What doesn't kill you makes you stronger

[Stephen Hunter King]

Hunter kulki parahiksi lammen läheltä, todistaakseen komean hyökyaallon, mutta ei liian läheltä kastuakseen muiden mukana. Hän ei ollut nähnyt mikä sen aiheutti, mutta se vaikutti niin mielenkiintoiselta että poika hidasti kävelyään seuratakseen tilanteen kehittymistä.
Kun poliisikin kiinnostui kohtauksesta ja alkoi jututtaa hänen ikäiseltään vaikuttavaa poikaa, Hunter pysähtyi kuuntelemaan. Hän oli sen verran kaukana lammesta ja puistossa sen verran paljon väkeä että hän joutui käyttämään sudenkuuloaan poimiakseen äänekkään puistoelämän joukosta pinnalle poliisin ja pojan keskustelun.
Kotitekoinen pommi?? Vähänkö olisi siistiä! Mutta pojan mukaan koko juttu ei edes ollut hänen tekosiaan lainkaan. Juttu haiskahti taikuudelta. Mikä sekin olisi siistiä. Hän arvosti kyllä kavereitaan ja rakasti parhaimpia kavereitaan, mutta jos olisi pitkästä aikaa mahdollisuus hengailla toisen velholapsen kanssa niin hän kyllä valitsisi sen. Kaikki hänen velhokaverinsa asuivat kaukana täältä joten hän ei näitä kovin usein päässyt tapaamaan. Sitä paitsi hän ei ollut sopinut mitään varmaa kaverinsa kanssa joka siis ei varsinaisesti odottanut häntä mihinkään tiettyyn aikaan – sitä hän vain ei ollut kertonut isälle, koska oli ajatellut ehkä hengaavansa kaupungilla yksinkin mikä oli heidän perheen sääntöjen vastaista vielä toistaiseksi.
Kun keskustelu kääntyi mahdolliseen pidätykseen, Hunter päätti puuttua tilanteeseen – lähinnä henkilökohtaisesta mielenkiinnosta, mutta myös vähän taikuuden salassa pysymisen lain vuoksi joka vaarantuisi jos kyseessä tosiaan olisi velho.

Poika talutti nopeasti pyöräänsä kohti kaksikkoa, lopulta päästi sen kaatumaan puuta vasten ja juoksi loppumetrit. Tuon pojan onneksi kimppuunsa käynyt poliisi oli hänelle tuttu; töissä samalla asemalla kuin isä, itse asiassa taisi olla osa tämän johtamaa tiimiä. Ja hän oli vuosien aikana hengaillut sen verran usein asemalla isältä jotain tarvitessaan tai jostain muusta vastaavasta harmittomasta syystä, että monet vakituisesti siellä työskentelevät konstaapelit kyllä tiesivät kuka hän oli.
Juostessaan hän mietti kuumeisesti mitä selittäisi.
”Odottakaa!” Hunter huudahti jo kauempaa, kunnes pyrähti poliisin ja pojan vierelle ja kiinnitti katseensa konstaapelin kasvoihin. ”Hän asuu tooosi kaukana täältä ja on vain käymässä ilman vanhempiaan, me ei olla pitkään aikaan tavattu joten päätin vähän pilailla hänen kustannuksellaan,” hän selitti kirkkain silmin valkoista valhetta ja osoitti etusormellaan toista poikaa kohti.
”Se oli vain...sekoitus jota tein aiemmin kesällä koulussa, tieteen tunnilla, ja nyt sotkin salaa leipään jota kaverini tässä syötti ankoille ja se aiheutti tuon räjähdyksen. En tiennyt että se olisi noin voimakas, ei ollut tarkoitus. Ja se haisi niin pahalle ettei ankat sitä olisi syöneet.” poika jatkoi tarinointia vakaaseen sävyyn.
Jollekulle satunnaiselle konstaapelille tuo tarina olisi saattanut vaikuttaa kaukaa haetulta tai epäilyttävältä, mutta tämä mies tiesi hänet, Hunter oli siitä varma. Tiesi että hän rakasti pilailua ja erilaisia kokeiluja ja että sortui joskus ajattelemattomiin tai ajatellun vaarallisiin tempauksiin kuten nyt väitetyssä olisi ankat olleet vaarassa. Ei hän koskaan ollut asemalla niitä tehnyt, mutta oli kerran tai pari joutunut sinne niiden takia ja isäkin oli varmasti kertonut ainakin lähimmille työtovereilleen joitain tositarinoita.
”Niin että tämä on ihan kokonaan minun syytäni ja sen oli tarkoitus olla vain harmiton pila eikä tässä kukaan muuta kuin kastunut,” hän selitti nopeasti puhuen. ”Älkää pidättäkö häntä – tai minua, lupaan ja vannon ettei tämä toistu!” hän päätti tarinansa ja napitti vetoavan katseen ylös konstaapeliin, kämmenet ristissä leukansa alla ja väläytti tälle suloisen hymyn.

Konstaapeli kuunteli kärsivällisesti, keskeyttämättä, katse Hunterissa ja ilmeensä muuttui moninaiseksi vekaran selostuksen edetessä.
Lopulta mies huokaisi raskaasti ja pyöräytti silmänsä taivaisiin.
”Häipykää siitä siiten,” tämä murahti turhautuneena ja huitoi muksuja poistumaan, vaikkei hän aivan uskonutkaan pojan selitystä tietäen kemiasta hieman enemmän - mutta kun ilmeisesti mitään tarkoituksellisesti laitonta saati vakavampaa onnettomuutta ei ollut tapahtunut. ”Mutta jos saan teidät vielä kiinni jostain vastaavasta niin vien molemmat asemalle, onko selvä?” hän lisäsi korotettuun ääneen Hunterin hölkätessä takaisin pyöräänsä kohti.
”Joo!” Hunter heitti huolettomasti ja huitaisi kädellään konstaapelin suuntaan.

Hän käänsi katseensa uuden tuttavuutensa kasvoihin, nostaessaan pyöränsä puuhun nojailemasta.
”Eihän se ollut kotitekoinen pommi? Ja jos oli, niin voit kertoa minulle,” hän kuitenkin varmisti hieman epävarmana – ehkä vähän myöhään – ettei ottanut syytä niskoilleen jostain oikeasti vakavasta ja laittomasta. Hän oli ollut ihan varma että kyseessä olisi toinen velho, tuo poika oli vaikuttanut niin aidolta väittäessään että 'se vain tapahtui' eikä toinen sitä paitsi näyttänyt edes etäisesti sellaiselta joka tykkäisi rakennella pommeja. Nörtiltä tuo kyllä vaikutti, mutta ei sellaiselta.