Viileää viimaa, lämpimässä hengessä

[Stephen Hunter King]

”Siistiä!” poika hihkaisi ja innoissaan puristi pienet kätensä nyrkkiin, toisessa ollut keksi murskautuen pieniksi murusiksi.
”Kerro koko tarina!” vekara jatkoi, puolihuolimattomasti pudistellen murusia sylistään sohvalle ja lattialle.
Jacobia hymyilytti hieman. Siitä asti kun poika oli alkanut ymmärtää mitä poliisit tekivät, tämä oli halunnut kuulla tarinoita hänen pitkältä uraltaan. Oli hän jotain kertoillutkin, mutta jättänyt rankemman luokan muistelmat suosiolla myöhemmille vuosille.
”Joku toinen kerta, Stephen,” mies kommentoi väliin, lempeään sävyyn, lisätessään kahviinsa tilkan kermaa. Ei ollut syytä alkaa suotta yrittää väännellä tarinasta lapsiystävällistä versiota.
”Eikö sinun pitänyt leikkiä jotain?” hän muistutti, katsoen poikaan merkitsevästi ja nosti kahvikuppinsa käteensä.
Tenava katsoi takaisin, selvästi miettien kovasti. Hän niiskaisi hieman, tajuten että hänellä oli oikeastaan hieman kylmä. Oli sentään talvi ja hänellä vain hihaton t-paita. Hän oli tähän asti juoksennellut pitkin taloa eikä ollut ehtinyt tuntea vilua.
”Mutta kun-” tämä aloitti henkäisten syvään, ja kurottautui ottamaan konvehdin. Hän yritti keksiä tekosyyn lusmuiluunsa, jotta ei vaikuttaisi epäreilulta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa muuta, kun kuuli sohvan alta rapinaa.
Täällä ei kyllä hiiriä ollut.
”Pidätkö hämähäkeistä? Se on varmaan tarantellani!” poika sanoi, kumartuessaan pää alaspäin tiiraamaan sohvan alle, tarkoittaen sanat tietenkin Denalle. Ei hänellä oikeasti mitään tarantellaa ollut, mutta oli pakko kokeilla narrata, jos tuo nainen vaikka sattuisi pelkäämään hämähäkkejä.
Jacob hörppi kahviaan, katse pojassa, yrittäen olla nauramatta. Tuo viikari ei sitten jättänyt käyttämättä pienintäkään tilaisuutta pelotteluun ja pilailuun.
Stephen katseli hieman silmiään siristäen sohvan ja lattian välisestä ohuesta raosta sen hämärään. Hänelle ei tullut mieleenkään että se olisi Dumo, eihän tuonne mahtuisi ryömimään edes Freya joka oli luonnollisesti häntäkin pienempi, eikä tämä kolmen istuttava sohva mikään höyhen ollut!
Siellä se teini kuitenkin nökötti kuin mikäkin pölypallo!
”Hei! Miten sinä sinne pääsit?!” hän huudahti hämmentyneeseen ja vaativaan sävyyn. Veri alkoi kohta pakkautua päähän, joten hän nousi takaisin polviensa päälle istumaan, kasvoillaan ja silmissään yllättynyt ja epäluuloinen ilme, ja tuijotti eteensä.

[Cullodena Aiken]

Dena hymyili hieman salaperäisesti pojalle, hän itsekin piti tarinaansa liian jännittävänä ja Jacob sanoi sen ajatuksen ääneen. Kun mies uteli pojalta leikistä, joka oli kesken, Dumo tunsi olonsa sohvan alla vähän enemmän apeaksi. Dumolla ei ollut paljoa kavereita, joten vähän sekin ajatus nousi pintaan. Kun Stephen kertoi tarantellasta, rapina sohvan alla hieman koveni, koska Dunmore pelkäsi hämähäkkejä.
Kun Zeppen löysi hänet lopulta, Dumo katsoi tuota hieman nyrpeällä ilmeellä. "Leijutin sohvaa tietenkin", Dumo vastasi pojan kysymykseen. Dena nousi sohvalta ja nosti painavaa sohvaa sen verran, että pikkuveli saattoi ryömiä sohvan alta pois. Dunmore virnuili leveästi. "Mun piilo oli parempi", hän hihkaisi ja istui sohvalle.

[Stephen Hunter King]

”Olet velho!” Stephen totesi hieman syyttävään sävyyn, osoittaen sohvan alta ryömivää poikaa istuessaan itse risti-istunnassa sohvalla jota Dena parhaillaan leijutti. Olisi joku voinut edes kertoa sen niin hän olisi osannut edes epäillä taikuuden käyttöä.
”Niin kai, kun huijasit!” hän kommentoi toisen leuhkimiseen ja näytti tälle kieltään käsivarret ristissä rinnallaan.
Hän ei ollut vielä oppinut häviämään kiukuttelematta, eikä yhtään auttanut ettei tämä ollut reilu peli.
Jacob laski kahvikuppinsa pöydälle ja seurasi tilannetta arvioiden, toivoen hartaasti että poika muistaisi mikä päivä oli eikä viitsisi nostaa isompaa numeroa.

Pojan huomio kuitenkin kääntyi olohuoneen ovelle ja kohta sieltä kuuluikin väsynyt pieni ääni.
”Isi?” ja olohuoneen poikki taapersi noin metrin mittainen, pari vuotta nuoremman ikänsä vuoksi Stepheniä huomattavasti sirompi, sinisilmäinen pikkutyttö vaaleat kutrinsa pörrössä ja yllään valkoinen pyjama jossa oli erilaisia kaloja, kohti Jacobia joka nojatuolissaan käännyttyään nosti tämän syliinsä.
”Huomenta. Et ole tainnut ihan vielä herätä?” mies kysyi pehmeästi ja halasi tyttöä hellästi. Häntä huvitti jälleen miten vastakohtia nuo kaksi olivat. Freya heräili hitaasti, siinä missä Stephen saattoi viilettää pitkin taloa kuin aropupu minuutin siitä kun asetti jalkansa lattialle.
Tosin, Jacob totesi tarkasteltuaan nuorimmaisensa olemusta, tämä vaikutti vähän enemmän kuin väsyneeltä.
”En voi hyvin,” tyttö mumisi, lojuen isänsä syliin käpertyneenä.
”Näytähän,” mies sanoi ja tyttö avasi suunsa pitkän 'aaaa':n saattelemana ja kohta Jacob kokeili tämän otsaa, todeten sen olevan hieman lämmin, samoin kuin yleensä kirkkaat siniset silmät huomattavan sameat.
Tyttö oli ollut räkäinen ja köhinyt pitkin talvea, muttei vielä sairastanut kunnolla. Kurjaa, jos tämä nyt saisi kuumeen juuri jouluksi.
”Suklaata!” tyttö hihkaisi, ilmeensä kirkastuen kun katseensa osui konvehtikulhoon. Jacob hymyili itsekseen, miettien miten tämän mielestä lääke kaikkiin vaivoihin oli suklaa.
”Jep. Ne ovat tuomisia vierailtamme,” Jacob totesi ja viittasi Cullodenan ja Dunmoren suuntaan, joita tyttö ei selvästi ollut unisena ja uupuneena vielä huomioinut sen enempää kuin veljeäänkään.
”Tuttavani Dena ja hänen veljensä Dumo,” Jacob esitteli, toinen kätensä yhä tytön ympärillä. ”Ja tässä tyttäreni Freya,” hän esitteli kolmikon toisilleen.
”Hei,” Freya tervehti pienen hymyn kera ja heilutti kaksikolle pientä kättään. Tyttö vaikutti alavireisessä kunnossa ujommalta mitä oli, joskaan ei ollut muutenkaan läheskään niin sosiaalinen ja rohkea kuin isoveljensä.
”Hassut nimet...” hänkin totesi sen enempiä ajattelematta ja sai veljensä virnistämään ja miettimään että olisi varmaan niistä pitänyt arvata että nuo olivat taikovia. Monilla velhoilla ja noidilla oli kummallisia nimiä.
”Sinun kannattaa jatkaa unia, niin ei mene koko joulu pedin pohjalla,” Jacob sanoi ja nousi nojatuolistaan, tyttö sylissään, napaten tälle yhden konvehdin kulhosta mukaan.
”Tulen pian takaisin,” hän sanoi Denan ja Dumon suuntaan, vaikka se nyt olikin itsestäänselvää.
”Isi, näin unta että jättiläis-kuumemittari jahtasi minua. Se oli ihan punainen ja kuuma ja sillä oli terävät hampaat!” tyttö kertoi silmät suurina tullessaan kannetuksi eteiseen.
”Ihanko tosi? Kuulostaa hurjalta! Mennäänpä katsomaan mitä meidän mittari sanoo. Se ei ole ihan yhtä pelottava,” mies vastasi kadotessaan kulman taakse ja ruokasaliin.

Stephen katseli perheensä perään ja yritti kovasti päästä yli Dumon huijauksesta, eli käyttäytyä ihmisiksi vaikka mieli teki jotenkin kostaa. Hammasta purren hän lopulta rentoutui, mutta katsoi tämän olevan sopiva hetki kysyä sen mikä oli ihmetyttänyt ja vähän huvittanutkin häntä koko ajan.
”Miksi sinä puhut tuolla tavalla?” hän uteli, kääntäen katseensa vieressään istuvan Dumon kasvoihin. Äänensävy oli aidon utelisa ja hieman ärtynyt sohvan leijutuksen takia, mutta kasvoillaan ja silmissään pojalla oli ystävällinen ilme. Pohjimmiltaan hän saattoi kyllä hieman ajatella että asia voisi olla toiselle arka ja siksi halusi tökätä siihen ihan pikkuisen. Houkutus oli kysyä 'miksi sinä sössötät?' mutta se olisi ollut tosi rumaa, eikä hän ehdoin tahdoin halunnut isänsä kuulevan mitään valituksia kun jossain vaiheessa palaisi.

[Cullodena Aiken]

Dumo tunsi tarvetta puolustautua: "Et zanonu, ettei zaa taikua." Oli Dunmore hieman pahoillaan, kun ei ollut varmistanut, saisiko taikoa. Sekä Denan, että Dumon katse kääntyi pieneen tyttöön. "Hei, kiva tavata", Dena sanoi hymyillen leveästi ja nuoren naisen silmät tuikkivat ystävällisesti. Tyttö vaikutti kipeältä, Dena sääli hieman tyttö: "Kurjaa sairastua jouluna." Tytön uni kuulostikin sellaiselta, joita nähdään sairastaessa. Dumo otti konvehdin suuhunsa ja imeskeli makua siitä, eikä hän vähän aikaan kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun. Ei edes kuullut Stephenin kysymystä, mutta Dena kuuli ja hymyili lempeästi pikkupojalle.

" Katsos kun Dumon aivoissa on pienen pieni osa hieman erilainen, kuin sinulla ja minulla, niin se vaikuttaa mm. hänen puheeseensa ja toimintakykyynsä.", Dena selitti ja katsoi Stepheniä, selvittääkseen, ymmärsikö poika, hän lisäsi vielä: "Esimerkiksi, sinä juokset nopeasti. Dumo ei, hän kompuroi, jos juoksee." Dena hörppi kahviaan ja vilkaisi veljeään joka yhtäkkiä kysyi: "Missä se sinun hämähäkki on?" Dumon katse oli hieman arka.

[Stephen Hunter King]

Stephen käänsi katseensa Denaan, mutta katseli enemmänkin kaukaisuuteen, pohtien kovasti tämän sanoja. Ei hän aivoista mitään ymmärtänyt, mutta naisen selitys sai jutun kuulostamaan ihan selkeältä. Poika katsoi taas Dumoa, muttei ehtinyt udella enempää kun toinen nosti esiin kuvitteellisen tarantellan, jonka hän itse oli jo ehtinyt unohtaa.
Pojan huulille kohosi vino virnistys ja silmiin ilkikurinen tuike.
”En tiedä. Se on ollut jo kaksi päivää poissa. Eli varmaan kamalan nälkäinen...” hän vastasi, tavoitellen mahdollisimman vakavaa äänensävyä, ilmeensäkin muuttuen sanojen myötä muka kauhistuneeksi.
”Se tykkää varpaista, varsinkin tuon värisissä sukissa,” poika lisäsi osoittaen oikean käden etusormellaan Dumon jalkoja.
”Miksi aivosi ovat erilaiset?” hän kysyi heti perään, katsoen vanhempaa poikaa, sillä häntä kiinnosti nyt pilailua enemmän Dumon kummallinen tila.

[Cullodena Aiken]

Dumo tiedusteli olemattoman hämähäkin perään, sillä pelkäsi hämähäkkejä. Hän muisti ne pahoina, se nainen menneisyydestä, oli kiusannut hämähäkeillä Dumoa. Stephenin kertoessa, mistä se olematon tarantella tykkäsi, sai Dumon huutamaan: "Apua. Dena. Se syö mut!" Dena ei ehtinyt reagoida kunnolla, kun piti isokokoista pikkuveljeään sylissään. "Rauhoitu, luulen ettei Stephenillä ole hämähäkkiä", Dena rauhoitteli ja pian Dumo siirtyi sohvalle, mutta veti jalatkin ylös varmuuden vuoksi.
Pojan kysymys, hukkui taas Dumolta, koska hän ei ollut varma siitä hämähäkistä.
Dena katsoi pohtien Stepheniä. "Odotetaan isääsi, ehkä hän osaa valaista asiaa niin, että ymmärrät", Dena ehdotti, sillä hän ei ollut ihan varma osaisiko selittää sen ilman kauhuskenaariota.

[Stephen Hunter King]

Poika kohautti olkiaan ja päätti kerrankin olla väittelemättä saadakseen mitä halusi.
Dumo vaikutti olevan yhä kauhusta sekaisin, mikä yllytti häntä viemään pilaa pidemmälle. Hänellä nimittäin oli lelutarantella, jolla hän tykkäsi välillä kiusata pikkusiskoaan joka tuntui välillä ehtivän unohtaa että hänellä oli sellainen. Se oli iso ja aika aidon näköinen, ja karvainen joskin koskettaessa ei tuntunut ihan täysin aidolta. Sen jalkojakin sai liikuteltua erilaisiin asentoihin. Hän yritti muistaa missä oli sen viimeksi nähnyt.
Jossain huoneensa sekasotkussa se taisi olla. Tai puutarhavajassa. Hä aikoi kytätä tilaisuutta pelotella Dumoa lisää, silloin kun tämä sitä vähiten odottaisi.
”Mikä on sinun koko nimi? Mikset vaihda sitä?” poika yhtäkkiä kysyi, katsoen naista uteliain silmin, muistaessaan Denan maininneen sen olevan vieläkin hassumpi.
Leikkitovereiden joukossa oli nähty niitäkin joita oli kiusattu tyhmän nimen takia. Hän itse oli, vanhempiensa neuvomana, muiden lasten kanssa yrittänyt auttaa kiusattuja keksimään itselleen lempinimen ja käyttänyt niitä. Joidenkin kohdalla ne olivat tulleet kaikille niin tutuiksi että oikea nimi oli melkein unohdettu.

[Cullodena Aiken]

Vieraat, eivät voineet kuvitellakaan, mitä tuon vilkkaan pikkupojan mielessä oikein pyöri, ehkä se oli jopa parempi, muuten Dumo olisi saattanut saada paniikkikohtauksen ja nehän eivät olleet kellään kivoja. Hymyillen Dena vastasi jälleen Stephenin kysymykseen: "Nimeni on Cullodena. En vaihda nimeäni, syytä siihen, ei tarvitse sinun tietää." Denan äiti oli valinut ainoan tyttärensä nimen huolella, Dena oli kuullut tuosta vaikeasta valinnasta, jo pikku tyttönä. Vaikka nimestään oli lempinimi, oli sekin alunperin äidin antama ja ne tyttö halusi pitää yhtenä siteenä äitivainajaansa. Denan katse pysähtyi tuijottamaan jonnekin kauas menneisyyteen, hänen huulillaan kareili hymy, kun hän muisti, kuinka äiti harjasi hänen sysimustaa tukkaansa, tai kuinka äidin käsi silitti pehmeästi poskea. Dena näki edessään äitinsä ja tämä kurkotti kättään tytärtään kohti, nuori nainen teki samoin, mutta muistikuva äidistä katkesi siihen ja tytön silmiin tuli surullinen katse. Katse oli täynnä ikävää ja kaipausta.

[Stephen Hunter King]

Stephen huokaisi raskaasti, vähän ärtyneenä. Hän ei ollut tottunut siihen että viattomiin kysymyksiin ei vastattu. Eihän tuo nyt niin henkilökohtainen ollut? Nainen vaikutti kuitenkin muuttuneen yhtäkkiä tosi surulliseksi ja omituiseksi. Muutoin hän olisi kysynyt miksi tämä oli surullinen, ihan vain myötätunnosta, mutta hänestä tuntui ettei saisi vastausta siihenkään. Joten hän päätti antaa toisen olla rauhassa.
Poika jäi miettimään sitä, ja suunnittelemaan tarantellapilan seuraavaa tasoa ja vähän pohtimaan sitäkin mitä leikkiä ehdottaisi seuraavaksi, mussuttaen samalla suurella ruokahalulla suklaakonvehteja. Välillä hän silmäili silmäkulmastaan Dumoa, arvioiden oliko tämä jo selvinnyt tarantellasta. Hän halusi toisen rentoutuvan täysin sen suhteen, ennen kuin iskisi.

Noin minuutin kuluttua ovelta kuului taas, nyt hieman iloisempi, ääni.
”Kiitosh shuklaashta!” Freya hihkaisi, kuumemittari suussaan ja varovasti molemmin pienin käsin pidelleen isoa lasillista lämmintä maitoa, ja lähti sitten varovasti nousemaan portaita ylös.
Hetken kuluttua Jacob ilmestyi takaisin olohuoneeseen pienen lautasen kera ja kasasi sille muutamia konvehteja ja suklaakeksejä.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hieman huolestuneena katsahtaen kaikkia vuorollaan, sillä huoneen tunnelma oli melkolailla muuttunut tällä välin. Dena vaikutti surulliselta, Dumo hermostuneelta ja Stephenistä ei oikein ottanut selvää. Samalla hän kaatoi limsaa lasiin Freyalle, ja sitten Stephenille joka lykkäsi innokkasti lasin tämän eteen, pidellen siitä kiinni.
"Kaikki hyvin," poika totesi välittömän iloisesti ja hymyili ylös isälleen kun Jacob oli hetken ehtinyt häntä tarrkkailla.

[Cullodena Aiken]

Dena havahtui tytön ääneen ja pyristeli pois ikävistä ajatuksistaan. Hän nosti katseensaa Jacobiin ja hymyili: "Kaikki hyvin. Dumoa tosin hermostuttaa se mahdollinen tarantella. Onko teillä sellainen lemmikkinä?" Dena oli hieman huolissaan, sillä hän oli muutaman kerran saanut rauhoitella Dumoa, sillä tuo pelkäsi niitä kuollakseen.
Dena katsoi vuoroin Jacobia ja vuoroin tuon poikaa ja sanoi: "Vaikka teillä olisi hämähäkkejä, niin älkää tuoko niitä Dumon lähelle." Dena nousi ja meni Jacobin vierelle ja kuiskasi tuon korvaan, varmistuttuan, ettei Stephen kuullut, tuskin kuultavasti: "Tiedät-sen-tyypin. Se on jotenkin syypää hämähäkkipelkoon. Se on jotenki kiduttanut niillä Dumoa." Dena katsoi miestä merkitsevästi silmiin ja sanoi normaalilla äänellä Stephenille: "Usko minua, et halua nähdä sitä kohtausta, jonka hämähäkit saavat aikaan. Voi olla että, sinulla ei sen kohtauksen jälkeen ole ehjää kotia." Denan katseesta saattoi nähdä, että hän oli vakavissaan, Dumon hämähäkkipelko oli jotain todella kauheaa. Sen vuoksi he olivat lentäneet yhdestä asunnosta ulos.
Dena aavisteli kuitenkin, että Stephen suunnitteli jotain, joten hän katsoi tuota silmiin: "Ethän sinä pelottele veljeäni. Minähän selitin, sinulle, että hän on erilainen kuin sinä. Hän järkyttyy herkästi ja jos niin käy, hän ei hallitse itseään. Hän voi rikkoa jotain."

[Jacob King]

Jacob oli oli melko vakuuttunut ettei mitään vakavampaa ollut tapahtunut kenellekään, varsinkaan Stephenille, mutta ei ehtinyt edes aloittaa vastata Denan kysymykseen, kun Stephen julisti itsepintaisesti limsalasinsa takaa että kyllä heillä oli sellainen lemmikki, todennäköisesti Dumon hämähäkkikammosta puhumisen yllyttämänä.
Mies olisi ilman Denan kuiskaamaakin kumonnut poikansa väitteen sillä oli sitä mieltä että Dunmore oli käynyt läpi enemmän kuin tarpeeksi kauhuja jopa kokonaiselle eliniälle. Ei siinä tarvinnut enää fobioita lietsoa. Mutta historian yksityiskohdat saivat hänet toki ottamaan asian vieläkin vakavammin.
Stephen oli keskittynyt Dumon tarkkailuun, mutta käänsi huomionsa naiseen kun Dena puhui taas hänelle. Poika liikahti levottomasti paikallaan, käänsi katseensa Denan silmistä pois ja nakkasi kasan rypistettyjä konvehtipapereita pöydän suuntaan joskin osa niistä putoili lattialle. Hänellä alkoi olla tosi epämukava olo, sillä hän olisi niin kovasti halunnut kokeilla lelutarantellansa vaikutusta, mutta tuo nainen nosti veljensä peloista kauhean ison numeron. Ja kuitenkin, niin paljon kuin hän erilaisuutta suvaitsikin, hänestä poikien ei pitäisi olla noin pelokkaita ötököiden suhteen. Ei varsinkaan noin isojen poikien. Vekaran ilme oli happaman harkitseva, kun hän tuijotti konvehtikulhoa, vastaamatta Denalle yhtään mitään.
”Hän käyttäytyy kunnolla,” Jacob totesi sävyyn joka oli rauhallinen mutta ei jättänyt vaihtoehtoja, nostaessaan Freyan herkut pöydältä, vilkaisten poikaa ja kääntyi sitten siirtymään kohti eteistä.
Stephen pysyi yhä vaiti, happamin ilmein, ja vilkaisi arvioiden isänsä perään.
”Niin, ja meillä ei ole tällä hetkellä minkäänlaista lemmikkiä,” mies lisäsi.
”Käyn vain katsomassa että tytöllä on kaikki hyvin. Tulen ihan kohta takaisin,” Jacob sanoi astuessaan portaisiin ja katosi kohti yläkertaa.

”Oletko sinä salaa tyttö?” Stephen kysyi pienen ilkikurisen virnistyksen kera, katse Dumossa.
Hän ei voinut vastustaa pientä piikittelyä, kun ei kerta saanut pelotella, ja joku poika kammosi jotain niin harmitonta kuin lemmikkihämähäkit. Pelkäsiköhän tuo huonehämähäkkejäkin?

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi hieman huolissaan Hunteria, sillä asia oli vakava. Poika tuntui olevan turhan kärkäs luonteinen, sen näki tuon ilmeestä. Cullodena kuitenkin luotti Jacobin sanaan ja koetti rentoutua. Miehen mainitessa palaavansa pian, Dena vastasi, jotain juun tapaista.
Nuori nainen huomasi pikkuveljensä silmiin nousevat kyyneleet. Hän silitti rauhoittavasti tuon kättä ja kyykistyi lopulta Stephenin eteen ja katsoi poikaa silmoin lempeästi ja tarttui hellästi tuon käsiin. "Katsohan Stephen, jos eläintä lyö joka ikinen kerta, kun se tulee lähelle, se oppii vain pelkäämään. Sama pätee ihmiseen, jos joku satuttaa jatkuvasti, ei voi olla iloinen. Ennen kuin Dumo tuli luokseni, joku satutti häntä. Siksi Dumo on erilainen kuin sinä." Denan ääni oli rauhallinen, kun hän puhui pikkupojalle: "Haluathan sinäkin, että Dumo voisi olla iloinen?"

[Stephen Hunter King]

Hetkeksi Stephen hämmentyi syvästi moisesta kontaktista, sillä aina kun äiti teki jotain vastaavaa siitä puuttui jotain, tämän silmissä oli aina jokin vivahde ihan kuin tämä työntäisi häntä pois. Ainoa nainen jonka opetuksia hän oli tähän mennessä aktiivisesti kuunnellut oli hänen kummitätinsä. Mutta tämä ei ollut kummitäti. Vaan ihan vieras nainen. Joka taisi kuvitella hänen olevan ihan vauva. Pohjimmiltaaan hän ei oikein tiennyt mitä pitäisi ajatella.
”Kyllä minä nyt sen tiedän,” poika vastasi ärtyneenä, vetäen kätensä pois ja siirtyen sohvalla kauemmas. Olihan isäkin hänelle opettanut tuon eikä hän ollut tyhmä.
”Mutta kun sinä et sanonut että joku on satuttanut häntä. Sanoit että hänen aivonsa ovat erilaiset,” vekara sanoi, äänensävynsä korostuvan puolusteleva ja terävä katseensa Denan silmissä.
Sen sanottuaan hän siirsi katseensa Dunmoreen, olemuksensa ja ilmeensä pehmentyen nähdessään kyyneleet vanhemman pojan silmissä.
”Anteeksi,” Stephen pyysi vilpittömästi, ja korjasi asentoaan, istuen taas polviensa päällä.
Hänestä alkoi tuntua oikeasti pahalta sillä ei hän halunnut kenenkään olevan surullinen, etenkään jouluna.
”Hei,” hän jatkoi saman tien, kieli poskella tutkien farkkujensa monia sivutaskuja.
"Tässä. Joululahja," vekara sanoi, katsoen kirkkain silmin vanhempaa poikaa ja ojensi Dumolle muutaman sentin mittaista, metallista Matchbox-pikkuautoa. Se oli punainen Ferrari josta aukesi ovet sekä takaluukku josta löytyi kaikenlaista mukaan kuuluvaa sälää. Se oli komea vaikka vain hyllyllä koristeena, jos toinen olisi liian vanha leikkimään sillä.
Hänellä itsellään oli tuota mallia kertynyt vahingossa kaksi kappaletta, ja hän oli aikonut vaihtaa toisen niistä kaverinsa kanssa malliin jota hänellä ei ollut. Mutta nyt tuntui paremmalta antaa se Dumolle.

[Cullodena Aiken]

Dena teki odottamattoman eleen ja luonnollisesti Stephen kavahti. "Niin minä sanoin ja siihen on syynä se paha", Dena totesi rauhallisesti. Dumo katsoi Stepheniä ja pyyhki kyyneleitään. "Saat Zeppen." Hän hämmentyi hieman kun sai punaisen Matchbox-auton. Hänen huulilleen levisi iloinen hymy. "Kiitos", Dumo kiitti täydestä sydämestään ja alkoi tutkia lahjaansa. Dena palasi pikkuveljensä vierelle ja hörppi kahvin kupistaan. Hän hymyili, hieman, sillä Dunmoren ilme oli niin tarkkaavainen.

[Jacob King]

Stephenkin hymyili Dumon ilahtumisesta ja keskittyneestä lelun tutkailusta, ja mietti kovasti mistä oli kyse. Sitten hän muisti miten Dena ja isänsä olivat tavanneet ja pohti liittyisikö Dumo jotenkin siihen?
”Mitä hänelle tapahtui?” poika uteli, kääntäen katseensa Denaan sillä oli jo havainut ettei Dumosta saanut vastauksia, jostain syystä tämä oli aina poissaoleva juuri silloin kun hän kyseli.
”Ei meidän tarvitse kertoa isille, että kerroit!” hän lisäsi, pienen ilkikurisen virnistyksen ja toiveikkaan ilmeen kera.
Hänen mielessään risteili erilaisia tilanteita joissa ehkä Dumoa oli leikkikentällä kiusattu ja se oli vahingossa mennyt liian pitkälle.

Tällä välin Jacob oli yläkerrassa peitellyt Freyan hyvin vuoteeseen ja asettanut tämän yöpöydälle maidon viereen herkut, ja otti nyt lämpömittarin pois tämän suusta.
”Vain vähän lämpöä,” mies totesi helpottuneena. ”Mutta pysyhän silti vuoteessa niin ei pahene,” hän kehotti, asettaessaan mittarin yöpöydälle. Lämmön voisi illemmalla mitata uudestaan.
”Isi, lue minulle jotain,” tyttö pyysi, osoittaen hyllyyn josta löytyi siistissä rivissä monenlaisia kirjoja.
”Voi, kultapieni, se olisi ihanaa - mutta minun on mentävä vieraidemme luo alas, he tulivat nimenomaan minua tervehtimään,” mies sanoi lämpimän vilpittömästi istuutuessaan vuoteen laidalle ja silittäen tyttärensä pientä poskea.
Freyan ilme muuttui hieman pettyneeksi, mutta ei niin pahasti, Jacob totesi, että muksu taisi ymmärtää.
”Haluaisitko värityskirjan ja värikyniä? Tai piirustuspaperia?” mies ehdotti puuhaa jota voisi helposti tehdä vuoteessa, kunnes unettaisi taas tarpeeksi.
”Joo!” Freya hihkaisi, ilmeensä kirkastuen joten Jacob nousi ja katseli hetken ympärilleen. Freyan huonekaan ei ollut mikään järjestyksen riemuvoitto, mutta ei läheskään sellainen kaaos kuin veljensä. Värityskirja ja värikynät löytyivät kirjahyllyn alimmalta hyllyltä ja papereita kirjoituspöydältä.
”My Little Pony?” mies ehdotti, sen ollen kasan ensimmäinen värityskirja.
”Ei. Barbie,” tyttö vastasi, nousten istumaan ja kurottautuen maitolasia kohti.
”Se onkin melkein valmis,” Jacob totesi selaillen sitä tuodessaan tavaroita. Tyttö pysyi ikäisekseen yllättävän hyvin viivojen sisällä, ja värimaailma etenkin oli erityisen esteettinen ja realistinen, vaikka oli tämä muutaman tykännyt värittää ties minkälaisiksi hippialieneiksi.
”Olen säästänyt suosikkikuvani viimeiseksi,” tyttö kertoi vaihtaessaan maitolasin limsalasiin.
”Sepä mukavaa,” Jacob totesi lempeästi ja teki tavaroille tilaa yöpöydälle. ”Onko kaikki nyt kunnossa?” hän kysyi, katsoen tyytyväisen näköistä pikkutyttöä ja sytytti pöytälamppuun valon sillä ikkunaverhot olivat kiinni ja saisivat jäädäkin.
”Jep!” tämä totesi reippaasti, joskin kuulosti väsyneeltä, ja tarttui värikynälaatikkoon.
”Hyvä. Kutsu minua, jos tarvitset jotain. Ihan milloin vain,” Jacob sanoi ja kumartui suutelemaan tytön otsaa ja silitti tämän pehmeitä kutreja. ”Rakastan sinua.”
”Minä rakastan sinua,” tyttö vastasi, sen huokuen katseestaan kun tämä napitti ylös ja asettui sitten peittojen alle vatsalleen ja tarttui värityskirjaan yöpöydällä, vetäen senkin vuoteeseen.
Jacob katsoi vielä hetken tyttöä joka uppoutui samantien etsimään väritöntä kuvaa, ja poistui sitten halliin, jättäen tytön oven raolleen.