Viileää viimaa, lämpimässä hengessä

[Jacob King]

Jacob istui itsekin pöydän ääreen, Denaa vastapäätä, tämän puhuessa vanhemmasta veljestään ja itsestään. Hän huomioi kyllä tytön puhuvan enimmäkseen itselleen, vaikka kuitenkin hänelle, ja hän kuunteli mielenkiinnolla.
Kermichin osa oli Dunmoren jälkeen ehkä perheen surullisin, Azkabaniin kun sai yleensä vain menolipun. Toki jokaisen täytyi ottaa täysi vastuu teoistaan ja kärsiä mahdollinen rangaistus, mutta ei se sitä muuttanut että kyseinen nuorimies olisi voinut saavuttaa vaikka mitä elämässä. Ainakin kuulosti siltä että tämä ei ollut yksi niistä maailman ihmisistä jotka vaikuttivat yksinkertaisesti pahoilta tai liian syvälle vajonneilta.
Hän ei voinut olla hetken ajattelematta kysymystä missähän mahtaisi itsekin olla, jos hänellä ei olisi ollut omistautunut isoisä ja veljellisen läheinen paras ystävä tukenaan. Hän tiedosti ja tunnusti kyllä olevansa vahva ja fiksu persoona, mutta hän oli äkillisesti ja julmasti menettänyt koko lähimmän perheensä aivan pienenä ja kehittänyt melkein alkoholiongelmankin itselleen. Onneksi se katkesi lyhyeen, niin ei tullut aikuisiälle terveysongelmia.

Mies nojaili vasempaan kämmeneensä, kyynärpää pöydällä ja katseli Denaa. Hän nyökkäsi hiljaa, todeten mielessään että keski-Lontoossa oikein missään ei ollut läheskään niin turvallista kuin laitamilla. Eikä tosin laitamillakaan aivan joka puolella. Hän oli itse kasvanut ensimmäiset kahdeksan vuotta onnellisesti täällä Suttonissa, mutta oli isoisän luona keskustassa, Wandsworthissä, myös ollut ihan hyvä kasvaa. Lopulta hän oli kuitenkin päätynyt lasten kanssa takaisin eteläpuolelle, nämä seudut olivat aina olleet parhaimpia kasvuympäristöjä lapsille, Croydonia lukuun ottamatta.

Jacob pysyi vaiti, siirtäen katseensa ruokasalin puolelle ja etuikkunasta ulos, pohtivan oloisena, keittiön täytti hetken vain kahvinkeittimen porina.
”En usko että menehtyneet läheisemme voivat vaikuttaa elämämme kulkuun,” hän pian totesi, pitäen katseensa ikkunassa.
”Uskon että he katsovat meitä tuolta jostain, ovat henkisesti kanssamme ja jos olemme viisaita, yritämme parhaamme elää niin että he voivat olla meistä ylpeitä. Mutta uskon myös, että he antavat anteeksi huonot valinnat sillä ne ovat vain inhimillistä. Paljon riippuu ihmisten omista valinnoista, ja jos joku toiselta puolelta ohjaa jonkin verran uskon sen olevan se korkeampi voima joka meidät tänne lähetti,” hän kertoi näkemyksiään joita ei ollutkaan pitkään aikaan pohtinut.

* * * * *

Stephen ei ollut koskaan tuntenut mitään halua kiusata ihmisiä jotka olivat erilaisia, päinvastoin erilaisuus kiehtoi poikaa suuresti. Tosin, jotkut jutut olivat kyllä niin omituisia tai hassuja että ne huvittivat. Mutta silloinkin hän yritti pitää mölyt mahassaan, joskus epäonnistuen.
Dumon ongelma ei kuitenkaan ollut täysin uutta, oli hän ennenkin tavannut puheongelmaisia lapsia.
Häntä kyllä ihmetytti ja kiinnosti miksi toinen puhui noin hassusti, mutta äiti ja isä oli opettaneet myös ettei tuollaisia kysymyksiä saanut vierailta udella heti ensimmäisenä.
”Okei! Laske kahteenkymmeneen, ja ääneen,” hän kehotti suunnatessaan takaisin kohti portaita.
Poika odotti portaiden puolivälissä että Dumo pääsi ulkoeteiseen, ja mietti sitten hetken keksisikö vieläkin paremman piilon mitä oli aikonut.
Muutaman sekunnin kuluttua hän kuitenkin päätyi testaamaan alkuperäistä ideaansa, hipsi äänettömästi loput portaat alas ja olohuoneen puolelle, ja lopulta ryömi sohvan vieressä matalan kaappilipaston edessä lojuvan säkkituolin alle. Vekara mahtui mainiosti täysin sen alle. Hän makasi vatsallaan ja kääntyi ympäri niin että pää oli oven suuntaan.
Sitten hän jähmettyi aivan paikalleen ja kuunteli tarkkaan. Dumo ei varmaan ollut vielä laskenut loppuun ellei laskenut epäreilun nopeasti, mutta toisaalta ei sen väliä nyt kun hän oli päättänyt piilonsa jo etukäteen. Häntä jännitti kuinka pitkään toisella kestäisi, sillä hänestä tämä oli mitä mainioin piilo.