I'm just wondering

[Stewart 'Steve' Correyne]

Steve katsoi tyttöä, joka tärisi vieläkin vähän, mutta mies rauhoitteli tuota tovin. 
"Mielellään ei", Steve sanoi samaan aikaan ystävänsä kanssa, kun Gabriel uteli voisiko itse mennä Tomin kanssa keräämään kasveja väreihin. "Eikä kaikki kasvit käy", tyttö sanoi lisäksi ja sanoi: "Menen kohta uudestaan." "Ota kuitenkin rauhallisesti", Steve kehoitti tyttöä lempeästi.
Tom keinutti pikkusisarensa kehtoa, kunnes tuo nukahti ja katsoi uutta ystäväänsä hymyillen.
Steve hymyili lempeästi ja söi lautasensa tyhjäksi ja siirtyi sitten puhdistamaan astioita.
"Olen Hansonin sahalla töissä ja tienaan siellä pääasiassa elantoni. Tänään ja eilen en ole ollut töissä, kun on ollut asioita tässä tilalla. Yleensä lapset ovat työpäivieni aikana naapurin emännän hoivissa", Steve kertoi.

[Gabriel McKenzie]

Nainen nyökkäsi vastaykseksi, phtien miten paljon mukavampaa perheen kasvattaminen maaseudulla oli. Suurkaupungin hektisessä ja kaupallistuneessa elämänmenossa ei läheskään yhtä helposti tehnyt hyviä, luotettavia ystäviä. Varsinkin suurkaupunkiin syntyneet tuppasivat olemaan hyvin erilaisia persoonia kuin maaseudun arvoissa kasvaneet. Ei hän toki yleistänyt ja oli hänkin aviomiehenzä kanssa saanut muutaman oikein hyvän uuden ystävän Walnut Grovesta aikoinaan lähdettyään. Mutta vuosi sitten takaisin maaseudulle muutettuaan he olivat todenneet kuuluvansa tänne. Silti, he eivät olleet tosissaan harkinneet muuttoa ennen rautatieyhteyksien kehittymitä laajemmalle sillä eivät halunneet menettää nopeaa ja kätevää yhteyttä kaupunkilaisystäviinsä ja ennen kaikkea Samuelin hotelliin.

”Sam toimii nykyään hiljaisena kumppanina hänen ja ystävänsä Jonahin New York Cityssä sijaitsevan hienostohotellin johdossa. Sam omistaa yhä suurimman osan siitä, mutta siirtyi taka-alalle. Tarvittaessa tarjoaa neuvoja ja hoitaa omalta osaltaan uusien bisneskontaktien muodostamista. Burns kasvaa varmasti melkoista vauhtia nyt kun sinne vedettiin rautatieyhteys,” hän kertoili, samalla pojalleen esimerkillisesti tyhjentäen lautastaan puheidensa välissä. ”Jonah lähettää Samin osuuden käteen jäävistä voitoista joka kuukausi Burnsin pankkiin. Mutta he parhaillaan perustavat myös toista, pientä työväenluokalle tähdättyä hotellia Burnsin keskustaan jota Sam alkaa pyörittämään ja Jonah puolestaan on hiljainen kumppani.”
”Minä autan myös, välillä!” Gabriel julisti tärkeänä ja innoissaan, heiluttaen lusikkaansa. Elizabeth hymyili itsekseen maitolasinsa takana pojan suhteellisen liioitellulle innolle, mutta nyökkäsi vahvistukseksi.
”Aivan, käymme muutaman kerran viikossa seuraamassa rakennuksen kunnostuksen ja sisustuksen edistymistä, ja Gabe avustaa mielipiteillään. Täytyyhän hotellin olla lapsillekin viihtyisä. New Yorkissa minä toimin hotellin kokkina, kunnes hieman Gabriielin saapumisen jälkeen jäin kotiin. Ja nykyään tietenkin hoidettavanani on myös maatilamme eläimet.”
”Tom, oletko sinä koskaan ollut hotellissa?” poika käänsi huomionsa takaisin uuteen tuttavaansa.

[Stewart 'Steve' Correyne]

Kun isäntä pohti menneisyyttä, hän olisi myös tahtonut joskus aikoinaan lähteä käymään maailmalla, mutta jäänyt lopulta sitten kotitilasta huolehtimaan. Naapurikaupungeissa hän oli käynyt kuitenkin montakin kertaa, mutta lyhyitä reissuja.
Mies kuunteli Elizabethin kertomusta, hymyillen hieman, miten noiden elämä oli lähtenyt asettumaan. Hän oli oikeastaan aina perusilmeeltään hymyilevä ja hänestä välittyikin sitä myötä muille mukava kuva itsestään.
Pikku-isäntä kuunteli isänsä ja vieraiden juttuja puolella korvalla, häntä hieman harmitti, kun Gabriel oli saanut osallistua isojen juttuihin ja matkusteli ilmeisesti paljon vanhempiensa kanssa. 
Poika istui sisarensa kehdon vieressä ja hypisteli kädessään Moe-nalleaan, häntä harmitti jonkin verran ja Steve näki harmin painavan poikaansa. Kun Gabriel kysyi, oliko Tom koskaan ollut hotellissa, poika nosti surkeahkon ilmeen uuteen ikätoveriinsa. "En minä ole ollut missään", poika sanoi surkealla äänellä. "Varmasti sinä pääset vielä katselemaan maailmaa", mies sanoi lempeästi ainoalle pojalleen.

Tom nosti katseensa isinsä silmiin ja hymyili. "Saanko minä mennä Gabrielin luo?" poika kysyi toiveikkaana ja Steve vastasi: "Kyllä varmasti." Raavaan kokoinen mies pörrötti pienen poikansa hiuksia ja katsoi rakastavalla katseellaan tenavaa. Zora oli huomannut lattialla ruokakeon ja hänen vatsansa muistutti kokoaikaisesta nälästä. Yhtäkkiä tyttö syöksyi Gabrielin tuolin viereen ja työnsi poikaa ja tuolia kauemmas, alkaen sormillaan nappaamaan ruokaa lattialta suuhunsa. Hän ei ollut koko pienen ikänsä aikana, kertaakaan saanut syödä vatsaansa täyteen ja hän oli mustalaissakissa aina ollut hyljeksitty vain siksi, että hänen äitinsä oli sattunut jakamaan itseään kaikille, jotka vain huolivat hänet. Tyttö oli aina joutunut kerjäämään muilta ruokaa, mutta muut olivat mieluummin heittäneet ruuan pois, kuin ruokkineet äpärää, jonka isä ei ollut edes heikäläisiä. Hyljeksitty lapsi oli aina joutunut etsimään ja syömään pilalle menneitä tähteitä, saamatta vatsaansa niistä koskaan täyteen.  "Zora?" Steve henkäis hieman hämmentyneenä ja kysyi: "Onko sinulla vielä nälkä?" Zora nousi ja katsoi isiään surkeana mutisten vastauksen: "On. Kovasti." Steve veti tytön lähemmäs itseään ja katsoi tuota silmin. "Onko sinulla aina ollut nälkä kun olet lopettanut syönnin?" mies kysyi huolissaan ja tyttö nyökäsi surkeana. Miehen sisimpään koski, sillä hän oli näiden kuukausien aikana luullut, että tyttö olisi uskaltanut edes syödä kylläkseen. Hän ohjasi lapsen takaisin pöydän ääreen ja laittoi tuolle lautaselle pannulta ruokaa, sanoen: "Älä jää nälkäiseksi, pikkuinen."

Hän uppoutui toviksi ajatuksiinsa, siirtyen ikkunan äären muistelemaan aikaa, 4 kuukauden takaa. Mustalaiskaravaani oli silloin pysähtynyt läheisen kukkulan taa ja rakentanut suojaa lumimyräkältä. Tuona iltana isäntä oli löytänyt tallistaan, mustalaiskakaran, joka ei ollut varmaan ikinä nähnyt pesupaljua ja jonka vaatteita ei oltu ikinä paikattu. Tenavasta oli huokunut pelko ja tuska, joka herätti isännän suojeluhalut. Hän oli kuitenkin lähtenyt viemään lasta takaisin omiensa luo, saaden noilta selvän vastauksen ettei kukaan, ei edes lapsen äiti halunnut tyttöä mukaansa. Hän ei ollut saanut asiaa pohtia päivääkään, kun teki jo päätöksen tytön adoptoimisesta ja asia hoidettiin virallisesti parin päivän päästä Marshallissa tuomarin luona.
Mies vilkaisi välillä hotkivaa tytärtä mutta ei puuttunut siihen, hän vain pohti tapahtumien jatkuvuutta ja muisti selvästi senkin, kuinka hän oli koittanut kylvettää tyttöä huomaten kaikki naarmut ja mustelmat tuon luisevalla vartalolla, joiden vuoksi muksu oli itkenytkin sillä vesi ja saippua kirvelsi kovin, kylvetys oli näin ollen epäonnistunut ja hän joutui luovuttamaan. Mutta kuitenkin hän oli vienyt lapsen lääkärin luo ja saanut salvaa tuon haavoihin ja saanut tohtorilta ohjeeksi antaa vain ajan kulua, ennen kuin koittaisi saada tuota taas kylpyyn ja että siihen voi mennä todella kauan. Lisäksi sääressä olleet haavat olivat tulehtuneet pahoin ja Steve oli tohtorin ohjeiden mukaan hoitanut tyttöä, kun tuo oli vielä sairustunut haavakuumeeseen.
Tytön kiintymys mieheen oli kuitenkin syventynyt, sillä likka oli huomannut, kuinka mies antoi itsestään omiensa lisäksi myös hänelle ja vaihtoi käärettä kun kuume oli ollut korkeimmillaan. Tietenkin luottamukseen vaikutti myös rauhallinen ja lempeä keskustelu, eikä minkäänlainen haukkuminen "mustalaisrotaksi", jota hän siihen asti oli, valehtelematta, kuullu ainakin joka toiselta kansalaiselta. Pienten lasten isälle kaikki tuo tuli, jopa tätä vierasta lasta kohtaan selkäytimestä ja mustalaistenavasta oli sillä hetkellä oikeasti tullut oma, kun tuo oli ensimmäisen kerran sanonut, ehkä n. pari viikkoa sitten: "Isi, kiitos kun pidät minusta." Tuo hetki oli saanut talon isännän sydämessä tuntemaan isällistä ylpeyttä ja hän oli tiukasti halannut tytärtään. Steve oli kuitenkin tähän hetkeen asti uskonut, että tyttö olisi uskaltanut syödä vatsansa täyteen. Nyt kolmen lapsen isä, aikoi tästä eteenpäin aina varmistaa, ettei tytölle jäisi nälkä.

[Gabriel McKenzie]

McKenziet eivät osanneet kuin tuijottaa hämmentyneenä, sillä eivät tienneet mitä ajatella. Tytön toiminta oli täysin päinvastaista mitä olisi odottanut lapselta joka kuulema oli joutunut taistelemaan ruoan eteen ja jolla oli nyt pöydässä edessään ilmaista ruokaa ja ollut jo kuukausia. Lapsen olisi luullut nimenomaan ahtavan masunsa täyteen kun vihdoin sai ja kaivautuvan kattilaan pöydällä eikä lattian jätteisiin pöydän vieressä. Elizabeth ei kommentoinut asiaan lainkaan, eihän hän tiennyt tytön taustoista yhtään mitään muuta kuin juuri mainitun. Ihmismieli ja mustalaisten elämäntavat olivat monimutkaisia asioita.
Elizabethinkin sydäntä särki ja hän aikoi muistaa iltarukouksissaan oman perheensä lisäksi erityisesti Zoraa, tytön menneisyys kun kuulosti olleen erityisen rankka noin nuorelle.

Steven viipyessä ajatuksissaan joiden Elizabeth arveli olevan menneisyyteen kohdistuvia ja hän tahtoi antaa miehelle rauhan, nainen päätti oman ateriansa ja vilkaisi poikaansa. Suureksi yllätyksekseen hän totesi että poika oli alkanut syödä reippaammin, tainnut ainakin hetkellisesti ymmärtää miten hyvin omat asiansa ruoan suhteen olivat vaikkei tänään suosikkiaan saanutkaan. Keittiöön laskeutui hiljaisuus ruokailuvälineiden kilinää lukuun ottamatta slllä myös Elizabeth vaipui mietteisiin lapsia katsellessaan.

Gabriel oli hyvin etuoikeutetussa asemassa elintason suhteen isänsä bisnesmenestyksen tuomien tulojen takia, mutta he eivät pilanneet lastaan liialla hemmottelulla vaan opettivat kristillisiä arvoja ja tasavertaisuutta muiden kanssa maalliseen varakkuuteen katsomatta. Eivät he rikkauttaan piilotelleet mutta eivät myöskään pörystäilleet, he hyödynsivät heille siunattua varakkuutta kiitollisena, kohtuudella ja anteliaasti. Lapsensa suhteen he pitivät tärkeimpänä että poika kasvoi hyvinvoivana ja rakastettuna, ja ymmärtämään että raha ja omaisuus ei tehnyt onnea vaan perheläheisyys, rakkaus ja ylipäätään itsensä henkinen kehitys ja elämän pienet ilot. Tämän he olivat katsoneet luonnistuvan maaseudun idyllissä paljon paremmin kuin suurkaupungin melko villissä ja usein pinnallisessa yleistunnelmassa.

He olivat tutustuttaneet Gabrielin useiden eri luokkiin kuuluvien lasten kanssa, ja poika oli jo hyvin tottunut siihen että kaikilla ei ollut yhtä isoa ja hienoa taloa  kuin heillä tai yhtä paljon tai hienoja leluja kuin hänellä. Varmistaneet että vekara ymmärsi yhteiskunnan monitahoisuuden niin hyvin kuin muutaman vuoden ikäinen nyt saattoi. Että poika tuntisi olonsa mukavaksi missä tahansa kodissa vierailisikin ja osaisi olla kohtelias.

”Tom, olet tosiaan tervetullut kyläilemään vaikka yöksikin. Samoin molemmat siskosi ja isäsi,” nainen lopulta kommentoi omasta puolestaan pojan aiempaa pyyntöä, ja tahtoi vielä lievittää tenavan harmia pieneksi jääneestä maailmastaan.
”Ja muuten, ei Gabrielkaan ihan kauheasti maailmaa ole nähnyt. Meidän elämämme keskittyi enimmäkseen New York Cityyn. Ison hotellin omistaminen ei ole yhtä sitovaa kuin maatilan, mutta ei se hurjasti matkusteluaikaa jätä. Tiedän myös kokemuksesta, että suurkaupunki tuntuu ajatuksena houkuttelevalta ja upealta mutta usko pois – maaseudun lapselle se alkaisi herkästi tuntumaan aivan liian meluisalta ja vilkkaalta. Minä ja Sam emme nähneet vilaustakaan kaupungista ennen kuin vasta melkein aikuisina ja jopa meille se oli aluksi haaste sopeutua – mekin nimittäin synnyimme täällä Walnut Grovessa.”

Olivat he joinain vuosina matkanneet lomalle ulkomaille, mutta eivät joka vuosi. Viimeksi kaksi vuotta sitten Pariisiin, Gabrielin ollessa kaksivuotias. Poika tuskin muisti siitä yhtään mitään, mutta heidän mielestään oli tärkeää antaa lapselle kokemuksia ja esitellä eri kulttuureja siitä huolimatta, sillä kokemukset muokkasivat ja kehittivät ihmistä siltikin vaikka niitä ei tietoisesti muistaisikaan. Joten, koska heillä oli varaa ja hotellissa toimiva ja laaja johtoporras päivittäisiin asioihin, he matkustivat silloin tällöin. Omistajaa kun ei jatkuvasti tarvittu kirjaimellisesti paikan päälle.

[Zora Correyne]

Tyttö, joka oli joutunut tappelemaan ja kerjäämään ruokansa, oli yksinkertaisesti oppinut elämänsä menneessä elämässään siihen, että hän ei ollut tarpeeksi arvokas syömään kylläkseen pöydän äärestä. Häntä oli aina piesty, kun hän oli syönyt, paitsi jos hän oli syönyt maasta, silloin hänen oli annettu syödä likaista ruokaa, puhdasta ruokaa ei häneen tuhlattu. Isännän ajatukset katkesivat toviksi, kun hän kääntyi katsomaan kasvattiaan ja tuon epävarmaa syömistä. Hän huokaisi syvään ja alkoi putsata muita lautasia rauhallisena.
Hänen poikansa istui kuopuksen kehdon vieressä ja hypisteli Moeta. Myös hän oli uppoutunut ajatuksiinsa, samalla kun nuuhki sinistä nalleaan. Nallessa tuoksui vielä äiti tai sitten mukula vain muisti mamman ihanan turvallisen tuoksun elävästi. Hän muisti äidistään hetken, kuinka äiti kyykistynenä ojensi hänelle käsiään ja kaappasi syliinsä syöksyvän pojan syliinsä ja nauraen pyöritti häntä ympäri sylissään. Äidin nauru oli ollut kivan kuuloista ja äidin ääni oli paras.
Mies vilkaisi poikaansa ja saattoi vain arvella mitä tuo ajatteli.

Kun uuden tuttavuuden äiti, lupasi myös vierailumahdollisuuden, iloinen hymy leveni tenavan suulle ja katse kirkastui kovasti. Eikä häntä pian harmittanut enää lainkaan, varsinkaan, kun Gabriel ei tuntunut kovinkaan paljon matkustaneen myöskään eli suurempaa syytä mustasukkaisuuteen ei ollut.

Saatuaan lautasen tyhjäksi, Zora, ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana, tunsi itsensä kylläiseksi. Steve huomasi tyhjän lautasen ja varmisti: "Oletko nyt varmasti kylläinen." Nuori mustalaistypykkä nosti katseen mieheen ja nyökkäsi, tuoden lautasen tuolle tiskattavaksi ja halasi heken ajan miestä, nojaten päätään, tuon kylkeä vasten. Raamikas äijänkörilläs kiersi kätensä lapsen ympärille, halaten hellästi takaisin. Hänen sisimmässään tuntui hyvältä, kun tyttö oli edes jollain tasolla oppinut luottamaan häneen. "Olet reipas", mies sanoi hiljaa tuolle ja tunsi pian tytön hierovan poskeaan, hänen kättään vasten. Se oli tytön tapa ilmaista, että hän oli tyytyväinen ja iloinen.
Kun hän oli irrottautunut tytöstä, ilmoitti jälkimmäinen lähtevänsä taas etsimään kasveja ja otti korin käsivarrelleen.

Ulos päästyään Zoran suusta alkoi soljua kauniita sointuja ja säveliä, kun hän hyräili osaamiaan lauluja. Hän myös keksi niitä päästään itse. Hän oli keksinyt jopa oman kiitoslaulun luojalle ja pian hänen suustaan alkoi kuulua kirkas, melodinen ja heleä ääni: "♪Oi herra sua kiittää tahdon♫kun kuulla voin äänet maailman♪ ♪Oi herra sua kiittää tahdon♫kun nähdä saan värit elämän♪Sä antanut meille oot kaiken♫kaiken josta nauttia voi♪ ♪Sua ylistää siks tahdon aina♫olet kaiken sen ansainnut♪ ♪Oi herra sä ravinnon annat♫ maun ja elämykset sen♪ ♪Oi herra sua kiittää tahdon♫kun annoit perheen mulle♪En koskaan vois toivoa muuta♫kuin siunausta perheelleni♪ ♪Oi herra mä sulta vain pyydän♫oi olethan kanssamme ain♫"

[Gabriel McKenzie]

Samaan aikaan, parikymmentä minuuttia lähtönsä jälkeen, Samuel saapui takaisin Correynejen pihaan, Charlie nätisti vierellään askeltaen. koira kulkimjälleen vapaana sillä miehen kädet olivat täynnä keskikokoista puulaatikkoa jonka nelijalkainen ystävänsä oli hänelle muutamaa minuuttia aiemmin esitellyt.
"Charlie!" Gabriel huudahti kuullessaan iloista ja tuttua haukahtelua pihalta. Hän ryntäsi avaamaan ovea, kyselemättä lupaa nousta pöydästä. Mutta äitinsä ei viitsinyt siitä moittia, kaikki olivat jo lopettaneet ateriansa - jopa pojan oma lautanen ja maitolasi vihdoin tyhjinä - ja hän ymmärsi innon huolestuneiden hetkien jälkeen.
"Isi, sinä löysit hänet!" tenava hihkui halatessaan hauvaa lujasti, pelmahdettuaan ulos ilman kenkiä, ja sai vastavuoroisesti tervehdykseksi huimaa hännänheilutusta ja suukkoja kasvoilleen.
"No, oikeastaan hän löysi minut. Ja jotain muutakin. Tulkaahan pojat sisään," hän kehotti kaksikkoa ja asteli itse edeltä, laskien laatikon oven läheisyydessä olevan sohvan eteen.

"En halunnut jättää niitä villiintymään tai kojootin ruoaksi," hän totesi nostaessaan laatikkoa peittäväm säkkikankaan. Laatikkoa asutti viisi pörröistä kissanpentua joista yksi uinui nurkassa, toisen makoillessa osittain päällään pesemässä sen päälakea. Kolmas leikkitappeli neljännen kanssa, pian hennosti miukuenn ja sähisten, ja viides,[url=http://i10.aijaa.com/b/00197/14290045.jpg?2016-11-22%2001:57:27][/url] pyrki ulos seikkailemaan saman tien peiton noustua. Hän ei myöskään hennonut jättää pikkuisia mahdolliseen nousevaan myrskyyn, sillä hän muisteli Burnsin sanomalehden eilisen numeron sääennusteen uhkailleen myrskyllä lähipäivinä ja Zoran ennuste ilman tietoa siitä oli vain vahvistanut hänen uskoa sen saapumiseen. Walnut Grovessa ei ilmeisesti ollut sanomalehteä eikä Olesonien kauppa vaikuttanut tilaavan lehteä mistään, joten tyttö tuskin oli tietoa mistään onkinut. Toki postiin oli varmasti saapunut säätiedotus-sähke ja sana piskuisessa kaupungissa levinnyt mutta lapset eivät yleensä vaivanneet itseään moisilla asioilla.

"Siinä on neljä poikaa ja tämä uteliain pörrö tässä on tyttö," mies totesi kevyesti silittäen laatikon reunalle pomppivan kisun selkää. Sukupuolet hän oli todennut samalla kun tarkasteli ettei kukaan pesueesta ollut loukkaantunut. "Ilmeisesti joku ei vaivautunut etsimään niille koteja tällaisina puutteen aikoina, kun harva huolii ylimääräisiä kuluja ja ottaisi mieluummin koiran josta on talon vahdiksi ja joistain roduista metsästysseuraksi. Kissan palvalus alkaa ja päättyy rottien ja hiirien metsästykseen ja seurallisuuteen," hän sanoi, Gabrielin hihkuessa kisuista yhtä innostuneena kuin Charlien paluusta hetkeä aiemmin ja polvistuessa isänsä viereen silittelemään piskuisia karvapalloja. Lapsi olisi kuitenkin kohta kysynyt miksi joku oli hylännyt nämä söpöliinit. Ei hän tosin ymmärtänyt mitään puuteaikojen merkityksestä mutta selitys oli silti tarpeeksi tyhjentävä.
"Ajattelin ottaa ne mukaan, Burnsissä on enemmän asukkaita joiden elanto ei riipu maatilasta," Sam lisäsi, vaimonsa myös kyykistyessä ihastelemaan vauva-kissoja.
"Eikö me voitaisi pitää kaikki!" Gabriel ehdotti, nostaessaa laatikosta ylös pyrkivän kilpparikuvioisen tytön varovaisesti syliinsä ja suukotti sitä hellästi. Kisu vastasi oman lajinsa hellyydellä eli nuolemalla ja jyrsimällä pojan sormea, ensin tarrattuaan siihen pikkuisilla tassuillaan ja kynsillään.

Charlie istahti hänen viereensä nuuhkimaan palleroa, oma hännänpää vipattaen. Se rakasti jahdata kissoja, mutta oli jo sen verran kypsynyt että ymmärsi pentujen olevan hauraita ja kykeneviä tuottamaan kipeitä kynnenviiltoja kuonoon.
"Voi, poikakulta, emme todellakaan. Siitä tulisi aivan liian suuri siivo, vaikka pääasiallisesti ulkokissoja olisivatkin," Elizabeth vastasi välittömästi, ottaessaan mustan valkomerkkisen pojan syliinsä. Ja vaikka heillä olisi ihan hyvin varaa, eläinlääkärikulut neljästä kissasta ja yhdestä koirasta eivät houkutelleet. Yhdenkin kissan leikkauttaminen oli melkoisen kallista, mutta ainakin tyttökissalle niin olisi paras tehdä jottei se jatkuvasti synnyttäisi pentueita. Ja vaikka maalaiskissat metsästivätkin oman ruokansa osittain iunhan ensin hieman kasvoivat, ne tarvitsivat silti välillä ostettuakin ruokaa.
"Saat valita niistä kaksi, ja ne ovat sitten sinun," Samuel lupasi. Luonnollisesti päävastuun ottaisivat hän ja Elizabeth, mutta poika saisi pikkuhiljaa opetella vastuuta. Vastuun opetuksen ja seuran lisäksi niistä tosiaan olisi iloa jyrsijöiden, kärpästen ja hämähäkkien hävityksessä.

Gabriel syleili vuorollaan jokaista pehmoista sydäntenvarastajaa, surutta herättäen uinuvan oranssin pennun, osaamatta lainkaan päättää mitkä sisaruksista adoptoisi.
"Steve, onko teillä tai tiedätkö ketään täällä jolla olisi varaa, halua ja osaamista kissasta hyvin huolehtimiseen? Kunhan Gabe on valinnut omansa, niitä olisi tosiaan kolme vailla perhettä. En haluaisi niiden päätyvän täysin omilleen mistään syystä tai kissoista tietämättömään kotiin,," Samuel tiedusteli, ystäväänsä katsahtaen. Hän oli halukas huolehtimaan koko pesueesta jonkin aikaa jos tarvis, mutta toki aina parempi mitä nopeammin pysyvä koti niille löytyisi.
"Taidan ottaa hänet," Gabriel totesi, rapsutellessaan sylissään makaavan hopeatabbyn valkoista masua.
"Ottaisitko toiseksi tämän?" Elizabeth ehdotti, laskiessaan poikansa syliin oranssi-valkoisen veljeksen. "Se vaikuttaa melko aralta, mutta myös erityisen läheiseltä valitsemasi kanssa. Varmasti etenkin he haluaisivat pysyä yhdessä."
Gabrielilla ei toki ollut henkilökohtaista kokemusta sisaruudesta, mutta äidin puheet vakuuttivat hänet. Vekara nyökkäsi ja syleili uusia lemmikkejään, jotka puolestaan näyytivät halaavan toisiaan joskin se alkoi hiljalleen muuttua hentoisen miukunan täytriseksi painiotteluksi.

[Zora Correyne]

Tilan oma tenava oli ihan yhtä innoissaan Charlie-koiran löytymysiestä ja seurasi Gabrielia ulos. Muksu kiinnitti ensimmäisenä huomiota koiraan ja heti perään hän kysyikin: "Mikä laatikko sinulla on?" Tom seurasi isänsä ystävää ja tämän poikaa sisälle ja odotti innoissaan, mitä laatikosta paljastuisi. "Kisuja", muksu henkäisi hellyyttävällä äänellä. 

Steve silitti yhtä kissanpentua ja hänen päässään alkoi raksuttaa sama ajatus, kuin ystävilläänkin. Hänen poikansa katsoi Gabrielia ja sanoi topakasti: "Minäkin haluan ainakin yhden. On tyhmää omia kaikki." Tenava kurtisti hieman pahoillaan kulmiaan, kun katsoi ikätoveriaan.
Isäntää hieman huviti poikansa tuima ilme, mutta ymmärsi poikansa ajatuksia. Olihan hän itsekin ollut joskus lapsi.
Isäntämies pohti mielessään, katsoen kuinka Gabriel alkoi valitsemaan itselleen pentuja. "Mm. En usko että pystyisin elättämään", Steve sanoi pohtivalla äänellä, saaden Tomin sanomaan surkeana: "Minä elätän sen", mutta isä lisäsi nopeasti: "Pitää kuitenkin miettiä tarkasti mitä kuluja siitä tulee, sillä sen elättäminen maksaa rahaa, ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin eläimistämme." "Minä lupaan hoitaa sitä ja silittää ja leikittää sitä", Tom lupasi hymyillen. Isokokoinen mies kyykistyi lähemmäs poikaansa ja sanoi: "Se on hyvä alku, mutta se tarvitsee niin paljon muutakin kuin leikkimistä ja silittämistä. Se pitää ruokkiakin päivittäin ja jos se sairastuu, se pitää hoitaa. On tarkkaan mietittävä, onko minulla varaa sen elättämiseen." "Mutta se on niin pieni", muksu puolustautui ja katsoi isäänsä silmiin. "Niinhän se on, mutta se kasvaa tuosta vielä vähän isommaksi." "Mutta kun", tenava koitti vielä puolustautua, mutta mies katsoi pahoillaan poikaa: "Meidän tilanteeseen ei nyt sovi ottaa kissaa." "Minä haluan kissan!" Tom sanoi itkuisella äänellä, lisäten: "Niitä on niin monta." Isä tunsi hieman pahaa oloa, kun poika oli itkuinen. "Niin minäkin, mutta me emme voi tähän tilanteeseen ottaa eläintä. Meidän pitäisi vähintään saada täydellinen sato, että voisi edes harkita vakavammin uutta eläintä, mutta heinäsirkat pitävät täydellisesti huolen, että sato pysyy kitukasvuisena", Steve sanoi rauhallisen jämäkästi.

Laulelunsa aikana, nuori tyttö kuuli pikkuveljensä kiukkuisen äänen ja nousi, ottaen korinsa maasta ja lähti astelemaan kohti taloa. Sisällä hän katsoi hämillään laatikkoa, jossa oli kissanpentuja. Hän ihastui niin, että tiputti korinsa siihen paikaan ja meni heti paijaamaan kissanpentuja. "Ne on hurjan söpöjä", tyttö sanoi ja silitti mustaa kissaa, sillä tämä tuli nuolemaan hänen sormiaan. "Hänen mieltään poltti kysymys, että saisiko hän pennun, mutta hän ei kysynyt, sillä astellessaan lähemmäs taloa, hän kuuli oven raosta Stevenin puhuvan kitukasvuisesta sadosta, joten oletti tuon jo kieltäneen kissanpennun, eikä hän pitänyt itseään arvollisena edes kysymään itselleen pentua.

"Minä haluan kissan", Tom sanoi vielä itkuisen kiukkuisesti ja polkaisi jalkaansa voimalla, huomaamatta, että koiran häntä sattui juuri jalan kohdalle ja tietenkin Charlie koira siitä säikähtäneenä alkoi kovan haukun. Tästä alkoi ketjureaktio, joka säikäytti Zoran pahan päiväisesti ja hän parahti ja perääntyessään törmäsi pöytään, josta tippui tyhjä kippo lattialle. Zorasta huokui suunnaton pelko ja menneisyyden kauhukuvat vilistivät hänen mielessään nopeasti. Hän saattoi vieläkin muistaa sen suunnattoman kivun. "Sattuu sattuu", hän parkui ja piteli jalkaansa, jota hän ontui aavistuksen verran. Pitkä hameenhelma peitti ison arven, joka oli tullut 3-4 vuotta aiemmin, kun yksi koira oli hyökkäsi hänen kimppuunsa, repien jalkaan ison haavan, jättäen muita pienempiä haavoja. Mustalaissyntyinen tenava hieroi helmallaan arpiaan, joissa hän tunsi muistamansa kivun. Hänen visuaalinen muistonsa toi aina kipua, jonka hän tunsi fyysisenä. "Rauhoitu ei hätää, koira vain säikähti, ei se tee sinulle mitään", isäntä sanoi ja otti itkevän ja voimakkaasti tärisevän tytön syliinsä. Lapsen kädet olivat kiertyneet tiukasti hänen kaulansa ympärille ja pelko vavisutti lapsen kehoa.
Tom katsoi hämmentyneenä tilannetta, jonka hän vahingossa oli saanut aikaan, eikä hän osannut kuin vain tuijottaa.

[Gabriel McKenzie]

McKenzien pariskunnankin sydäntä särki katsoa ja kuunnella pikkupoikaa jonka sydän varmasti hieman särkyi. Muistoissa oli hyvin miten syvästi sitä lapsena ihastui söötteihin eläimiin, etenkin vauvaikäisiin, jo ensisilmäyksellä. Varmasti kisut olisivat täällä rakastettuja. Mutta Samuel oli samaa mieltä, lemmikkiä ei pitäisi ottaa jos ei ollut vahva ja varma taloustilanne ja ennen kaikkea aitoa halua eläimen hoitoon kaiiin puolin.

Hän ei olisi muutenkaan antanut yhtäkään pesueesta edes vanhalle ystävälleen ennen kuin olisi varmistanut että tällä oli tarpeeksi tietoa kissojen ruokavaliosta ja hoidosta ylipäätään. Mies ei millään muistanut oliko Correyneillä koskaan ollut kissaa ja jos oli, miten nämä olivat sitä hoitaneet. Maaseudulla kun usein oli vääriä käsityksiä kissojen selviytymiskyvystä ja ruokavaliosta. Nämä eläinlapset olivat nyt alustavasti hänen, hänen vastuullaan kun oli ne löytänyt ja muiden ihmisten ihastuttavaksi tuonut.

Ei hän itsekään kissaexpertti täältä aikoinaan lähtiessään ollut eikä vieläkään, ja hänelläkin oli ollut pienenä vain koira, mutta suurkaupungissa vietetty yli vuosikymmen oli sivistänyt häntä paljon eri lemmikkien tarpeista. Monilla heidän uusilla ystävillään oli kissa tai muutama, niiden soveltuen kaupunkiin paremmin kuin koirat, ja he olivat välillä toimineet lemmikkivahtina. Sanomalehdistäkin tuli joskus lueskeltua artikkeleita eläimiin ja lemmikkeihin liittyen. He eivät kuitenkaan omaa olleet siellä adoptoineet, koska molemmat työskentelivät hotellilla ja eläinystävä olisi joutunut olemaan paljon yksin.

Charlie oli adoptoitu kun Gabriel oli 1-vuotias, seurakoiruuden lisäksi koska he alkoivat harkita takaisin maalle muuttoa jossain vaiheessa. Sam oli halunnut pennun siinä vaiheessa jo kasvaneen aikuiseksi jotta sen voisi ottaa metsälle mukaan. Aika oli ollut hyvä, Elizabethin jäätyä kotiin vauvan kanssa ja koiranpentu aikuisen sijaan oli tuntunut parhaalta vaihtoehdolta, jotta se tottuisi pikkulapseen alusta asti.

Tomin kiukkupuuska ei yllättänyt lainkaan, neljävuotiaan ei voinutkaan odottaa ymmärtävän elämän tosiasioita saati välittävän niistä - etenkään söpöjen vauvakissojen edessä. Charlie-parka oli ainoa jota se yllätti, olih se toki todistanut oman laumansa nuorimmaisen ihmisen kiukuttelua, mutta koskaan aiemmin se ei ollut vahingoittanut sitä. Koiran älähdys oli hurjan kovaääninen ja sitä seurasi muutama Tomin suuntaan suunnattu syyttävä haukahdus, mutta missään määrin uhkaava turrin olemus ei ollut. Päinvastoin, se kiirehti kauemmas pojasta isäntänsä viereen istumaan, häntä visusti kiertyneenä ympärilleen. Yhä kodittomat, lattialla telmivät kolme kissanpentua miukuivat kovaäänisesti ja hakeutuivat yhteen. Tähän mellakkaan havahtui Gabrielkin, joka oli ollut täysin yhä sylissään painivien karvapallojen lumoissa ja ankarasti pohtinut niille nimiä.

Vekara nosti katseensa ensin koiraan ja sitten panikoivaan tyttöön. Kesti hetken ennen kuin hän rekisteröi Steven sanat ja sisäisti ettei mitään hurjan vakavaa ollut käynyt.
"Mikä häntä vaivaa?" poika kysyi syvästi hämmentyneenä. Ihan varmasti Charlie ei ollut satuttanut ketään!
"Zoralla taitaa olla hirveä kokemus koirista. Vaikuttaa siltä ettei tämä talo olisi läheskään valmis ottamaan koiraakaan, vaikka satotilannne parantuisikin sillä talon väki ei saa pelätä lemmikkiään - etenkään koiraa - yhtään," Elizabeth sanoi myötätuntoisena, seuratessaan tytön selvästi syvän trauman myllerrystä.
Charlie joka luonnollisesti vainusi tytön kauhun muun havainnoinnin lisäksi, kallisti päätään ja liikutteli korviaan ihmeissään. Se oli koko joukosta ehkä kaikkein eniten kuutamolla. Eihän kukaan ollut tuon ihmisen hännän päälle polkenut!

"Ei ole mitään hätää, Zora. Charlie on luonteeltaan suloinen ja sosiaalinen, ja on täysin tottunut lapsiin, suorastaan rakastaa teitä pikkuihmisiä," nainen sanoi kuin myös rauhoittelevaan sävyyn.
"Hän haluaisi varmaan tutustua sinuunkin," Samuel lisäsi tyynesti ja kaivoi housujensa taskusta kolme luun mutoista isoa koirankeksiä jotka oli ottanut mukaansa lähtiessään tätä etsimään. Charlien huomio kääntyi salamana isäntänsä kämmeneen ja muuttui innokkaan levottomaksi. Etutassut tanssivat hiemannja häntäkin unohti murheensa, alkaen heilumaan iloisesti.
"Katso," mies sanoi, ja antoi sitten koiralle toisen kekseistä esimerkiksi miten ystävällisesti ja nätisti Charlie hyväksyi herkut. Hotkaistuaan keksin, luppakorva työnsi välittömästi kuonoaan miehen toiseen käteen ja vinkaisi merkitsevästi, hännänpää yhä vipattaen.
"Anna sinäkin sille yksi, jos haluat mielenrauhaa," hän ehdotti ja ojensi toista keksiä tytön suuntaan, tyttöön kannustavasti katsoen. Tämä oli vainmmuodollisuus. Charlie ei vaatinut lahjuksia kaverustuakseen, mutta ei myöskään antanut niiden vaikuttaa päätöksiinsä suojella reviiriään ja laumaansa. Nyt kuitenkaan, hän ei ollut omalla reviirillään eikä laumansa ollut vaarassa.
"Steve? Sinä ensin?" Samuel tarjosi keksiä lähes välittömästi myös Steven annettavaksi, ajatellen että tyttöä saattaisi rohkaista enemmän jos oma isä tekisi sen ensin ja olisi lähempänä.

[Zora Correyne]

Tenavan itku raastoi hänen isäänsä sisältä, mutta pojan itku haihtui siinä, kun tämä astui vahingossa koiran hännälle ja Steven piti keskittyä, nyt vanhemman tyttärensä itkuun. Nuorempi tytöistä tuijotti vain hämmentyneenä kehdossaan, kun vanhempi paniikissa pyrki isän syliin ja valitti kivusta, joka enemmän oli kivun muisto.
Isäntä oli vähän säikähtänyt, vaikka tiesi lapsen kokemuksen. Rauhallisesti iso mies halasi ja silitteli lastaan sylissään ja hyssytteli rauhallisesti, itseensä turvautuvaa kasvattitytärtä.

Steve kuuli Gabrielin kysymyksen ja hänen äitinsä vastauksen. "Joitain vuosia sitten, Zoran kimppuun hyökkäsi koira, hän sairasteli sen jälkeen jalkansa vuoksi pitkään", Steve selitti rauhallisesti ja nosti hameen helmaa, näyttäen tytön sääressä olevia arpia. "Ei hätää Zora, koira säikähti ja on ihan kiltti", isä rauhoitteli lempeästi lasta.
Kun koiran omistajatkin rauhoittelivat tenavaa, loppui suurempi panikointi, mutta isän sylistä tyttö ei siirtynyt, vaan pysyi tiukasti, miestä vasten painautuneena. Arasti tyttö katsoi, kun Samuel-setä antoi koiralle keksin ja kehoitti sitten tyttöäkin antaman keksin, mutta tyttö arasti pudisti päätään. Steve taputti tytön kämmenselkää ja otti Samuelilta koirankeksin, ojentaen sen koiralle, joka häntä heiluen otti herkkupalan. Steve hymyili rohkaisevasti Zoralle, kuiskaten: "Ei hätää, se on ihan kiltti", joten tyttö uskalsi lopulta ottaa koirankeksin ja ojensi koiralle ja kun koira otti keksin, lipaisten kielellään samalla tytön kättä, pieni tirskahdus kuului lapsen suusta ja hän sanoi: "Sen kieli kutittaa."
Kehdossa oleva pikkuneiti katsoi muita tarkkaan, mutta kun häntä ei heti huomioitu, hän alkoi lähimmälle aikuiselle, joka sattui olemaan Elizabeth, ojennella käsiään ja huutamaan: "Japapapapaaa paaapapapapaaa!"

[Gabriel McKenzie]

"No ihan totta! Yksinäistähän siellä tulee," Elizabeth kommentoi tomeran myöntävästi vauvalle ikään kuin ymmärtäisi tyttösen paapatusta. Todennäköisesti taapero oli katsellut koko joukkoa ja tahtoi mukaan, etenkin nyt kun kukaan ei enää itkenyt. "Tules katsomaan mitä ulkoa löytyi," nainen kävi nostamassa pikkuisen kehdosta syliinsä, ja asettui takaisin muiden luo istumaan miehensä ja poikansa vierelle. Becky huomioikin välittömästi mainitut pienet ystävät ja kurotteli uteliaana miukuvia palleroita kohti. Vapaana lattialla telmivän kolmikon ainoa tyttö oli ryhtynyt pesemään kasvojaan, istuen Gabrielin edessä. Kokomusta ja ruskeatabby veljekset alkoivat jälleen jahdata toisiaan puulaatikon ympärillä, vaanivat toisiaan kulmien takana, ja leikkitapella aina kun saivat toisensa kiinni.
Ei sillä että Beckyn olisi voinut olettaa ymmärtävän viestiä mutta Elizabeth harkitsi ohikiitävän hetken, kunnes totesi, "Kuules, muru, on parempi että vain katselet. Nekin ovat vasta vauvoja ja siksi hauraita."

Charlien äänekkäästi tuhisten nuuhkiessa Zoran tyhjiä käsiä, häntä odottavasti heiluen, Gabriel jota ihmisvauvat eivät kiinnostaneet läheskään yhtä paljon kuin kissavauvat, siirsi huomionsa takaisin uusiin lemmikkeihinsä sylissään. Ne eivät enää painineet vaan oranssi-valkoinen vuorostaan pesi hopeatabbyisen sisaruksensa kasvoja, toinen tassunsa kiertyneenä velipojan ympärille.
"Äiti, isi...En muista kauhean montaa nimeä Raamatusta mutta haluaisin antaa nimet siitä, koska Jumala johti sinut pelastamaan heidät," poika sanoi, nostaessaan katseensa isäänsä.
"Oikein suloista," Sam totesi, silittäessään poikansa kutreja kerran. "Voimme myöhemmin yhdessä pohtia niitä. Ja ehkä huomenna jumalanpalveluksessa muistat enemmän," hän lisäsi, hellä hymy huulillaan ja Elizabeth nyökkäsi vahvistukseksi.
"Ei me voida mennä! Kuka näitä vauvoja sitten vahtii!" Gabriel huudahti, napittaen hieman epäröiden yhä ylös isäänsä. Hän ei ollut ihan varma miten hyvä syy pikkukisujen hoito olisi kirkon väliin jättämiseen, mutta hän olisi enemmän kuin mielellään sen tehnyt.
"Kyllä ne pärjäävät sen aikaa keskenään, kun katsomme että niillä on kaikki tarpeellinen ennen lähtöä," mies vastasi tyynesti, rapsuttaen kevyesti hopeatabbyn selkää.

Gabriel henkäisi kuulostamatta kovin vakuuttuneelta, mutta ei viitsinyt väittää vastaankaan. Pienessä päässä alkoi kuitenkin kuplia suunnitelma teeskennellä sairastuneensa, tai ehkä jopa hipsiä ulos yöllä ja hankkiutua jotenkin kipeäksi tai jotain niin voisi jäädä jommankumman vanhemman kanssa kotiin.
"Siitä johtuikin mieleeni, piti kysymäni jo aluksi..." Samuel jatkoi, ja alkoi aukoa kenkiensä nauhoja.
"Haittaisiko teitä, jos jäisimme yhdeksi yöksi? Ja jos kaupungissa ei ole kirkkoa tai sopivaa kirkkoa, jumalanpalvelus täällä onnistunee? Olet kai vielä samassa uskonhaarassa ja suuntauksessa kuin nuorenakin?" hän kyseli, Steveen katsahtaen, ja jatkoi heti perään. "Myös sanomalehti ennusti myrskyn etenevän tänne päin, eikä ihastuta ajatus sen keskellä ajamisesta. Kun ei voi tietää kuinka aikaisin myrsky nousee, jos nousee, emmekä nyt ihan tällä minuutilla olisi lähdössä kuitenkaan." Ja kenkänsä sivuun nakatessaan vielä lisäi, sillä ei missään nimessä halunnut olla vaivaksi ennaltasopimattomalla yöpymisellä saati mielellään kuluttanut toisten ruokavaroja mitä heidän kolmen olisi tehtävä jos haluaisivat iltapalaa tai aiankin aamiaista..."Tietysti saamme taitettua matkan noin kolmessakin tunnissa, jos laitamme hevosemme vauhtiin ja voimme suunnata kotiin hyvän sään aikana."
Tosin moinen vauhti vaatisi hevosselta hidasta ravia vain lyhyellä tauolla. Se ei olisi eläinparalle mukavaa, sen jo matkattua tänään pitkään ja vankkureita vetäen...Eikä pidemmän päälle heille ihmisillekään etenkin kun mukana olisi lapsi jonka pitäisi pystyä nukkumaan matkan aikana. Toisaalta uskollinen ratsunsa saisi kyllä rauhassa levätä monta päivää ja Gabriel saisi kirkon jälkeen jatkaa uniaan.

Mies suoristautui saatuaan molemmat kengät jaloistaan, ja katsahti Gabrielia joka onneksi oli niin kisujensa lumoissa ettei tainnut kuulla tai nähdä mitään muuta. Hän olisi mieluummin ollut puhumatta myrskystä sillä tietoisuus siitä saattaisi pilata pojan koko illan. Monia pieniä lapsia pelotti ukkosmyrskyn aikaan, mutta Gabriel kärsi suoranaisesta kammosta; ei kyennyt juuri mihinkään toimintaan ja pahimmillaan unohti hengittää. Luonnollisesti, täytyi tulla aika kun poika pystyisi itsenäisesti selviytymään läpi myrskyn ja heidän oli autettava minkä pystyivät, mutta toistaiseksi vielä he katsoivat voivansa auttaa yksinkertaisesti antamalla pikkuisen ryömiä heidän väliinsä jos yöukkonen jylisi ja välähteli. Oikeastaan se oli välttämätöntä, juurikin kammon tässä tapauksessa aiheuttamien hengitysvaikeuksien takia. Missä poika sitten tänä yönä uinuisikaan, toivon mukaan yö olisi kaunis ja levollinen.