What doesn't kill you makes you stronger

[Stephen Hunter King]

Uusi tuttavuus kuulosti sellaiselta jolle hän ehkä haluaisi paljastaa taikuuden olemassaolon jos tämä oli jästi, vaikutti tyypiltä joka osaisi ottaa sen hyvin. Toki hän yritti parhaansa kunnioittaa kansainvälisen salassa pysymisen lakia, mutta kun...joskus – edes joskus, sitä haluaisi jakaa tietämättömän ikätoverin kanssa tämän yhden maailman cooleimmista asioista!
Mahdollinen lopun kesäloman pilaaminen Taikaministeriön kanssa hankaluuksiin joutumisella ei kuitenkaan houkutellut, etenkin kun olisi tarkoitus lähteä lomamatkalle. Toisaalta, millä todennäköisyydellä Taikaministeriössä koskaan saataisiin tietää? Siltikään vaikka hän näyttäisi loitsuja, koska hän ei ollut vielä Tylypahkan oppilas eikä siis jäljityksen alla. Mutta poika hillitsi halunsa ja keskittyi houkutuksen sijaan kuuntelemaan loputkin.
Vanhempien kuolema vetikin hänen ajatuksensa lahjakkaasti pois velhoilusta, ja vakavoitti hänen olemustaan. Siitä näkyi että hän ymmärsi asian vakavuuden ja tunsi suhteellisesti myötätuntoa, mutta toisaalta ei tiennyt mitä Harryn perhetilanteeseen ylipäätään sanoisi, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan miltä tuollainen mahtaisi tuntua paitsi ettei se tietenkään halutuin tilanne olisi. Hänen vanhempansa olivat asuneet erillään vuosia ja äidistä oli hädintuskin kuulunut mitään melkein pariin vuoteen, mutta muutoin hänellä oli aina ollut kokonainen perhe ja suurimmalla osalla hänen kavereistaankin oli molemmat vanhemmat ainakin jollain tavalla elämässään ja asuivat jommankumman tai molempien kanssa. Lisäksi tämä Harry kuitenkin tuntui olevan melko okei tilanteensa kanssa, vaikka luonnollisesti surullinen vanhempiensa menetyksestä olikin. Olikohan siitä kauankin?

”Joo. Äiti muutti juuri takaisin,” hän vastasi, täydentäen pohtimiaan ajatuksiaan itselleen, ja piti sävynsä melko kevyenä. ”Me asutaan tuossa Kingsley Avenuella,” hän jatkoi olettaen että Harry tunsi kaupunkia, ja etuili edeltävän asiakkaan ohi kun tämä oli erehtynyt jättämään paikkansa vain hakeakseen jäätelöpuikon pakastimesta ulko-oven vierestä.
Ikävään aiheeseen vanhempien menehtymisestä hän ei viitsinyt jäädä vaan tarttui mieluummin Harryn nykyiseen perheeseen.
”Dudley kuulostaa pojan nimeltä,” Hunter totesi mietteliäänä jokseenkin harvinaiseen nimeen jota hän ei oikeastaan muistanut ikinä ennen kuulleensa. ”Jos on, niin olet kyllä onnekas,” hän henkäisi kaivaessaan taskustaan kolikoita kassaneidille ja ojensi ne tälle vaivautumatta laskemaan, jatkaen samalla selitystään. ”Minulla on vain pikkusisko. Meinaan, rakastan häntä ja kaikkea, mutta olis silti mahtavaa jos olisi myös veli!” poika kertoi katsahtaen Harryyn. ”Tai no, on minulla tavallaan vara-pikkuveli. Kummivanhempani saivat viime jouluna pojan. Mutta ei vauvan kanssa voi tehdä mitään kivaa,” hän lisäsi pienen vinon hymyn käväistessä kasvoillaan ja käänsi sitten huomionsa takaisin kassaneitiin joka ojensi vaihtorahoja ja kuittia. Pudotettuaan pennit ja rypistämänsä kuitin farkkujensa taskuun hän kahmaisi limupullonsa ja suklaapatukkansa, ja suuntasi takaisin ovelle.