Viileää viimaa, lämpimässä hengessä

[Stephen Hunter King]

Jacob täytti kahvinkeittimeen kolme kupillista ja napsautti sen päälle, alkaen sitten etsimään pieniä kulhoja kekseille ja konvehdeille sekä laseja limua varten. Samalla hän kuitenkin kuunteli aktiivisesti Denan kertomusta, ja yritti olla miettimättä liikaa sitä mitä Dunmore oli käynyt läpi poissaolovuosinaan – sen mitä hän oli uutisista ja entisiltä kollegoiltaan kuullut – sillä hänen veljensä ei ollut edes lähellä löytyä vieläkään. Oli hän toki jonkin verran sitä miettinyt, sen ollen yksi syy miksi hän käski poikia pysymään sisätiloissa jossa mahdolliset ongelmatilanteet kuulisi varmemmin. Ei sitä tiennyt miten kävisi, varsinkin kun Dunmore vaikutti kovin ujolta ja aralta, ja Stephen puolestaan oli täysi vastakohta. Dunmoren arkuus kuitenkin pienensi riskiä että tämä tekisi Stephenille mitään. Denan kertomus lisäsi mielenrauhaa sillä mitä ilmeisimmin Dunmore ei ollut väkivaltainen ja oli melkolailla muutenkin harmiton.
”Sinunlaisiasi toivoisi olevan enemmän,” Jacob totesi tuodessaan laseja pöytään. ”Minun ammatissani sitä on joskus ihan varma että maailma ei ole kaukana lopusta – liikaa pahoinvointia ja pahuutta. Mutta sinä olet kirkas esimerkki vahvoista toivoa antavista ihmisistä. Moni ei olisi jaksanut nousta epätoivon kuilusta menetettyään rakkaan ihmisen sillä tavalla,” hän puhui, viitaten Aikenien äitiin joka oli murhattu shokeeraavasti ja raa'asti. Samalla hän haki kulhotkin pöytään.
”Kilta sai varmasti sinusta uskollisen jäsenen,” hän totesi hymyillen lämpimästi, kaataen keksejä kulhoon. Aikenien perheessä oli aika värikäs historia mutta hänestä oli aina tuntunut että Dena ei ollut herkimpiä sortumaan pimeän puolelle, ja nyt tämän puheet vain vahvistivat sitä.
”Mihin ammattiin sinä päädyit koulun jälkeen?” hän kysyi kumotessaan konvehteja toiseen kulhoon.

* * * *

Stephen jatkoi eteisestä eteenpäin.
”Näytän sinulle ensin paikkoja, niin löydät piiloja,” hän sanoi iloisesti, astuessaan isoon olohuoneeseen.
”Meidän sisäpiha on tuolla,” hän osoitti vasemmalle huoneen toiseen päätyyn, kohti lasisia kaksoisovia joita reunustivat tummat pimennysverhot jotka olivat sillä hetkellä sidottu seinään pysyäkseen poissa päivänvalon tieltä.
”Mutta sieltä en ehkä tulisi etsimään,” hän lisäsi muistaessaan että isä oli käskenyt pysyä sisällä. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa ehdottomasti ei, sillä houkutus piiloutua sinne ainakin itse oli silti olemassa. Tosin, siellä ei ollut kauheasti piiloja. Ainoat kaksi puuta olivat liian pieniä siihen, eikä liukumäestä, kiipeilytelineestä, keinuista ja sen sellaisista ollut myöskään iloa. Puutarhavajasta saattaisi tietysti löytyä jotain piilontapaista, ja talon ja aidan väliin hän ainakin mahtuisi. Autotallinkin takaovi saattaisi olla auki...Vekara pudisti päätään pyrkien ravistamaan kielletyn alueen pois mielestään. Hänen silmänsä käväisivät sohvan ja pienen pöydän välissä lojuvassa nahkaisessa vaaleansinisessä säkkituolissa. Se oli niin iso, kokonaiset 130 senttimetriä, että hän mahtuisi hyvin ryömimään sen alle piiloon jos pystyisi olemaan täysin liikkumatta. Hän päättikin kokeilla sitä ensimmäisenä.
”Tuolla takan vieressä maton alla,” hän jatkoi, osoittaen eteishallin poikki takaisin ruokasalin ovelle joka näkyi kulman takana, ”on luukku ja portaat josta pääsee kellariin. Se on tosi iso,” hän selitti. Kellari ulottui tosiaan koko keittiön ja ruokasalin alalle, mutta siellä oli aina tosi hämärää sillä sinne tuli valoa vain kahdesta pienehköstä ikkunasta. Kukaan ei ollut jaksanut vaihtaa sen pari kuukautta sitten palanutta kattolamppua.
Sitten vekara siirtyi takaisin eteishalliin ja osoitti naulakkokaappia jossa oli liukuvat ovet.
”Tuonnekin mahtuu,” hän totesi, ja alkoi nousta olohuoneen oven vierestä alkavia yläkertaan johtavia portaita.
Hän loikki kaksi kerrallaan ja jatkoi samalla kierroksen esittelyä.
”Keittiöstä pääsee portaiden alla olevaan komeroon.” Siellä tosin ei voisi piiloutua, se kun oli siivouskomerona.
Päästyään yläkertaan hän kiersi oikealle ja viittasi banaanillaan kylpyhuoneen ovea sen kohdalle päästyään.
”Siinä on kylpyhuone, ja tuo on pikkusiskoni huone,” hän osoitti vapaalla kädellään edessään olevaa suljettua ovea. ”Hän nukkuu, joten sinne ei kannata mennä.”
Sitten poika kääntyi oikealle ja asteli käytävää eteenpäin, ohi leveän syvennyksen josta yli puolet täytti kolme korkeaa kaappia. Vasemmanpuoleisimpaan niistä saattaisi ehkä mahtuakin tunkeutumaan alimmalle hyllylle epämukavasti tavaroiden sekaan, mutta muissa oli niin monta hyllyä ettei edes hän mahtuisi.
Käytävän päässä osoitti vasemmanpuoleiseen oviaukkoon.
”Äidin ja isin huone,” hän totesi ja kurkisti sisään, pitäen oven karmin oikealta puolelta kiinni.
”Täältä pääsee toimistoon,” hän kertoi osoittaen vasemmalle.
Lopulta hän kääntyi ympäri ja asteli omaan huoneeseensa, pudotti banaanin lattialle sen viereen ja kääntyi taas ympäri.
”Odota hetki, vaihdan vaatteet,” hän pyysi ja heilautti oven kiinni, joskin se ei loksahtanut täysin kiinni.
Alle puolessa minuutissa hän oli viskannut dinopyjamansa petaamattoman vuoteensa päälle, vetänyt mustat sukat jalkaansa ja pukeutunut keskisinisiin leveisiin farkkuihin joissa oli oikeassa polvessa kulumaa ja useita sivutaskuja ja takataskut, sekä mustaan hihattomaan paitaan jossa robotti nyrkkeili tyrannosaurus rexiä vastaan.
Sitten poika tempaisi oven auki, unohtaen aamupalansa lattialle, ja asteli käytävään.
”Kumpi etsii ensin? Voitaisiin laskea ulkoeteisessä niin ei kuulla mihin toinen menee,” hän kysyi ja ehdotti, napittaen ylös uuteen leikkitoveriinsa.