Visits and friends

[Stewart 'Steve' Correyne]

Tom oli iloinen kun Gabriel tuli auttamaan, hän ei enää keskittynyt pikkusiskoon, kun tämä kerran lähti pois. 
Becky katsoi Samuelin sylistä kisua ja sitten miestä. "Tahtoo paipai", tyttö sanoi miehelle ja katsoi sitten kissaa, joka pysyi kauempana tarkkailemassa ihmisiä. Steve otti tytön syliinsä ja sanoi: "Kiitos. Säikähdin, että nyt hän katoaa." Hänkin kääntyi katsomaan kissaa, joka lähti jatkamaan matkaansa. 
Beckyn suu kääntyi mutruun ja hän oli vähällä alkaa parkumaan, mutta Steve keinutti tytärtään lempeästi.
 "Kuuntelepas mitä ystävämme sanoo. Heilläkin on kisuja. Voimme joku toinen päivä käydä katsomassa niitä. Vai mitä?" Becky katsoi isiään ja hänen ilmeensä kirkastui ja katsoi sitten Samuelia ja isiään uudestaan. "Huomenna kitu", tyttö päätti hymyillen. Steve nyökkäsi ja laski tytön alas ja tämä juoksi sitten leikkimään lumella. "Hän unohtaa sen iltaan mennessä", Steve sanoi hymyillen ja kysyi vitsailevasti: "Löysitkö porkkanan vai tuleeko tästä jättiläisestä nuhanenä?" Becky siirtyi poikien luokse ja alkoi työntää näiden kanna palloa, mutta kyllästyi nopeasti ja siirtyi kierimään lumessa, kun hän yhtäkkiä muksahti naamalleen ja parahti itkuun kun naamaan tuli kylmää lunta. Steve kiireehti tytön luokse pyyhkimään lunta tämän naamasta. "Virkistyitkö?" hän kysyi varvovaisen lempeästi. Becky purskahti nauramaan ja iski otti lunta ja käteensä ja laittoi isin naamalle ja sanoi: "Isi herää." Hän kyllä tiesi, että virkistyminen ja herääminen oli sama asia. Steve naurahti väkisin ja putsasi naamansa. "Hupsu tyttö, ei noin saa tehdä. Tuhmasti", Steve sanoi ja Becky sanoi: "Antee iti." "Saat anteeksi kultaseni", Steve sanoi ja kysyi: "Aletaanko tehdä päätä?" Hän alkoi tehdä lumipalloa. "Joo", Becky hihkaisi ja unohti lumipesut ja kisut.

[Gabriel McKenzie]

Vastaukseksi Samuel vain osoitti takkinsa taskua josta pisti esiin pari porkkanan päätä.
Mies seurasi sivusta Steven ja taaperon hupsuttelua mikä täytti hänet nostalgialla. Vuodet vierivät niin nopeasti. Hänen pikku poikansa olisi kohta jo viisi. Toki se oli yhä suloisen nuori ikä, ja hän toivoikin ettei seuraavat vuodet kiitäisi ohi niin vauhdilla. Se olikin ollut yksi syy hotellinsa hiljaiseksi kumppaniksi alkamiseen ja maalle muuttoon kun poika oli täyttänyt kolme. Hänellä olisi paljon enemmän aikaa viettää lapsens aja vaimonsa kanssa.

Tuttu, rakastettu ääni veti miehen takaisin nykyhetkeen.
"Isi, tämä painaa kamalasti!" Gabriel valitti kun pallosta ei enää yhdessä kaverinkaan kanssa saatu isompaa.
"Niin, märkä lumi on. Sen täytyy olla jotta siitä saa muotoiltua mitään," Samuel sanoi ja asteli tenavien luo.
"Minä voin jatkaa tämän kanssa. Mitäs jos pojat kävisitte etsimässä kaksi pitkää oksaa käsiksi?" hän ehdotti, ja lisäsi välittömästi, "Pysytte tässä pihatiellä," hän osoitti noin kolmenkymmenen metrin pituista pihatietä reunustavia paperikoivuja, "tai tuossa metsän reunassa," hän osoitti noin kymmenen metrin päähän hieman oikealle missä portin vierestä alkoi pieni metsä.
"Ette mene metsään, tai tielle," hän viittasi portille pihatien päässä. Portti oli lukossa, ja se sekä puuaita puolisen metriä korkeampi kuin kumpikaan pojista--joten Samuel ei uskonut vekaroiden edes yrittävän mutta asetti rajan varmuuden vuoksi. Metsässä ei ollut eläimiä tai muutakaan välittömästi erityisen vaarallista, mutta ei hän silti tahtonut päästää 4-vuotiaita sinne ilman valvontaa. Gabriel juoksi heti metsän reunaan, jossa puita oli pihatien reunoja enemmän, punatammien luo ja pyöri puiden rajalle katse tiiviisti maassa.

[Zora Correyne]

Stewart huomasi sitten taskusta pilkottavan porkkanan ja nyökkäsi, siirtyen sitten kuopuksensa seuraan. Hän luotti että nyt kun Samuel oli paikalla, pystyi keskittymään vilkkaaseen tyttöön enemmän. 
Thomas ähelsi suuren lumipallon kanssa, niin että ähinä ja puhina vain kuului. 
Poika kuunteli sitten ohjeita oksien hausta ja kipittäessään Gabrielin mukaan ja huikkasi: "Kyllä sir. " Hän alkoi etsiä metsän reunasta sopivia oksia jättiukolle. 
Hän löysi sellaisen oksan, mistä sojotti enemmän oksia ja ehdotti Gabrielille: "Tehdään tästä jättiläiselle tukkaa. Tää sojottaa kuin peikolla."

Sisällä Zora oli kovasti maalauksensa parissa ja hän sitten kysyi sitten hääräilevältä Elizabethiltä: "Madam, kuinka saisin tämän tehtyä luonnollisemmaksi, tuo väri on ihan eri puussa kuin kankaalla?" "Haluaisin sen aidomman näköiseksi", tyttö sanoi pohtivasti. "Tiedän tummemmat ja vaalennukset, mutta mitä muuta siihen lisää, että saan tuosta enemmän näköisen?" Zora kysyi ja näytti mitä kohtaa hän tarkoitti.

[Gabriel McKenzie]

Elizabeth oli juuri saanut keittiön ja astiat siistiksi, ja kulki sytyttelemässä öljylamppuja joita oli kaksi tai kolme eteisessä ja joka huoneessa. Kaksi asetettuna kauniille seiniin kiinnitetyille tasoille ja yksi pöydällä. Hän sytytti vain seinillä istuvat, eikä säätänyt liekkiä vielä kovin suureksi. Riittävästi lisävaloa saisi ikkunoista vielä parisenkymmentä minuuttia, ja muutenkin--pöydillä istuvat lamput voisi sytyttää sitten kun talon pikkuväki oli jo unten mailla eivätkä pääsisi vahingossakaan pudottamaan niitä telmiessään.

He ostivat kerosiiniöljynsä kalleimmasta päästä ja varmistaen parhainta mahdollista laatua, puhtainta mitä markkinoilta sai. Kalliiksihan se tuli etenkin niin monien lamppujen ja lyhtyjen kanssa, mutta mitä puhtaampaa se oli sen vähemmän se tuotti hajua ja savua. Valmistaja jolta he käyttivät ei aiheuttanut lainkaan hajua, ja hyvin vähän savua jos sattui polttamaan liian suurella liekillä liian pian. Lisäksi, halvaksi valmistavat tuppasivat sotkemaan sekaan muutakin tehden öljystään mahdollisesti yhtä räjähtävää kuin ruuti. He olivat onnekkaita varakkuudessaan välttää moinen lisäriski. Jos heidän luottamansa valmistajan kerosiiniöljyä ei ollut saatavilla he ostivat väliaikaiseen käyttöön mitä tahansa eläinpohjaista öljyä sitten olikaan saatavilla--vaikka se ei valaissut läheskään ythä hyvin. Joskus Elizabeth ei jaksanut ymmärtää miksi kaasulamppujen ja öljyjen valmistajat välittivät niin vähän asiakkaidensa turvallisuudesta. Tilaisuutta kysyä ei ollut vielä tullut, mutta hän arveli sen vain olevan liian helppoa olla välittämättä kun raha pyöritti maailmaa, halvat hinnat toivat enemmän ostajia ja kysyntä oli valtavaa, ja jos itsellä oli varaa parhaisiin valaisimiin niin ettei oma koti ja perhe kärsinyt tuotteen vioista.
 
Zoran kysymys oli erityisen tervetullut, vetämään hänen ajatuksensa pois moisisa epämukavista syvistä mietteistä etenkin kun sitä ei ollut asemassa jossa asialle voisi tehdä mitään. Nainen sytytti olohuoneen toisen, kirjahyllyn vieressä seinällä ja Zoraa lähinnä olevan lampun, puhalsi tulitikun sammuksiin ja kääntyi sitten katsomaan tytön maalausta. Hän uppoutui vinkkien antoon ja yleisesti aiheesta keskusteluun, hänellä kun ei ollut puoleentoista vuoteen ollut ketään kenen kanssa jakaa tämä harrastus.

Samaan aikaan ulkona Gabriel katsoi Tomin ehdottamaa oksaa, mutristaen huuliaan mietteissään.
"Se tarvitsee hatun," hän ilmaisi erimielisyytensä vielä ystävälliseen sävyyn, vaikka olikin sitä mieltä että lumi täällä oli 'hänen' luntaan ja siksi hän saisi päättää.

[Zora Correyne]

Zora oli pannut paremmin merkille, että nainen oli kivan rauhallinen ja kivan oloinen, siinä puuhaillessaan. 
Kun tyttö tohti pyytää apua, hän ilahtui niistä monista vinkeistä, joita Elizabeth antoi ja hän rentoutui paljon enemmän naisen seurassa. Hän kuunteli vinkkejä ja kokeili niitä, ilahtuen lopputuloksesta. "Vau, se onnistui, siitä tuli ihan näköinen ja värinen", tyttö sanoi ilahtuneella äänellä ja silmissä tuikki suunnaton ilo, kun hän katsoi Elizabethiä. 

Pihalla Tom katsoi Gabrielia. "No jos hattu ja tukkaa näkyisi alta?" poika esitti ratkaisua. "Kun me kuitenkin yhdessä tehdään, niin molemmille mieluista?" Tom sanoi hieman varovasti ja katsoi poikaa. Hän ei halunnut riidellä joulun alla ja hän oli luvannut isälle, että olisi matkan aikana kiltti, joten hän yritti parhaansa.
Hän piti tiukasti oksaa kädessään ja katsoi Gabea.

[Gabriel McKenzie]

"Ei," Gabriel vastasi nyt terävämmin, "Se on minun luntani. Se saa vain hatun," hän määräsi astellessaan puurajan taakse, pysyen kuitenkin niin lähellä että hänet näki helposti aina kun ei sattunut olemaan puun takana. "Etsi käsivarsi, minä löysin toisen," poika komensi nostaessaan maasta paksuhkon punatammen oksan pään josta lähti muutama haara. Lumimiehellä olisi ainakin yksi käsi jossa näytti oelvan kuusi sormea.

[Stewart 'Steve' Correyne]

Tomin alahuuli alkoi väpättämään, hän tuli surulliseksi. "Etsi itse kätesi", poika sanoi ja juoksi itkien isin luokse, joka heti huolestui mikä pojalle oli tullut. "Mikä hätänä pikkumies? Loukkasitko itsesi?" hän kysyi huolestuneena. "Gabe on ilkeä", hän sanoi itkua tuhertaen. "Kuinka niin ilkeä?" Steve kysyi ja otti pojan syliinsä. "Minä löysin jättiläiselle hienon tukan, mutta Gabe tahtoo hatun, minä sanoin, että laitetaan molemmat meidän lumijätille, mutta nyt minä en saa koskea lumeen, kun se on Gaben lunta", poika itki. Becky katsoi hämmästyneenä isoveljeään, tietämättä mitä tehdä, niinpä hänkin alkoi kitistä. Steve otti tytönkin syliinsä ja hyssytteli: "No ei tarvitse itkeä. Puhutaan yhdessä, kyllä tämä asia selviää. Mr. McKenzie varmasti auttaa selvittämän Gabrielin kanssa tämän asian." Steven ääni oli lempeä ja vakuuttava, kun hän puhui lapsilleen rauhallisesti. "Lumi kuuluu kaikille. Jumala on antanut lumen kaikkien iloksi. Sehän sataa taivaalta ja siellähän se Jumala on. Jos kaikki lumi kuuluisi vain yhdelle, niin eihän sitä sataisi kaikkien päälle ja kaikille", Stewart sanoi rauhallisesti.

[Gabriel McKenzie]

Samuel viimeisteli keskiosan vierityksen kuunnellessaan Tomin ongelmaa. Nostettuaan sen paikalleen hän kääntyi kutsuakseen poikansa takaisin, mutta tenava oli jo juoksemassa heitä kohti pitkä oksa kummassakin kädessään heiluen. Poika näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"Gabe, tiedätkö miksi Tom on surullinen?" mies kysyi hyvin tyyneen ja ystävälliseen sävyyn, aivan kuin ei olisi kuullut mitään, kädet yhä päättömän lumiukon päällä. Gabriel pysähtyi lumiukon vierelle ja katsahti ylös isäänsä ja sitten Steven sylissä yhä itkuisen oloista Tomia. Beckyn kitinä lisäsi pojan hämmennystä.
"Minä...En minä tehnyt mitään!" Gabriel sanoi tahattomasti ääntään hieman korottaen, katsoen aavistuksen hermostuneena takaisin Samueliin joka ensin kulmiaan kurtistettuaan kohotti niitä. Vekara vaikutti siltä kuin uskoisi puhuvansa totta.
"Oliko teillä ehkä jokin riita tuolla käsivarsia etsiessä?" Samuel ehdotti, tarkkaillen pojan reaktioita.
"Oh, joo," poika henkäisi, tajutessaan ettei Tom kai sitten ollutkaan lähtenyt vain murjottamaan johonkin. "Hän halusi lumiukolle tukan mutta minä haluan sille vain hatun. Minä sanoin vain että lumi on minun joten minä päätän."
Samuel nyökkäsi hyväksyvästi, tarina oli tarpeeksi samanlainen kuin Tomin eikä Gabriel edes käätänyt katsettaan muualle.

"Laitahan ne hetkeksi pois. Meidän pitää jutella," hän sanoi Gabrielin alkaessa etsiä käsivarrelle sopivaa korkeutta. Pojan pudottaessa oksat maahan, Samuel polvistui yhdelle polvelle lapsensa eteen, hieman kauemmas jotta he näkisivät toisensa ilman että kummankaan tarvitsisi rikkoa niskaansa sillä pojan päälaki ylsi näinkin vain hänen olkapäihinsä.
"Se oli hieman ilkeää, mutta en usko että tarkoitit olla," hän aloitti, ottaen pojan pikkuiset kädet hellästi mutta tukevasti omiinsa. Gabriel otti välittömästi katsekontaktin mikä vain vahvisti tätä uskoa. "Kyllä, tämä on meidän kotimme ja isi omistaa tämän maatilan ja kaiken mitä tänne on rakennettu, itse tuotu tai mitä täällä kasvaa. Pensaat ja puut ja niiden tuottamat lehdet ja herkut kuuluvat meille koska ne kasvavat aitojemme sisäpuolella. Lumi on kyllä luontoa myös ja sitä on paljon täällä meidän pihassamme, mutta se sataa taivaalta pilvistä. Minä en omista niitä, etkä varsinkaan sinä."
Oikeastaan, sitä kyllä omisti myös maatilansa ilma-alan mutta sen mainitseminen sekoittaisi pojan päätä turhaan. Ei hän silti omistanut pilviä jotka sattuivat ajelehtimaan sen läpi.
"Jos kukaan lumen omistaa niin Jumala. Hän antaa sitä tänne alas meidän kaikkien iloksi."

"Ohh...!" Gabriel totesi, vaikuttaen selkeästi nyt ymmärtäneen virheen ajattelussaan. "Mutta, sitten, lumiukko on meidän koska se on rakennettu meidän maalle," hän intti, "Ja minä en halua sille hiuksia."
"No, se onkin toinen juttu mistä haluan puhua," Samuel totesi, siirsi kätensä pojan kainaloiden alle ja nousi ylös.
"Tässä tapauksessa 'meidän' tarkoittaa sinun, Tomin, minun ja Mr. Corraynen koska me kaikki teemme sitä yhdessä," hän jatkoi, pidellen poikaa sylissään niin että he yhä näkivät toisensa, joskin molemmat katselivat parhaillaan keskeneräistä lumimiestä.  Samuel oli melko varma ettei kyse ollut ihan kokonaan omistusoikeuksien väärinymmärtämisestä. Tässä iässä itsekkyys kukoisti ja empatiaa täytyi yleensä kaivaa esiin, jos silloinkaan löytyisi.
"Ajatteles, mitä jos olisimme Tomin kotona ja hän sanoisi että et saa laittaa sille hattua koska hän ei halua. Vaikka sinä olet kovasti auttanut rakentamisessa. Silloin sinä olisit surullinen, etkö?" mies katsoi vekaraa joka tuijotti nyt alas kohti pienintä palloa josta tulisi pää.
"Mmmh," Gabriel ynähti, sävyn kuulostaen myöntävältä.
"Ja vielä yksi juttu, Gabe," isä totesi, kevyesti kääntäen pojan kasvot itseensä ja nostaen tämän leukaa etusormellaan. "Haluan sinun muistavan että jakaminen on välittämistä. Se on hieno tapa tehdä uusia ystäviä. Tämä Corraynejen vierailu on mainio tilaisuus opetella muistamaan."

Yksi huono puoli maalle muutossa olikin ollut ettei olisi enää niin paljon mahdollisuuksia leikkitreffeihin muiden ikätovereiden kanssa eikä puistoja joissa tavat muita perheitä. Toki Burnsistä löytyi useampi perhe jolla oli nuoria lapsia, mutta ihmisillä ei ollut aikaa samalla tavalla kuin kaupungissa. Gabrielilla ei ollut edes sisaruksia joka päivä harjoittamassa jakamista. Mutta sen he olivat katsoneet melko pieneksi miinukseksi, sellaiseksi joka varmasti ajan kanssa poistuisi eikä alunalkajaankaan olisi täysin mahdoton.
"Kyllä, isi," Gabriel vastasi lupausta myös äänessään. "Anteeksi, Tom," poika sanoi vilpittömän pahoillaan käännettyään katseensa, "Minä haen sen oksan," hän lisäsi pienen hymyn kera.
Samuel nosti poikaa hieman ylemmäs.
"Tuo on minun poika," Samuel totesi pehmeästi pojan korvaan, ylpeänä siitä ettei anteeksi pyytämistä tarvinnut edes nostaa esiin. Mies suukotti hellästi lapsensa päälakea ennen kuin laski pojan alas. Gabriel kirmasi välittömästi takaisin punatammien luo paikantamaan peikkohiuksia. Hän ei vieläkään oikein pitänyt niistä, mutta joskus ehkä Tom ei pitäisi hänen valitsemastaan hatusta mutta hän silti haluaisi laittaa sen.

"Mitenkäs nuo kädet?" Samuel tiedusteli muilta. "Laitetaanko se heiluttamaan ohikulkijoille?"

[Stewart 'Steve' Correyne]

Steve ja varsinkin Tom kuunteli Gabrielin ja Samuelin keskustelua asiasta. 
Hän ilahtui suunnattomasti lopputuloksesta, kun isi jo laski hänet maahan. "Minä annan anteeksi", Tom sanoi hymyillen leveästi. "Tom hymyy", tyttö hihkaisi isin sylistä vielä. Ja Stewart oli iloinen, kun pojat olivat sovussa ja ymmärsivätkin tilanteen. Tom oli niin iloinen tästä, että isit hoitivat tilanteen, että hän halasi ensin omaa isiään jalasta sanoen: "Kiitos isi." Sitten hän katsoi Samueli ja sanoi: "Kiitos sir." "Becky laitetaanko kädet vilkuttamaan?" poika kysyi pikkusiskolta, joka hihkui: "Vikuttaa." Samassa pikku tyttö vilkutti leveästi isoveljelleen, joka nauroi: "Hassu Becky."

[Gabriel McKenzie]

Gabrielilla kesti hetken aikaa löytää etsimänsä joten kun hän palasi, lumiukolla oli jo kädet, ja pää odottamassa lämmikettä. Samuel paikkaili parhaillaan alaosan ja keskiosan väliä jotta kehosta tulisi tukevampi.
"Tässä," poika totesi ojentaessaan oksaa Tomille.
"Hienoa. Mitäs jos tehtäisiin niin että Tom tyylittelee hiukset ja valitsee hatun, ja sinä, Gabe, teet kasvot? Sitten seuraavaa tehdessä voitte vaihtaa tehtäviä, jos haluatte," Samuel ehdotti. "Uskoisin että meillä on vielä aikaa tehdä yksi lisää ennen kuin pitää siirtyä sisälle valmistautumaan illalliselle."