What doesn't kill you makes you stronger

[Stephen Hunter King]

Tapahtumat kuulostivat yksinomaan onnettomuuksilta ja vieläpä aika hurjilta, ja jos ne tosiaan olivat pojasta selittämättömiä ja outoja...Se meinaisi sitä että tämä inhosi tätiään tosi syvästi ja veti hurjia tempauksia tahallaan, tai oli vahinkotaikova velho. Kumpikin vaihtoehto tuntui vielä lähes yhtä mahdolliselta joten Hunter yritti hillitä innostustaan siirtää keskustelu taikuuden puolelle ja keskittyä vain yleisesti tutustumiseen ihan kuin kehen tahansa muuhunkin.

”Hunter,” poika vastasi, pirteästi hymyillen. ”Olen yksitoista,” hän lisäsi sillä ikä oli yleensä seuraava tai ainakin yksi ensimmäistä kysymyksistä tutustuessa, kääntäen samalla katseensa takaisin eteensä ja huomasi heidän saapuneen kahvion kohdalle.
”Entä sinä?” hän kysyi vastavuoroisesti vaikka todennäköisesti toinen olisi automaattisesti esittäytynytkin. ”Ja ehtisitkö hengailla jonkin aikaa? Olisi kiva tutustua, kuulostat meinaan tosi mielenkiintoiselta tyypiltä,” hän lisäsi hyväntuulisen virnistyksen kera, kirkkaat ja ruskeilta vaikuttavat silmänsä käväisten seuralaisessaan. Hän viittasi kohti kahviota jättäessään BMX-polkupyöränsä, (1981-vuoden Torker LP), nojaamaan puuta vasten. Vaivautumatta edes lukitsemaan sitä pyörätelineeseen sillä ei aikonut viipyä kahvion sisällä kauaa. Tummansininen urheilumallinen pyöräilykypäräkin jäi menopelin kahvaan roikkumaan. Kypärän olisi tietysti pitänyt olla päässä kotoa lähtiessä, etenkin kun tänne oli kaahailtu melkoista vauhtia...mutta kun oli muka liian kuuma.