilleen, ja kurottautui ottamaan pari keksiä tarjottimelta.
”Miten te tapasitte?” poika uteli, katsoen Denaa uteliaana, samalla kun mutusti ensimmäistä keksiä.
Jacob katsahti poikaa vaiti, kaataessaan kahvia toiseenkin kuppiin. Oli ihan hyvä että poika halusi tutustua kotonaan tällä tavalla käyviin vieraisiin mutta tässä saisi kyllä valita sanansa huolella. 5-vuotiaalle ei tarvinnut vielä kertoa ihan mitä tahansa, vaikkei tämä kaikkea ymmärtäisikään, ja no osittain juuri siksi.
Kun Stephen asettui mukavampaan asentoon, jalat yhä koukussa mutta puoliksi makoilemaan sohvan selkänojaa vasten, syömään rauhallisesti keksejään Jacob alkoi epäillä että tämä oli lopettanut leikin kesken pelkän lyhyen herkkutauon pitämisen sijaan. Hän ei kuitenkaan vielä sanonut mitään.