Viileää viimaa, lämpimässä hengessä

[Jacob King]

Stephen naurahti ja sitten virnisti, yrittäen isänsä sylistä kurottautua vasamalla kädellään tökkäämään etusormen Dumon kärsän sieraimeen, muttei aivan yltänyt.
Jacob ja Stephen keskustelivat Denan vitsin myötä keskenään vähän joulukinkun koosta, pojan mielestä heidän tämänvuotinen kun oli ihan liian pieni mutta Jacobin mielestä se riitti vallan mainiosti kuudelle ihmiselle – mikä ei varmasti auttanut Dumon säikähdystä. He eivät tosin sitä tulleet ajatelleeksi sillä olettivat Denan tietävän mistä sopi vitsailla veljensä suhteen ja mistä ei.
”Heippa, Dumo!” Stephen vastasi ja heilutti kättään vieraille, kun nämä katosivat ulkoeteiseen ja Jacob asteli perässä, poikaa kantaen.
”Hauskaa joulua,” isä ja poika toivottivat yhteen ääneen, Stephenin jatkaessa vilkutusta kunnes kaksikko ehti kadulle ja haihtui ilmaan.
”Isi, koska sinä opetat minutkin tekemään noin?” Stephen uteli, katsoen isäänsä ja osoittaen kohtaan josta vieraat olivat kadonneet sillä ei muistanut miksikä tuota juttua kutsuttiin.
”Voi kuule,” Jacob totesi naurahtaen lämpimästi ja sulki ulko-oven, pidellen poikaa sylissä toisella käsivarrellaan. ”En vielä moneen, moneen vuoteen. Se ei ole turvallisin tapa liikkua.”
”Sitten kun olen seitsemän?” Stephen jatkoi.
”No sanotaanko vaikka seitsemäntoista,” Jacob myöntyi antamaan vastauksen, vaikkei varsinaisesti tehnyt mitään päätöstä. Teini-iässä joka tapauksessa vasta.
Poika oli hetken vaiti, ankarasti miettien ja puristi isänsä olkapäitä.
”...Se on kamalan iso numero. Siihen on ikuisuus!” tämä sitten valitti.
”Se päivä koittaa aivan liian pian,” Jacob vastasi oman mielipiteensä, hellästi suukottaen poikansa ohimoa ja laski tenavan lattialle sisäeteisessä.

Ja mietti miten oli pääasia että se koittaisi ja että hän olisi sen näkemässä. Aikenien vierailu ja Dunmore olivat saaneet tunteet ja muistot erityisen pintaan jo tässä vaiheessa joulunpyhiä.
Hän katseli poikaa joka kipitti energisenä suoraan yläkertaan, sillä kertaa sääntöjenmukaisen rauhallisesti. Omaa poikaansa joka oli nyt saman ikäinen kuin Ben oli kadotessaan.
Mies pyyhkäisi kyyneleen silmästään ja asteli myös ylös, tarkisti tyttärensä tilanteen – tämä tuhisi tyytyväisenä, tiukasti peitteisiin kietoutuneena ja unessa, kuulosti vain vähän nuhaiselta – ja kiersi vielä pojan huoneen ovelta. Stephen oli jo täysin uppoutunut jatkamaan pikkuautojen ja kaupunkimaton parissa keskenjäänyttä leikkiä, huristen ja selostaen äänekkäästi kuinka keskikaupungilla oli mellakka ja poliisia tarvittiin. Mellakoitsijat näyttivät epäilyttävästi minikokoisilta sotilailta. Edes hän ei pitkän uransa aikana ollut nähnyt niin erikoista mellakkaa.
Itsekseen hymyillen, poikaa häiritsemättä, Jacob jätti huoneen oven puoliksi auki ja siirtyi kohti alakertaa.
Talo oli taioilla vahvistettu niin että ulko-ovien lukot sai auki vain oikealla avaimella tai tietyllä hänen kehittämällään loitsulla (ja tietysti potkimalla tai räjäyttämällä oven sisään), ja ikkunoista ei päässyt sisään kuin ne avaamalla sillä ne olivat klassiset ruudulliset ikkunat, monia pieniä ruutuja. Tähän taloon siis ei päässyt kovin helpolla äänettömästi tunkeutumaan.
Lapset olivat turvassa ja tyytyväisiä.
Oli hyvä päivä valmistaa tenavien lempiruokia.