Viileää viimaa, lämpimässä hengessä

[Stephen Hunter King]

”Tietenkin haluat,” Jacob totesi, nojautuen tuolissaan taaksepäin. ”Eikä siinä ainakaan minun mielestäni ole mitään pahaa. Perherakkauden kuuluukin olla ehdotonta,” hän jatkoi, siirtäen katseensa Denan kasvoihin.
”En tiedä ankeuttajista paljon mitään, mutta en usko että Taikaministeriö käyttäisi niitä mihinkään jos ne voisivat viedä kaikki onnelliset muistot kovin nopeasti. Sillä altistuvathan Azkabanin ihmisvartijatkin niille ainakin jonkin verran,” hän teorisoi ja huomasi sitten kahvinkeittimen hiljentyneen.
Hän nousi ylös, etsimään tarjotinta keittiötasojen päällä olevista kaapeista.

* * * * *

Stephen makasi aivan hiljaa ja liikkumatta, mutta epäonnekseen sattui kurkistamaan säkkituolin alta juuri silloin kun Dumo iskeytyi lattiaan.
”Pöh, sinulla oli onnea,” hän totesi kömpiessään pois piilostaan, mutta ärtyneistä sanoistaan huolimatta äänensävy oli iloinen. Leikkiähän tämä vain oli.
Vekara nousi jaloilleen ja loikki ulkoeteiseen, sulkien välioven takanaan.
Hän istahti ylimmälle portaalle, kyynärpäät reisilleen ja kasvot kämmeniinsä, ja alkoi laskea ääneen.
”Yksi......kaksi......kolme......neljä......viisi...”
Hänkin aikoi laskea kahteenkymmeneen, vaikka olisi osannut laskea helposti ainakin kahteenkymmeneenyhdeksään. Sen jälkeen hän ei aina muistanut mikä se seuraava numero olikaan, samoin joku myöhempi kymmenluku oli kummallinen. Mutta kyllä hän oli muutaman kerran sataan asti selvinnyt kunnialla. Eri asia olisi sitten tunnistaa tai kirjoittaa niitä kaikkia...Onneksi sitä ei tarvittu tässä leikissä.
Muutaman hetken kuluttua hän kömpi ylös ja kailotti, ”Kaksikymmentä! Valmis tai ei, täältä tullaan!” ja kiskoi välioven auki, silmäillen terävästi ympärilleen oviaukosta.