+- HPAU (https://hiddenkiss.net/hphr)
+-- Forum: PELIT (https://hiddenkiss.net/hphr/forumdisplay.php?fid=3)
+--- Forum: LONTOO (https://hiddenkiss.net/hphr/forumdisplay.php?fid=12)
+---- Forum: Esikaupunkialueet (https://hiddenkiss.net/hphr/forumdisplay.php?fid=14)
+---- Thread: What doesn't kill you makes you stronger (/showthread.php?tid=72)
Pages:
1
2
What doesn't kill you makes you stronger - Harry Potter - 20-03-2016
// 15.8.1991. Hunter siis paikalle! //
"No mutta kukas se siellä!", vaaleanpunaiset kädet tavoittelivat possun punaiset pulleat posket, "oma pikku uppisduppishan se", vaaleahiuksinen, pullea nainen kietoutui Dursleyn ainokaisen, Dudley Dursleyn paksun kaulan ympärille.
Dursleyn perhe oli päättänyt lähteä viettämään kesäloman viimeisimpiä viikkoja Surreyn eteläpäähän, Vernonin tädille.
"Eikös olekin poika kasvanut, Dora", Vernon myhäili muhkeiden viiksiensä takaa, hänen astellessa peremmäksi taloon.
Koska rouva Figg oli ollut kovassa kuumeessa, eivät Dursleyt voineet jättää Harrya hänelle ja näin ollen poika jouduttiin ottaa mukaan.
Inhon ilme pullean ja vanhan Dora Vernonin kasvoilla oli käsin kosketeltava, Harryn valuessa sisään, kantaen mukanaan kahta suurta, Dursleyden matkalaukkua.
"Otitte sitten tuonkin mukaan", Dora sihahti tiukaksi laitettujen huultensa lomasta.
"Ilo ei ole molemmin puolista", Harry mutisi itsekseen, saaden Dora-tädiltä viiltavan katseen.
Iltapäivään mennessä Dursleyt olivat asettuneet taloksi. Dora oli valmistanut muhkean aterian, johon Harrya luonnollisestikaan ei oltu kutsuttu. Hänet passitettiin ulos, taskussaan kymmenen dollarin seteli ja kaksi kuivaa korppua "matkaeväänä". mutta se ei Harrya haitannut. Päinvastoin nuori poika oli oikein tyytyväinen päädessään ulos Vernonien läheisyydestä.
Harry käveli verkaisesti katuja pitkin, katsellen ympärilleen. Surreyn eteläosa oli tuntematonta seutua, joten näkemistä riitti. Hitaasti astellen ja ajatuksiinsa uponneena hän oli eksynyt pieneen puistoon, lammen läheisyyteen. Koska Harrylla ei ollut vielä nälkä, ei hän viitsinyt tuhlata vähäisiä rahojaankaan. Sen sijaan hän istui aloilleen, murentaen yhden korpuistaan ja heittäen palasia lammen lähellä käyskenteleville ankoille.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Stephen Hunter King - 20-03-2016
Lontoon elokuu oli ollut poikkeuksellisen aurinkoinen ja kuiva. Ja lämpötilakin roikkunut keskivertoa korkeammalla, kahdenkymmenen asteen tienoilla, nytkin aurinko helotti kirkkaana ja lämpömittari oli näyttänyt reilusti yli kahtakymmentä. Hunterin kesäloma oli muutenkin ollut superkiva. Vaikka paras olisi vielä edessä - isä pitäisi osan vuosilomastaan huomisesta eteenpäin ja koko porukka, äiti, kummivanhemmat ja näiden vauva mukaan lukien, lähtisi Amerikkaan asti melkein kahdeksi viikoksi!
Tänään isällä ja äidillä oli kummallakin töitä, mutta heidän ei tarvinnut kuunnella lapsenvahtia koko päivää sillä nyt lounaan jälkeen Freya oli lähtenyt kaverinsa luo, ja hän itse oli luvannut viettää iltapäivän kaverinsa kanssa.
Hän oli kiskaissut ylleen vaaleansiniset leveät farkut, mustavalkoiset tennarit ja mustan sporttityylisen hihattoman t-paidan.
Nyt poika siis sotki pyörällään keskustan halki kohti kaverinsa kotia, niin kovaa kuin uskalsi, jottei törmäisi ihmisiin. Hän ei edes vaivautunut istumaan satulassa, ja joutui vähän väliä pyytelemään anteeksi säikähteleviltä ihmisiltä. Lopulta hän päätti oikaista Manor Parkin kautta jossa vauhdikas pyöräily keskellä päivää saattaisi olla vähän helpompaa kuin Lontoon kapeilla kaduilla.
Mutta, kuten olisi pitänyt arvata, poikkeuksellisen hyvä kesäkuukausi oli saanut ihmiset liikkeelle enemmän myös puistoihin.
Poika huokaisi, jarrutti ja lopulta hypähti maahan, alkaen taluttaa fillariaan.
Voisihan tässä samalla käydä ostamassa jätskin tai jotain.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Harry Potter - 20-03-2016
Kun Harry oli syöttänyt korppunsa lammessa uiskenteleville ankoille, päätti poika nousta ylös. Sää oli hyvin kuuma, joten Harry päätti etsiä itselleen jotain virvoketta. Hetken talsittuaan, kädet housujen taskuissa ja ainokaista seteliään rapisteltuaan, hän törmäsi jäätelökioskiin.
Kaikkien odotuksen vastaisesta kioskissa ei ollut tällä hetkellä jonoa, joten Harry asteli verkaisesti myyjän eteen.
"Yksi vanilijatuutti", Harry sanoi ja myyjä ryhtyi töihin. Saatuaan jäätelön, hän ojensi seteliään. Myyjä otti sen ja katsoi ensiksi seteliä ja sitten poikaa hetken aikaa tyrmistyen.
"Oletko tosissasi?", myyjä kysyi, kohottaen epäuskoisesti kulmiaan.
"Anteeksi?", Harry ei aluksi ymmärtänyt mistä kiikastaa.
"Tämähän on kymmen dollarin seteli", myyjän kasvoille levisi jo huvittunut, epä uskoinen hymy ja tämä työnsi setelin takaisin Harrylle. Pojan nähtyä setelin todella olevan dollareita, olisi tämän tehnyt mieli lyödä itseään ja erityisesti Vernonia.
"A-anteeksi, olen kovin pahoillani", Harry sopersi ja ojensi jäätelön takaisin myyjälle allapäin. Myyjä pudisteli päätään ja Harry palautui takaisin lammelle ja istuutui takaisin entiselle paikalleen, nojaten kyynärpäihinsä. Hän oli täysin varma, että Dursleyt olivat tehneet tämän tahallaan ja nyt parasta aikaa naureskelisivat hänelle ruokapöydän ääressä. Asia ärsytti ja huomaamattaan poika puristikin seteliä, heittäen sen lopulta kiukuspäissään lampeen.
Uskomatonta tai ei, mutta samaan aikaan kun rutistettu seteli kosketti järven pintaa, yksi ankoista lehahti paniikin omaisesti lentoon. Hetken päästä lentoon lähti toinenkin ja lopulta koko parvi. Ennenkuin Harry kerkesi reagoimaan nousi järvestä suurensuuri aalto, pyyhkäisten ympäriltään kaiken märäksi. Ihmiset järven ympärillä olivat ymmällään, osa jopa shokissa.
"Mitä täällä tapahtuu?", kuului jostain Harryn kaukaa kumea miehen ääni. Harry säpsähti ja kääntyi nopeasti äänen suuntaan. Hänen takanaan seisoi paikallispoliisi, kädet puuskassa.
"Sinäkö tuon teit?", mies kurtisti kulmiaan ja katsoi Harrya pistävästi. Harry tiesi että hänen ympärillään tapasi sattua usein hassuja juttuja, mutta tällä kertaa hän ei osannut vastata poliisin kysymykseen mitään. Jähmettyneenä hän vain tuijotti.
"Näin sinun heittävän jotain järveen. Oliko se joku papatti tai jopa pieni, omatekoinen pommi?", poliisi jatkoi tivaamistaan. Harryn kurkkua kuivasi, mutta lopulta hän sai sanotuksi jotain.
"En se minä ollut", poika puolustautui nopeasti, "se vain... tapahtui. Vannon sen!"
"Vai "vain tapahtui", poliisi hörähti jo selkeästi voitonriemuisena, "Tarvitseeko asiaa selvitellä laitoksessa? ketkä ovat vanhempasi?", mies jatkoi ristikuulusteluuaan ja Harry tiesi olevansa pulassa.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Stephen Hunter King - 20-03-2016
Hunter kulki parahiksi lammen läheltä, todistaakseen komean hyökyaallon, mutta ei liian läheltä kastuakseen muiden mukana. Hän ei ollut nähnyt mikä sen aiheutti, mutta se vaikutti niin mielenkiintoiselta että poika hidasti kävelyään seuratakseen tilanteen kehittymistä.
Kun poliisikin kiinnostui kohtauksesta ja alkoi jututtaa hänen ikäiseltään vaikuttavaa poikaa, Hunter pysähtyi kuuntelemaan. Hän oli sen verran kaukana lammesta ja puistossa sen verran paljon väkeä että hän joutui käyttämään sudenkuuloaan poimiakseen äänekkään puistoelämän joukosta pinnalle poliisin ja pojan keskustelun.
Kotitekoinen pommi?? Vähänkö olisi siistiä! Mutta pojan mukaan koko juttu ei edes ollut hänen tekosiaan lainkaan. Juttu haiskahti taikuudelta. Mikä sekin olisi siistiä. Hän arvosti kyllä kavereitaan ja rakasti parhaimpia kavereitaan, mutta jos olisi pitkästä aikaa mahdollisuus hengailla toisen velholapsen kanssa niin hän kyllä valitsisi sen. Kaikki hänen velhokaverinsa asuivat kaukana täältä joten hän ei näitä kovin usein päässyt tapaamaan. Sitä paitsi hän ei ollut sopinut mitään varmaa kaverinsa kanssa joka siis ei varsinaisesti odottanut häntä mihinkään tiettyyn aikaan – sitä hän vain ei ollut kertonut isälle, koska oli ajatellut ehkä hengaavansa kaupungilla yksinkin mikä oli heidän perheen sääntöjen vastaista vielä toistaiseksi.
Kun keskustelu kääntyi mahdolliseen pidätykseen, Hunter päätti puuttua tilanteeseen – lähinnä henkilökohtaisesta mielenkiinnosta, mutta myös vähän taikuuden salassa pysymisen lain vuoksi joka vaarantuisi jos kyseessä tosiaan olisi velho.
Poika talutti nopeasti pyöräänsä kohti kaksikkoa, lopulta päästi sen kaatumaan puuta vasten ja juoksi loppumetrit. Tuon pojan onneksi kimppuunsa käynyt poliisi oli hänelle tuttu; töissä samalla asemalla kuin isä, itse asiassa taisi olla osa tämän johtamaa tiimiä. Ja hän oli vuosien aikana hengaillut sen verran usein asemalla isältä jotain tarvitessaan tai jostain muusta vastaavasta harmittomasta syystä, että monet vakituisesti siellä työskentelevät konstaapelit kyllä tiesivät kuka hän oli.
Juostessaan hän mietti kuumeisesti mitä selittäisi.
”Odottakaa!” Hunter huudahti jo kauempaa, kunnes pyrähti poliisin ja pojan vierelle ja kiinnitti katseensa konstaapelin kasvoihin. ”Hän asuu tooosi kaukana täältä ja on vain käymässä ilman vanhempiaan, me ei olla pitkään aikaan tavattu joten päätin vähän pilailla hänen kustannuksellaan,” hän selitti kirkkain silmin valkoista valhetta ja osoitti etusormellaan toista poikaa kohti.
”Se oli vain...sekoitus jota tein aiemmin kesällä koulussa, tieteen tunnilla, ja nyt sotkin salaa leipään jota kaverini tässä syötti ankoille ja se aiheutti tuon räjähdyksen. En tiennyt että se olisi noin voimakas, ei ollut tarkoitus. Ja se haisi niin pahalle ettei ankat sitä olisi syöneet.” poika jatkoi tarinointia vakaaseen sävyyn.
Jollekulle satunnaiselle konstaapelille tuo tarina olisi saattanut vaikuttaa kaukaa haetulta tai epäilyttävältä, mutta tämä mies tiesi hänet, Hunter oli siitä varma. Tiesi että hän rakasti pilailua ja erilaisia kokeiluja ja että sortui joskus ajattelemattomiin tai ajatellun vaarallisiin tempauksiin kuten nyt väitetyssä olisi ankat olleet vaarassa. Ei hän koskaan ollut asemalla niitä tehnyt, mutta oli kerran tai pari joutunut sinne niiden takia ja isäkin oli varmasti kertonut ainakin lähimmille työtovereilleen joitain tositarinoita.
”Niin että tämä on ihan kokonaan minun syytäni ja sen oli tarkoitus olla vain harmiton pila eikä tässä kukaan muuta kuin kastunut,” hän selitti nopeasti puhuen. ”Älkää pidättäkö häntä – tai minua, lupaan ja vannon ettei tämä toistu!” hän päätti tarinansa ja napitti vetoavan katseen ylös konstaapeliin, kämmenet ristissä leukansa alla ja väläytti tälle suloisen hymyn.
Konstaapeli kuunteli kärsivällisesti, keskeyttämättä, katse Hunterissa ja ilmeensä muuttui moninaiseksi vekaran selostuksen edetessä.
Lopulta mies huokaisi raskaasti ja pyöräytti silmänsä taivaisiin.
”Häipykää siitä siiten,” tämä murahti turhautuneena ja huitoi muksuja poistumaan, vaikkei hän aivan uskonutkaan pojan selitystä tietäen kemiasta hieman enemmän - mutta kun ilmeisesti mitään tarkoituksellisesti laitonta saati vakavampaa onnettomuutta ei ollut tapahtunut. ”Mutta jos saan teidät vielä kiinni jostain vastaavasta niin vien molemmat asemalle, onko selvä?” hän lisäsi korotettuun ääneen Hunterin hölkätessä takaisin pyöräänsä kohti.
”Joo!” Hunter heitti huolettomasti ja huitaisi kädellään konstaapelin suuntaan.
Hän käänsi katseensa uuden tuttavuutensa kasvoihin, nostaessaan pyöränsä puuhun nojailemasta.
”Eihän se ollut kotitekoinen pommi? Ja jos oli, niin voit kertoa minulle,” hän kuitenkin varmisti hieman epävarmana – ehkä vähän myöhään – ettei ottanut syytä niskoilleen jostain oikeasti vakavasta ja laittomasta. Hän oli ollut ihan varma että kyseessä olisi toinen velho, tuo poika oli vaikuttanut niin aidolta väittäessään että 'se vain tapahtui' eikä toinen sitä paitsi näyttänyt edes etäisesti sellaiselta joka tykkäisi rakennella pommeja. Nörtiltä tuo kyllä vaikutti, mutta ei sellaiselta.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Harry Potter - 20-03-2016
Harry tapitti suurikokoista paikallispoliisia ja puri hermostuneesti huultaan. Poliisin katse oli tiukka, kontrolloiva ja lähestulkoon voitonriemuinen. Poika ei ilmiselvästikään näyttänyt keksivän mitään yleispätevällisesti hyvää syytä lammessa tapahtuneelle räjähdykselle ja näin ollen poliisin oma teoria kotitekoisesta pommista vaikutti olevan aukoton. Vasta muutama viikko sitten Harry itsekin oli saanut tietää totuuden hassuista sattumuksistaan, suurikokoisen jätin - Hagridin - vierailtua hänen luonaan. Hän oli velho. Kutsuttu Tylypahkaan. Taikuutta. Tätä paikallispoliisi tuskin kuitenkaan uskoisi, joten Harry ei tiennyt, kuinka puolustautuisi.
Ennen kuin poliisisetä kerkesi jatkamaan, tilanne sai yllättäen uuden sävyn; nuori, noin Harryn ikäinen poika, juoksi paikan päälle. Tämän tarkoitus oli ilmeisesti pelastaa Harry pinteestä. Toisen tarina sai Harryn suun aluksi lokahtamaan auki, sillä tuo tuntematon poika otti syyt niskoilleen. Tuosta vain!
Poliisi näytti epäileväiseltä ja tutkiva katse kävi nopeasti Harryssa uudelleen. Tässä kohtaa Harry tajusi loksauttaa suunsa takaisin kiinni ja pyrki näyttämään mahdollisimman uskottavalta, muutaman epätoivoisen nyökytyksen kera. Tarina tuntui menevän läpi ja poliisi jatkoi matkojaan. Harrya ei kahta kertaa tarvinnut käskeä lähtemään liikkeelle, sillä poika pysyi enemmänkin kuin mieluusti kaukana poliisista.
Poliisin lähdettyä ja kaksikon päästyä turvallisen välimatkan päähän, tuo tuntematon poika kääntyi jälleen Harryn suuntaan. Toisen kysymys sai Harryn pudistamaan päätään hitaasti. Katse kävi kengän kärjissä, mutta se nostettiin takaisin tuntemattomaan pelastajaan. Tuntui vaikealta löytää sanoja, tai selittää, mitä oikeasti oli edes tapahtunut. Tuskin toinen edes häntä uskoisi.
"En osaa selittää sitä. Ehkä minussa on jotain vikana, mutta minulle tuppaa sattumaan outoja asioita - tiedän, se on aika hullua", silmälaseja nostettiin paremman nenän päälle ja kevyesti arvioiva katse kävi vastapuolessa. Toinen saattoi pitää Harrya täytenä sekopäänä, mutta toisaalta miksi valehdellakaan? Vaikka poika olikin nuori, toinen tuskin uskoi taikuuteen, eikä Harry itsekään kokenut tarpeelliseksi lähteä asiaa mainostamaan. Kuka häntä edes uskoisi?
"Muuten, kiitoksia, että pelastit minut", ennätettiin vielä sanomaan.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Stephen Hunter King - 20-03-2016
Pojan selityksen aikana Hunter tarkasteli pikaisesti ja yleiskattavasti pojan olemusta ikään kuin voisi löytää jonkin ulkoisen piirteen joka paljastaisi mahdolliset taikavoimat, mutta eihän heidän kaltaisissaan toki mitään sellaista ollut.
Mutta selitys itsessään vahvisti Hunterin epäilyä, että tämä oli velho. Ehkä jästisyntyinen. Mutta kun todennäköisyydet törmätä toiseen taikavoimaiseen noin vain keskellä suurta kaupunkia olivat normaalisti hyvin pienet, eikä Tylypahkakaan enää ollut täällä Surreyssa vaan tilanne oli nimenomaan normalisoitunut. No, jos toinen olisi velho niin he löytäisivät varmasti yhteistä hauskaa tekemistä ja jos tyypillä taas olisi ruuvit löysällä niin hän löytäisi keinon viihdyttää itseään, hieman pilailla tämän kustannuksella. Ihan vähän vain, ihan harmittomasti.
"Nah, ei siinä mitään. Tiesin tuon konstaapelin. Sitä paitsi vaikutti siltä kuin hän aikoisi pilata päiväsi pienen vesivahingon takia," Hunter vastasi huolettomaan sävyyn, lähtiessään hitaasti taluttamaan pyöräänsä kohti läheistä kahviota. Tosiasiassa olihan siinä toki jotain. Meinaan ei hän nyt ihan jokaista vastaavissa tilanteissa pelastaisi vaikka näkisikin tilanteen, etenkään ottamalla syitä niskoilleen. Tämä oli erikoistapaus.
"Onko sinulle koskaan sattunut tuollaista maan tai tulen kanssa? Eikö olisikin mielettömän viileetä, jos voisi hallita elementtejä ihan miten huvittaa? Hei, mikä on oudoin asia mitä sinulle on sattunut?" hän innostui samantien, vilpittömän ystävälliseen sävyyn ja utelias katse yhä uudessa tuttavuudessaan. Oli kyse sitten vahinkotaioista tai silkasta mielikuvituksesta, kumpikin oli hänestä todella mielenkiintoista uusiin ihmisiin tutustuessa.
Tämä poika oli hyvin pienikokoinen, mutta toisaalta niin oli hän itsekin joten tämä voisi silti hyvinkin olla samaa ikäluokkaa. Ehkä kuitenkin nuorempi...Tai ei, tämän ruumiinrakenne vain oli hintelämpi kuin hänen ja lisäksi tämän vaatteet näyttivät liian isoilta. Pojalla oli mustat sekaiset hiukset kuten hänelläkin, mutta ne näyttivät enemmänkin siltä kuin niitä ei olisi viitsitty kammata ikinä. Hänen oma tukkansa oli vain osittain sekainen, tuulentuivertaman näköiset mutta kuitenkin tavallaan hillitysti, hieman piikikkäänkin oloisesti - siis selvästi vahalla tai geelillä laitettu tyyli joka kuitenkin oli huoleton ja luonnollisen oloinen.
Ei hän poikaa itseensä verrannut, samankaltaisuudet kuten pienikokoisuus ja hiustyylit vain osuivat silmään. Lopulta tämän pojan yleisolemus vaikutti siltä kuin tämä olisi köyhästä perheestä, mitä Hunter ei myöskään tuominnut tai oikeastaan ollut edes ajatellut - se vain muodostui osaksi ensivaikutelmaa. Siihen kuului myös ettei toinen vaikuttanut sekopäältä, vaan mukavalta tyypiltä. Ehkä hieman araltakin. Mutta kuten arvata saattoi, mikään ei vihjannut mikä pojassa oli 'vikana' kuten tämä itse asian laittoi joten Hunter keskittyi yhtä aktiivisesti kuuntelemaan.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Harry Potter - 20-03-2016
Vieras, suunnilleen saman ikäinen poika vaikutti ystävällisemmältä kuin useimmat Harryn tapaamat lapset. Kotikulmilla suurinosa tosin pelkäsi Dudleytä ja tämän vuoksi myös kiusasivat Harrya - se oli omalla tavallaan jopa aavistuksen ironistakin, mutta toisaalta rillipää oli tottunut tilanteeseen. Toisen heittoon pienestä vesivahingosta, Harry tyytyi vain aavistuksen hymyilemään toistapuoleisesti. Oli ollut onni matkassa, että tuo poika oli sattunut pöllähtämään tilanteeseen juuri oikealla hetkellä.
Toisen lisäkysymys sai tummahiuksisen huulille uudestaan hymyn. "Sytytin kerran tätini peruukin palamaan", poika sanoi ja vilkaisi vastapuoleen. Toisen vilpitön into sai pienen hyväntuulisuuden myös Harryyn. Hänellä jos jollakulla riittäisi kyllä kerrottavaa. "Ja kerran räjäytin vahingossa myös hänen kukkapenkkinsä taivaan tuuliin. Täti oli pitkän aikaa hyvin vihainen", sanottiin, nyt äänessään jo ehkä aavistuksen huvittunutkin sävy. Pieni pelko siitä, että tuntematon pitäisi häntä jotenkin outona käväsisi nopeasti mielessä, mutta melko pian se pyyhittiin lapsen innostuneisuuden alle. Itsepähän tuo tuntematon oli kysymyksensä kysynyt.
"Mikä sinun nimesi on?", Potter kysyi lopulta, kävellen Hunterin vierellä. Jostain syystä toinen vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Harry - paitsi huomattavasti itsevarmemmalta. Toisella oli kuitenkin yhtä sotkuiset hiukset ja ainakin ulkoisesti vaikutti siltä, että tämä oli myös saman ikäinen. Ehkä toinen asui näillä kulmilla?
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Stephen Hunter King - 20-03-2016
Tapahtumat kuulostivat yksinomaan onnettomuuksilta ja vieläpä aika hurjilta, ja jos ne tosiaan olivat pojasta selittämättömiä ja outoja...Se meinaisi sitä että tämä inhosi tätiään tosi syvästi ja veti hurjia tempauksia tahallaan, tai oli vahinkotaikova velho. Kumpikin vaihtoehto tuntui vielä lähes yhtä mahdolliselta joten Hunter yritti hillitä innostustaan siirtää keskustelu taikuuden puolelle ja keskittyä vain yleisesti tutustumiseen ihan kuin kehen tahansa muuhunkin.
”Hunter,” poika vastasi, pirteästi hymyillen. ”Olen yksitoista,” hän lisäsi sillä ikä oli yleensä seuraava tai ainakin yksi ensimmäistä kysymyksistä tutustuessa, kääntäen samalla katseensa takaisin eteensä ja huomasi heidän saapuneen kahvion kohdalle.
”Entä sinä?” hän kysyi vastavuoroisesti vaikka todennäköisesti toinen olisi automaattisesti esittäytynytkin. ”Ja ehtisitkö hengailla jonkin aikaa? Olisi kiva tutustua, kuulostat meinaan tosi mielenkiintoiselta tyypiltä,” hän lisäsi hyväntuulisen virnistyksen kera, kirkkaat ja ruskeilta vaikuttavat silmänsä käväisten seuralaisessaan. Hän viittasi kohti kahviota jättäessään BMX-polkupyöränsä, (1981-vuoden Torker LP), nojaamaan puuta vasten. Vaivautumatta edes lukitsemaan sitä pyörätelineeseen sillä ei aikonut viipyä kahvion sisällä kauaa. Tummansininen urheilumallinen pyöräilykypäräkin jäi menopelin kahvaan roikkumaan. Kypärän olisi tietysti pitänyt olla päässä kotoa lähtiessä, etenkin kun tänne oli kaahailtu melkoista vauhtia...mutta kun oli muka liian kuuma.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Harry Potter - 20-03-2016
Harryn vahinkotaiat olivat puhtaasti vain vahinkotaikoja, eikä tuo pienessä mielessäänkään olisi voinut kuvitella todella vahingoittavansa tätiään tai muita Dursleyn perheen väkeä. Tilanteet olivat kuitenkin kytköksissä vahvoihin tunnelatauksiin, erityisesti sellaisiin joissa Harry oli kokenut olevansa erityisen vihainen. Melko usein Harry toisinaan ajatteli vihaansa Dusrleyn perhettä, mutta toisaalta todellisuudessa hän ei vihannut - mutta ei osannut rakastaakaan. Tunteet olivat ristiriitaisia, ja siksi tilanteet olivatkin aiheuttaneet pojassa suurta hämmennystä, mutta toisaalta Dursleyt olivat myös hänen nykyinen perheenä. Huonomminkin voisi siis mennä. Välit olivat tosin kiristyneet entisestään Harryn saatua tietää olevansa velho ja tieto siitä, että hän pääsisi Dursleyn vallan alta edes osaksi vuotta pois, tuntui melkeinpä lohduttavalta.
"Harry", Poika sanoi vuorostaan oman nimensä tuolle Hunter-nimiseksi pojaksi esittäytyneelle 11-vuotiaalle. Hunter oli erikoinen nimi. Sellaiseen ei törmännyt joka päivä. "Täytin 11 vuotta kaksi viikkoa sitten", kerrottiin vielä. He olivat siis myös saman ikäiset. Mikä sattuma!
Seuraava kysymys sai Harryn aluksi pysähtymään ja tuijottamaan Hunteria positiivisen yllättyneenä, kulma karvat koholla. Pyysikö toinen todella hengaamaan häntä kanssaan? Eikö Hunter pitänyt häntä idioottina?
"O-oikeastiko?", Harry henkäisi, ja epäuskoinen ilon tunnne kauhaisi vatsapohjasta. Häntä ei oltu koskaan pyydettä kenenkään kaveriksi edes pieneksikään hetkeksi. "Totta kai voin hengata kanssasi. Sinäkin vaikutat mukavalta, eikä minulla ole liikaa ystäviäkään kotipuolella. Serkkuni Dudley pitää siitä huolen", olkia kohautettiin, pienen surumielisen hymyn saattelemana, seuraten toisen kannoilla kahvilaan. Vaikka Harrylla itsellään ei ollutkaan rahaa mukana, eikä hänellä ollut täten varaa ostaa mitään, ei tilanne haitannut poikaa pätkääkään. Hän oli saanut nyt ystävän.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Stephen Hunter King - 20-03-2016
"Yeah," Hunter totesi iloisena toisen epäuskoiseen kysymykseen. Ilmeisesti tämä ei ollut kovin suosittu, mutta sillä ei ollut hänelle mitään merkitystä. Jos hän piti jostakusta, hän tutustui tähän mielellään vaikka olisi ainoa koko kaupungissa joka piti kyseisestä tyypistä.
"Kuinka kauan sinulle on sattunut tuollaisia onnettomuuksia, joita et osaa selittää? Eivätkö vanhempasi ole yrittäneet selvittää niitä?" poika uteli astuessaan kahvilan ovesta sisään.
Hän käveli suoraan tiskille parin ihmisen jonon päähän, nappasi läheisestä kylmäkaapista lasipullon Fantaa ja pienestä korista Snickers-patukan. Enempää hän ei viitsinyt tuhlata vähäisistä säästöistään. Amerikan-matkalla tulisi taatusti vastaan ihan liikaa kaikkea upeaa ostettavaa...Tosin, enimmäkseen hän kuitenkin päätyisi anelemaan vanhempiaan ostamaan sitä ja tätä kun omat rahat eivät riittäisi kuin ehkä yhteen isompaan hankintaan.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Harry Potter - 20-03-2016
Hunter kysyi kysymyksen, josta Harry itsekään ei ollut varma. Omituisia onnettomuuksia oli sattunut hänelle niin kauan kuin poika itse muisti. "Koko ikäni", olkapäitä kohotettiin pohtivana. Seuraava kysymys olikin yksinkertaisempi, mutta aihe piiriltään vaikeampi. "Vanhempani ovat kuolleet", vastattiin suoraan, ehkä aavistuksen surullisempään sävyyn. Vaikka Harry ei vanhempiaan enää muistanutkaan, tunsi hän silti joka päivä ikävää. Selittämätöntä ikävää. "Asun tädilläni ja hänen miehensä luona Pikku Whingingissä. Heillä on serkkuni Dudley", selitettiin vastapuolelle tarkemmin sukulaisuhteitaan. Vaikka oman tätinsä nurkissa asuminen ei ollutkaan kaikkein tavanomaisin asumismuoto, mitä tuli 11 vuotiaisiin lapsiin, niin tästä huolimatta Harry oli tottunut järjestelyihin - ja sitä paitsi, olisiko hän muuta osannut vaatiakaan. Harry ei muistanut vanhemmistaan mitään, sillä hän oli ollut vasta pieni vauva muuttaessaan Dursleylle.
"Entä sinä? Asutko sinä vanhempiesi kanssa jossain lähellä?", udeltiin vuorostaan Hunterilta, silmälaseja törkätessä pa
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Stephen Hunter King - 20-03-2016
Uusi tuttavuus kuulosti sellaiselta jolle hän ehkä haluaisi paljastaa taikuuden olemassaolon jos tämä oli jästi, vaikutti tyypiltä joka osaisi ottaa sen hyvin. Toki hän yritti parhaansa kunnioittaa kansainvälisen salassa pysymisen lakia, mutta kun...joskus – edes joskus, sitä haluaisi jakaa tietämättömän ikätoverin kanssa tämän yhden maailman cooleimmista asioista!
Mahdollinen lopun kesäloman pilaaminen Taikaministeriön kanssa hankaluuksiin joutumisella ei kuitenkaan houkutellut, etenkin kun olisi tarkoitus lähteä lomamatkalle. Toisaalta, millä todennäköisyydellä Taikaministeriössä koskaan saataisiin tietää? Siltikään vaikka hän näyttäisi loitsuja, koska hän ei ollut vielä Tylypahkan oppilas eikä siis jäljityksen alla. Mutta poika hillitsi halunsa ja keskittyi houkutuksen sijaan kuuntelemaan loputkin.
Vanhempien kuolema vetikin hänen ajatuksensa lahjakkaasti pois velhoilusta, ja vakavoitti hänen olemustaan. Siitä näkyi että hän ymmärsi asian vakavuuden ja tunsi suhteellisesti myötätuntoa, mutta toisaalta ei tiennyt mitä Harryn perhetilanteeseen ylipäätään sanoisi, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan miltä tuollainen mahtaisi tuntua paitsi ettei se tietenkään halutuin tilanne olisi. Hänen vanhempansa olivat asuneet erillään vuosia ja äidistä oli hädintuskin kuulunut mitään melkein pariin vuoteen, mutta muutoin hänellä oli aina ollut kokonainen perhe ja suurimmalla osalla hänen kavereistaankin oli molemmat vanhemmat ainakin jollain tavalla elämässään ja asuivat jommankumman tai molempien kanssa. Lisäksi tämä Harry kuitenkin tuntui olevan melko okei tilanteensa kanssa, vaikka luonnollisesti surullinen vanhempiensa menetyksestä olikin. Olikohan siitä kauankin?
”Joo. Äiti muutti juuri takaisin,” hän vastasi, täydentäen pohtimiaan ajatuksiaan itselleen, ja piti sävynsä melko kevyenä. ”Me asutaan tuossa Kingsley Avenuella,” hän jatkoi olettaen että Harry tunsi kaupunkia, ja etuili edeltävän asiakkaan ohi kun tämä oli erehtynyt jättämään paikkansa vain hakeakseen jäätelöpuikon pakastimesta ulko-oven vierestä.
Ikävään aiheeseen vanhempien menehtymisestä hän ei viitsinyt jäädä vaan tarttui mieluummin Harryn nykyiseen perheeseen.
”Dudley kuulostaa pojan nimeltä,” Hunter totesi mietteliäänä jokseenkin harvinaiseen nimeen jota hän ei oikeastaan muistanut ikinä ennen kuulleensa. ”Jos on, niin olet kyllä onnekas,” hän henkäisi kaivaessaan taskustaan kolikoita kassaneidille ja ojensi ne tälle vaivautumatta laskemaan, jatkaen samalla selitystään. ”Minulla on vain pikkusisko. Meinaan, rakastan häntä ja kaikkea, mutta olis silti mahtavaa jos olisi myös veli!” poika kertoi katsahtaen Harryyn. ”Tai no, on minulla tavallaan vara-pikkuveli. Kummivanhempani saivat viime jouluna pojan. Mutta ei vauvan kanssa voi tehdä mitään kivaa,” hän lisäsi pienen vinon hymyn käväistessä kasvoillaan ja käänsi sitten huomionsa takaisin kassaneitiin joka ojensi vaihtorahoja ja kuittia. Pudotettuaan pennit ja rypistämänsä kuitin farkkujensa taskuun hän kahmaisi limupullonsa ja suklaapatukkansa, ja suuntasi takaisin ovelle.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Harry Potter - 20-03-2016
Harry oli poika, joka oli oppinut elämään ja lopulta myös sopeutumaan tilanteeseensa. Hän ei muistanut vanhempiaan edes järin hyvin, mutta toisaalta selittämätön ikävä raastoi silti toisinaan tunteita. Ne olivat kuitenkin ohimeneviä pistoksia, ikään kuin haaleita aaltoja, jotka yllättivät 11 vuotiaan mielen aina iltaisin, mutta yhtä ja kaikki: Dursleyt olivat tällä hetkellä hänen ainoa perheensä. Niin hyvässä kuin pahassa. Se oli vain elämäntilanne johon oli ollut pakko sopeutua, sillä vaihtoehtojakaan ei ollut. Ja toisaalta, kuinka 11 kesäinen pojannassikka tunteitaan olisikaan käsitellyt. Dursleysta kun ei apuja koskaan ollut.
Hunter kertoi tarkemmin perheestään ja asuinpaikkansa. Vaikka Harry ei ympäristöä tai asuinseutua tuntenutkaan, tyytyi tämä silti nyökkäämään ikään kuin olisikin paikan muka tiennytkin. Olisi ollut typerää lähteä kyselemäänkään siitä sen tarkemmin, varsinkin kun poika itse jatkoi puhettaan.
Hunterin sanat saivat pojan kuitenkin hymähtämään huvittuneesti. "Tekisin mitä vain, jos voisin vaihtaa Dudleyn edes pikkusiskoon", tämä naurahti ja kohautti olkapäitään. Hän ei ollut koskaan pitänyt serkustaan, sillä serkku oli kiusannut häntä lähes koko pienen elinikänsä ajan. Harry ei ollut katkera, mutta poikien välit olivat silti Harrysta riippumattomista syistä olleet aina kireät.
Hunter osti ostoksensa ja Harry seurasi poikaa takaisin ulos. "Mitä koulua käyt?", kysyttiin ja toista vilkaistiin uteliaasti. Harry mietti, olisiko soveliasta udella jatkuvasti toisen taustoista, mutta toisaalta eipähän toinen ollut ainakaan tähän mennessä loukkaantunutkaan tungettelusta - pojat olivat kuitenkin saman ikäisiä, joten luonnollistahan se oli, että vastapuolesta oltiin myös kiinnostuneita.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Stephen Hunter King - 20-03-2016
Ilmeisesti serkuksilla oli juuri nyt riitaa, Hunter päätteli, sillä kuka muka normaalisti tahtoisi pikkusiskon veljen tai serkkupojan sijaan? No, hän ei aikoisi tarttua tuohonkaan, sillä kuka muka haluaisi ajatella riitelyä perheen kanssa silloin kun tutustui uusiin ihmisiin.
Kysely ei haitannut Hunteria yhtään, hyvin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut lapsi kun oli. Eri asia jos utelija olisi ollut joku tuntematon teini tai aikuinen, silloin hän ei olisi kertoillut itsestään näin avoimesti. Mutta tässähän nyt vain solmittiin uutta tuttavuutta, mahdollista uutta ystävää, ikätoverista. Täysin harmitonta siis.
Koulukysymys kuitenkin hieman yllätti, kun toinen ei edes ollut samasta kaupungista. Ei silti mitenkään outoa, olivathan koulut pian alkamassa ja ikävä kyllä iso osa lasten elämää. Yksi aikuisuuden parhaita puolia täysyisi olla ettei tarvitsisi mennä kouluun. Töihin tietysti, mutta siitä edes maksettiin! Toki hän joistakin kouluaineista piti kovastikin ja ylipäätään piti uuden oppimisesta, mutta yleisesti ottaen hänellä ei olisi mitään sitä vastaan ettei tarvitsisi vaivautua viisi päivää viikossa koulun penkille. Oppiminen muilla keinoin oli kivempaa. Tai ainakin olisi mahtavaa jos kesälomat olisivat pidempiä, ilman että mid-term-lomista nipistettäisiin pois.
”King Richard Junior School täällä Suttonissa,” poika vastasi heilauttaen puolihuolimattomasti vapaan kätensä peukaloa koulun suuntaan joka sijaitsikin vain vähän yli puolen kilometrin päässä tästä puistosta. ”Tai siis kävin,” hän jatkoi Harryyn yhä katsoen, astellessaan polkupyöränsä luo. ”Tavallisen yläkoulun sijaan siirryn nyt syksyllä sisäoppilaitokseen Skotlantiin!” hän kertoi selvästi innostuen, toisin kuin koulun alkamisesta yleensä.
Vaikka hän oli vähintäänkin yhtä kiinnostunut Harrystä, vastakysymyksen sijaan hän päätti vain jatkaa kysytystä aiheesta enemmän. Se kun oli vuosien mittaan koettu paremmaksi tavaksi tutustua kuin lyhyet vastaukset ja jatkuva saman asian kysely vastavuoroisesti. Etenkin kun kysyjä saattaisi kertoa omasta puolestaan joka tapauksessa ellei ollut kovinkin ujo...Mutta Harry vaikutti melko rohkealta. Muutamaa hetkeä aiemmin hän oli arvioinut tätä aremmaksi mitä nyt vaikutti.
”En muista sen nimeä,” hän sanoi mietteliäin ilmein, tarkoittaen Taikaministeriön peitetarinan määrittelemää nimitystä jota hän ei ikinä jaksanut muistaa vaan vain sen määrittelemän sijainnin, ”mutta jossain päin Edinburghiä se on. Sain kyllä suostutella iskää pitkään että hän päästi minut sisäoppilaitokseen niin kauas kotoa,” hän hymähti voitonriemuisena, kääntäessään huomion pyöräänsä ja nostaessaan sen pystyyn ja tunki limupulloa sen toisesta kahvasta roikkuvaan pikkureppuun johon se juuri ja juuri mahtui korkeudeltaan. Reppu heilui uhkaavasti ja Hunter tuijotti sitä ohikiitävän hetken tiiviisti ihan kuin voisi katseellaan saada pullon pysymään siellä. Niin voimallista velhoa tuskin kuitenkaan oli olemassakaan...jokin hänen mielensä perukoilla muistutti. Laukku kuitenkin asettui nopeasti omia aikojaan ja lasipullo pysyi visusti sen suojissa.
”Se on varmana kaikkein paras koulunkäyntimuoto,” vekara totesi melko varmana näkemyksestään, vaikkakin hieman hän epäili että saattaisi tulla perhettä ja kotikontuja ikävä kuukausien mittaan. ”Vaikka kotiopetuksessakin oli tavallaan kivaa, kun ei tarvinnut nousta aamuisin niin aikaisin. Iskä meinaan kotiopetti minua pari ensimmäistä vuotta ja aloitin koulussa vasta kolmannelta luokalta,” hän jutusteli asettaessaan pyöränsä nojaamaan puuhun ja avatessaan Snickers-patukan kuoren puoliväliin asti ja lopulta ojensi sitä Harrya kohti.
”Haluatko puolet?” hän kysyi hymyillen, Harry kun ei ollut ostanut yhtään mitään eikä olisi reilua tai kohteliasta herkutella yksin seurassa.
RE: What doesn't kill you makes you stronger - Harry Potter - 20-03-2016
Todellisuudessa Harry ei ollut oikeasti ujo tai mitenkään arka luonteeltaan. Elämän vastoinkäymiset ja Dudleyn kiusaamiset olivat kuitenkin onnistuneet kasvattamaan Harrylle suojakuoren, niin sanotun passiivisen ja näkymättömän haarniskan, jonka ulkopuoliset herkästi tulkitsivat ujoudeksi. Harry ei kuitenkaan itse ollut koskaan kokenut olevansa ujo. Oli vain helpompaa olla välttelevä ja hiljainen, sillä se mahdollisti sen ettei tarvinnut pelätä saavansa Dudleyn jengin nyrkkiä mahaansa. Harry oli kuitenkin sisimmiltään normaali 11-vuotias pojannassikka, joka oli perinyt isänsä uteliaisuuden ja äitinsä rohkeuden. Niistä ominaisuuksista pääsivät kuitenkin vain harvat nauttimaan, sillä Harrykin tarvitsi oman aikansa luottaakseen saman ikäisiinsä. Hän oli liian monta kertaa tullut tyrmätyksi. Hunter oli kuitenkin osoittanut olevansa rehti ja reipas poika, johon myös silmälasipäinen poika halusi ja kykeni luottamaan ja paljastamaan todellisen minänsä. Varsinkin nyt kun keskustelu oli lähtenyt kunnolla vauhtiin.
Koulu-kysymys oli nopeasti tempaistu ja päällisin puolin ehkä vähän hassu. Harry oli kuitenkin silmittömän utelias tietämään Hunterista kaiken, sillä tilaisuus oli ennenkaikkea ainutkertainen. Koulu-kysymys oli oikeastaan tullut täysin automaattisesti, sillä lapset toisinaan kyselivät hassuja, tutustuessaan tovereihinsa ja nyt loppukesästä se oli varsin ajankohtainen aihe. Koulu oli ikävän suuri osa lasten arkea. Vaikka Harry ei paikkakunnan kouluja tuntenutkaan, tuntui se silti varsin muodolliselta kysymykseltä - siinä missä aikuiset kyselivät toistensa työpaikoista.
Harry kuunteli Hunterin vastauksen ja katse käväisi nopeasti vastapuolen käden heilautuksen suunnassa. Sitten utelias katse siirrettiin takaisin ikätoveriinsa. Vai oli Hunterkin siirtymässä sisäoppilaitokseen. Se oli oikeastaan varsin hassu sattuma, sillä Harry oli siirtymässä myös - Ja myös skotlantiin! Olikohan Skotlannissa sitten paljonkin sisäoppilaitoksia joihin lähetettiin tänä kesänä lapsia? Vai olisiko Hunterkin.... Harry pyyhkäisi ajatuksensa pois ennen kuin oli sitä kokonaan edes miettinyt. Hunter ei millään muotoa olisi voinut olla velho. Harry oli mielessään kuvitellut velhot aina mystisiksi ja salaperäiksi olennoiksi, joista suorastaan huokui taikuus ja magia. Toisaalta, olihan Harry itsekin varsin tavallinen, eikä hänestä huokunut yhtään mitään. Voisiko siis olla mahdollista, että Hunterkin olisi velho? Toisaalta poika ei ollut puhunut mitään siihen viittaavaakaan. Ajatus jäi silti muhimaan Harryn mieleen, mutta vielä toistaiseksi mölyt päätettiin pitää mahassa. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että Potterin poika alkaisi taikuudesta ja velhoudesta sepittämään. Edes kaikki lapsetkaan eivät sellaista ymmärtäisi.
"Hassu juttu, minäkin olen siirymässä sisäoppilaitokseen. Skotlantiin myös", Harry sanoi ehkä vähän hassulla ja kokeilevallakin äänensävyllä. Käsi vetäytyi hieraisemaan niskaa, sillä poika ei tiennyt, kuinka tilanteeseen tuli loppu peleissä reagoida. Sattuma oli liian omituinen ollakseen edes totta.
Hunterin yllättävä kysymys sai kuitenkin Harryn havahtumaan. Tämä käänsi katseensa poikaan, räpäyttäen muutaman kerran silmiään. Toinen tarjosi puolikasta patukastaan.
"Kiitos, olet reilu", henkäistiin, lämpimän hymyn kera. Dudley ei olisi ikinä tehnyt mitään vastaavaa, vaan olisi melkeinpä Harryn kiusaksi syönyt kaiken kokonaan itse.