What doesn't kill you makes you stronger

[Stephen Hunter King]

Ilmeisesti serkuksilla oli juuri nyt riitaa, Hunter päätteli, sillä kuka muka normaalisti tahtoisi pikkusiskon veljen tai serkkupojan sijaan? No, hän ei aikoisi tarttua tuohonkaan, sillä kuka muka haluaisi ajatella riitelyä perheen kanssa silloin kun tutustui uusiin ihmisiin.
Kysely ei haitannut Hunteria yhtään, hyvin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut lapsi kun oli. Eri asia jos utelija olisi ollut joku tuntematon teini tai aikuinen, silloin hän ei olisi kertoillut itsestään näin avoimesti. Mutta tässähän nyt vain solmittiin uutta tuttavuutta, mahdollista uutta ystävää, ikätoverista. Täysin harmitonta siis.
Koulukysymys kuitenkin hieman yllätti, kun toinen ei edes ollut samasta kaupungista. Ei silti mitenkään outoa, olivathan koulut pian alkamassa ja ikävä kyllä iso osa lasten elämää. Yksi aikuisuuden parhaita puolia täysyisi olla ettei tarvitsisi mennä kouluun. Töihin tietysti, mutta siitä edes maksettiin! Toki hän joistakin kouluaineista piti kovastikin ja ylipäätään piti uuden oppimisesta, mutta yleisesti ottaen hänellä ei olisi mitään sitä vastaan ettei tarvitsisi vaivautua viisi päivää viikossa koulun penkille. Oppiminen muilla keinoin oli kivempaa. Tai ainakin olisi mahtavaa jos kesälomat olisivat pidempiä, ilman että mid-term-lomista nipistettäisiin pois.

”King Richard Junior School täällä Suttonissa,” poika vastasi heilauttaen puolihuolimattomasti vapaan kätensä peukaloa koulun suuntaan joka sijaitsikin vain vähän yli puolen kilometrin päässä tästä puistosta. ”Tai siis kävin,” hän jatkoi Harryyn yhä katsoen, astellessaan polkupyöränsä luo. ”Tavallisen yläkoulun sijaan siirryn nyt syksyllä sisäoppilaitokseen Skotlantiin!” hän kertoi selvästi innostuen, toisin kuin koulun alkamisesta yleensä.
Vaikka hän oli vähintäänkin yhtä kiinnostunut Harrystä, vastakysymyksen sijaan hän päätti vain jatkaa kysytystä aiheesta enemmän. Se kun oli vuosien mittaan koettu paremmaksi tavaksi tutustua kuin lyhyet vastaukset ja jatkuva saman asian kysely vastavuoroisesti. Etenkin kun kysyjä saattaisi kertoa omasta puolestaan joka tapauksessa ellei ollut kovinkin ujo...Mutta Harry vaikutti melko rohkealta. Muutamaa hetkeä aiemmin hän oli arvioinut tätä aremmaksi mitä nyt vaikutti.
”En muista sen nimeä,” hän sanoi mietteliäin ilmein, tarkoittaen Taikaministeriön peitetarinan määrittelemää nimitystä jota hän ei ikinä jaksanut muistaa vaan vain sen määrittelemän sijainnin, ”mutta jossain päin Edinburghiä se on. Sain kyllä suostutella iskää pitkään että hän päästi minut sisäoppilaitokseen niin kauas kotoa,” hän hymähti voitonriemuisena, kääntäessään huomion pyöräänsä ja nostaessaan sen pystyyn ja tunki limupulloa sen toisesta kahvasta roikkuvaan pikkureppuun johon se juuri ja juuri mahtui korkeudeltaan. Reppu heilui uhkaavasti ja Hunter tuijotti sitä ohikiitävän hetken tiiviisti ihan kuin voisi katseellaan saada pullon pysymään siellä. Niin voimallista velhoa tuskin kuitenkaan oli olemassakaan...jokin hänen mielensä perukoilla muistutti. Laukku kuitenkin asettui nopeasti omia aikojaan ja lasipullo pysyi visusti sen suojissa.
”Se on varmana kaikkein paras koulunkäyntimuoto,” vekara totesi melko varmana näkemyksestään, vaikkakin hieman hän epäili että saattaisi tulla perhettä ja kotikontuja ikävä kuukausien mittaan. ”Vaikka kotiopetuksessakin oli tavallaan kivaa, kun ei tarvinnut nousta aamuisin niin aikaisin. Iskä meinaan kotiopetti minua pari ensimmäistä vuotta ja aloitin koulussa vasta kolmannelta luokalta,” hän jutusteli asettaessaan pyöränsä nojaamaan puuhun ja avatessaan Snickers-patukan kuoren puoliväliin asti ja lopulta ojensi sitä Harrya kohti.
”Haluatko puolet?” hän kysyi hymyillen, Harry kun ei ollut ostanut yhtään mitään eikä olisi reilua tai kohteliasta herkutella yksin seurassa.