I'm just wondering

[Stewart 'Steve' Correyne]

//Nibs tullos ensipelin pariin!//

Lauantai 13.6.1874 iltapäivä klo. 16 etp.

Steve oli tehnyt päivän askareet, pitäen samalla lapsiaan silmällä. Aamulla hän oli laittanut pyykkipadan alle tulet ja päivän mittaan lisäsi puita padan alle, sillä hänen piti pestä taas kuopuksen likapyykkiä. Hänellä oli palkollisena kaksi veljestä, jotka möyhivät peltoja hänen kanssaan. Rengit mahdollistivat sen, että hän pystyi huolehtimaan muut kotihommat myös. Becky, nuorempi lapsista lähinnä nukkui kehdossa, kuistin varjossa, kun taas vanhempi poika leikki pihapiirissä. Kun hän oli saanut askareet valmiiksi, hän siistiytyi hieman ja valjasti hevoset. Hän pyysi Tomia keräämään koriin kananmunat ja itse hän haki maakellarista aamulypsyn maitotonkat ja nosti ne kärryyn. Hän auttoi myös poikansa kyytiin ja kysyi: "Jätitkö meille monta kananmunaa?" "3 ja kulhossa oli 3", poika vastasi ja isä nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: "Hienoa, laita kori varovasti taakse, niin että eivät kolhiinnu rikki." Tom totteli hymyillen isänsä ja liinalla suojasi jokaisen kananmunan.
Steve haki Beckyn kehdostaan ja nousi tuon kanssa rattaille. Hän sitten ojensi tyttärensä, poikansa syliin ja Tom pitikin sisartaan sylissään, kun isä ohjasi hevoset pois tilalta. Steve lauleskeli jotain mukavaa kappaletta, kun he matkasivat pikku kylään. Tom hymyili leveästi ja leikitti pikkusisartaan, mutta niin, että tuo pysyi turvallisesti hänen sylissään. "Isi otetaan meille koira", poika ehdotti ja sai miehen vilkaisemaan ja sanoi: "Ajatellaan."

Kun he noin puolen tunnin kuluttua tulivat kylään, Steve jätti hevosensa kaupan ulkopuolelle ja rva. Oleson tulikin melko pian ulos ja tervehti sydämellisesti, hieman ylpeänä miestä ja otti ensimmäisenä Beckyn, Tomin sylistä. "Päivää rva. Oleson", Steve sanoi hymyillen ja poikakin kumarsi kohteliaasti. "Päivää päivää, mitäs teille kuuluu?" rouva kysyi hymyillen ja Steve kertoi päivien sujuneen normaalisti. Rouva kuunteli ja kehoitti poikaa ottamaan munakorin ja tulemaan mukanaan sisälle. Vaikka rva Oleson olikin hyvin tiukka siitä, että jokainen perhe maksoi omat ostoksensa ja laskutti pienetkin asiat joskus ylihintaan, niin silti hän Tomille antoi ilmaiseksi aina jonkin makeisen, sillä sääli noiden äidittömyyttä. Hän myös yleensä hoiti Beckyä sen aikaa, kun Steve hoiti asioita kaupungilla muutenkin. Nels tuli pian auttamaan Steveä kahden maitotonkan kanssa ja miehet veivät ne jäähuoneeseen viileään, jutellen samalla. Kun he sitten astelivat kohti kauppaa, Steve huikkasi poikansa mukaan ja he lähtivät käsikkäin käymään Hansonin sahalla, josta hän tilasi hieman puutavaraa, jotta saisi kuistin korjattua. Sen jälkeen kaksikko kävi postissa ja he tapasivat tohtorinkin, vaihtaen muutaman sanan.

[Gabriel McKenzie]

Liikemies Samuel McKenzie oli viimeisen vuoden aikana hyvin kotiutunut takaisin maaseudulle, muutettuaan sinne perheensä kanssa, lähelle synnyinkyläänsä. Siirtyminen farmin pitoon oli sujunut melko luontevasti ja suhteellisen helposti, hän kun oli kasvanut lähes koko lapsuutensa farmilla ja suurkaupunkivuosinaankin pitänyt itsensä fyysisesti kunnossa kuntoiluvälineillä ja aktiivisella liikunnalla.
Viimeksi kuluneen muutaman päivän paras ystävänsä Jonah, jonka kanssa hän omisti tuon New York Cityläisen hienostohotellin, oli viettänyt heidän luonaan tutustumassa maalaiselämään ollen itse paljasjalkainen kaupunkilainen.

Jonahin kannustamana McKenziet olivat päättäneet jättää hänet talovahdiksi ja eläintenhoitajaksi viikonlopun ajaksi ja vihdoin lähteä katsastamaan nykyisen Walnut Groven, ja sunnuntaina kirkon jälkeen viettää tuntikausia piknikillä.

Lauantai-aamu oli valjennut kirkkaana, lupaillen kaunista päivää, joskin yhtä kuumaa kuin viikollakin. 4-vuotias Gabriel seikkaili vielä untenmailla, kun isänsä ja Jonah hoitivat navetalla aamulypsyn ja eläinten ruokinnan äitinsä Elizabethin valmistaessa herkullisen aamiaisen. Lehmät, sonni ja hevoset joutuivat jäämään enimmäkseen navettaan tänäkin vuonna sillä edellisenä kesänä hyökännyt heinäsirkkaparvi oli jättänyt jälkeensä valtavan määrän munia. Heidän, kuten valtaosan muistakin Minnesotan farmeista, maansa kuhisi vauva-heinäsirkkoja eikä kasvustosta nurmikko mukaan lukien ollut enää juuri mitään jäljellä.

He olivat kyllä keväällä tehneet parhaansa munien määrän vähentämiseksi, mutta täysin hävittäminen oli luonnollisesti mahdoton tehtävä. Joka aamu he kuitenkin jaksoivat jatkaa, ja tänäkin lauantaina aamiaisen jälkeen energiaa pursuen siirtyivät kyseiseen haasteeseen, sillä samalla vähenisi myös muiden hyönteisten, kuten kuoriaisten ja hämähäkkien määrä jotka – vaikka osaltaan auttoivat munien ja vauva-heinäsirkkojen tuhoamisessa – olivat silti itsessäänkin epämiellyttäviä vieraita suuremmassa määrin.

McKenzien ainoa lohtu oli, että heidän maaltaan heinäsirkat poistuisivat heinäkuun alkuun mennessä. Ensin mutusteltuaan kaikki lehdet puistakin, tietysti. Koska he eivät – tämän nimenomaisen katastrofin takia – olleet vielä aloittaneet peltojen mylläämistä saati satojen kylvöä eikä tuholaisilla siten ollut aikuiseksi kasvettuaan syytä viihtyä heidän maallaan kovin pitkään. Tuskin jättäisivät jälkeensä edes niin paljon munia kuin täksi kesäksi. Heidän sydämensä kurottautui farmareille joista valtaosalle elanto riippui sadoista ja jotka näiden riivaajien takia menettäisivät tänäkin vuonna kaiken.

He itse, yläluokan varoissaan, saattoivat sentään hankkia viljatarpeensa kaukaa naapuriosavaltiosta. Viikottaiset tarpeensa he ostaisivat kaupasta joka väkisinkin tilasi ne Minnesotan ulkopuolelta tai Minnesotan osasta joilta heinäsirkat olivat jo lähteneet, mutta talvivarastonsa he tilasivat itse kerralla suoraan kaukaisilta tiloilta. Näinä päivänä hän oli erityisen kiitollinen että hänelle oli siunaantunut intohimo bisnesmaailmaan, sekä taitoa, päättäväisyyttä ja onnea menestykseen eikä siis ollut jäänyt riippuvaiseksi farmin pyörittämisestä.
Heille Minnesotan heinäsirkkakirous tuotti lähennä yleistä hyönteiskiusaa ja ikävän karun pihamaan kesäisin, ylimääräisten kulujen lisäksi tietenkin. He kun olivat maalle muuttaessaan nimenomaan haaveilleet että alkaisivat kasvattamaan viljansa ja perunansa itse. Hän saattoi vain toivoa, että tuholaiset olisi voitettu hotellin avaukseen mennessä jotta hän voisi tarjota siellä aterioita mahdollisimman tuoreista, oman kotifarminsa aineksista.

Miesten taistellessa hyönteisiä vastaan, puoli kahdeksalta herännyt ja tukevan aamupalan nauttinut Gabriel keräsi äitinsä kanssa kananmunia omiin tarpeisiin ja lähti astelemaan kohti keskustaa, viemään loput sekä pari maitotonkkaa uudempaan sekatavarakauppaan jonka kanssa he olivat tehneet sopimuksen. Tarkoitus oli lähteä heti kotiin ja aloittaa lounaan valmistaminen tänään normaalia aiemmin, mutta lopulta poikettiin muutama viikko aiemmin avatussa lelukaupassa aivan ensimmäistä kertaa. Kello oli oikeastaan jo melko paljon, mutta Elizabethille tuotti usein vaikeuksia sanoa pikku enkelilleen ei, mitä tuli mukavuuksiin. Kuria hän kyllä piti suhteellisen johdonmukaisesti, hän oli aviomiehensä kanssa pitkälti samalla aaltopituudella sen suhteen, mutta halusi pikkuisellaan olevan mahdollisimman helppo ja miellyttävä elämä mikä johti usein liialliseen periksi antamiseen mielihaluissa. Joskin, isommissa asioissa päätökset tehtiin yhdessä Samuelin kanssa. Hän ei ollut ankarin ja johdonmukaisin äiti, sen hän myönsi itsekin, mutta silti hyvin kaukana eräästä heidän kotikyläänsä asuttavasta Harriet Olseosnista joka tulisi vielä kauhistuttamaan heitä täydellisellä kasvatustaidottomuudellaan ja läpimädäksi hemmotellulla tyttärellään.

Elizabeth vannotti poikaa olemaan sitten tosi kärsivällinen koko lähes kahdeksan tunnin matka Walnut Groveen, ja lopulta tyytyväisyyttä loistava pikkumies asteli ulos lelukaupasta käsissään upouusi lisäsetti junarataansa. Tämä sortuminen ei nyt oikeastaan haitannut, se voisi toimia kiitoksena avusta kotitöissä – niin vähän kuin taapero pystyikään auttamaan, oli vekara kuitenkin ollut viime aikoina todella ahkera.

Hieman ennen puolta yhdeksäää kaksikko saapui kotiin jossa miehet olivat jo pakanneet vankkureihin heinää, muutaman tyynyn ja peiton pehmikkeeksi sekä koiran tarvikkeet matkaa varten ja vetäneet ylle kuomun siltä varalta että alkaisi sataa kesken kaiken. Parhaillaan he pilkkoivat puita etupihalla. Gabriel riensi heti näiden luo, esittelemään uutta unikaveriaan ja lopulta tahtoen auttaa – lähinnä koska kirveen piteleminen oli kiehtova ajatus. Mutta samasta syystä Samuel paimensi pojan äitinsä perään sisälle. Tällä ei ollut vielä mitään asiaa kirveen varteen, voimiakaan ei riittäisi saati sitten varovaisuutta. Sama homma metsästyksen suhteen - lähes jok'ikinen kerta vekara jaksoi kysyä mukaan, väittäen että oli muka vanhentunut tarpeeksi viime kerrasta josta ei yleensä ollut kuin korkeintaan muutama viikko - riippuen mitä edellisellä kerralla tuli saaliiksi. Charlie-koira olisi todellakin hänen ainoa metsästyskumppaninsa tästä perheestä, vielä monta vuotta.

Yhdeksältä Samuel valjasti hevosen vankkureiden eteen ja perhe valmistautui lähtöön, jättäen kotinsa hyvillä mielin Jonahin vahdittavaksi ja hoidettavaksi. Gabriel rymisti ovesta uusi pupu ja muutama lastenkirja sylissään, juosten kilpaa perheen koiran - iralnnninsetteri Charlien - kanssa ja kaksikko loikkasi yhtä aikaa vankkureiden sisään.
”Muistitko ottaa Charlienkin lelut?” Samuel kysyi saatuaan hevoset kunnolla valjaisiin.
”Umm...Melkein,” Gabriel totesi, katsoessaan syliinsä jossa todellakin lojui vain hänen omiaan mutta hän muisteli ajatelleensa hauvan leluja ainakin jossain vaiheessa.
”Ei se mitään. Minä haen ne,” mies totesi, hymähtäen huvittuneena sillä Charlien tuhahdus kuulosti siltä kuin se olisi ymmärtänyt mistä he puhuivat ja ollut leikkisän ärtynyt.

Lopulta Samuel asettui vankkureiden eteen ohjaksiin ja Elizabeth kiipesi sisään eväskorin, Charlien lelujen sekä oman kirjansa kanssa. Perhe heilutti ystävälleen näkemiin, Charlie puolestaan haukahti pari kertaa, ja pitkä matka kohti pariskunnan synnyinsijaa alkoi. Alkumatka kului mukavasti Gabrielin udellessa tuhat ja yksi kysymystä Walnut Grovesta ja vanhempiensa lapsuudesta, osan jo ainakin toista kertaa, ehdittyään unohtaa aiemmin kerrottuja. Tarinat isän ja äidin lapsuudesta pitivät pojan levottomuuden oikein hienosti aisoissa, ja kun tositarinat – ehkä hieman muistojen kultaamat tai muuten vaan muksulle hieman väritetyt – loppuivat siltä erää, Elizabeth alkoi lukea pojan mukanaan tuomia kirjoja, jututtaen tätä välillä niiden tapahtumista.

Ajurin paikalla Samuel puolestaan kuunteli vielä hetken lastensatuja kunnes uppoutui omiin ajatuksiinsa, muistoihin, ja havahtui vain kun jompikumpi ”takapenkkiläisistä” pisti päänsä esiin kuomun etupuolelta ja kysyi jotakin.
”Isi, ollaanko jo perillä?” Gabriel kysyi kahden tunnin kohdalla.
”Voi, kulta, älä aloita tuota. Tiedät, kun olemme perillä koska kerromme sinulle varmasti heti,” Samuel pyysi. ”Mennään vielä hetken aikaa ja pidetään sitten tauko.”
Puoli kaksitoista he pysähtyivät tien varteen jaloittelemaan ja lopulta asettuivat puun alle syömään eväitä. Kun Gabrielin ja Charlien leikki alkoi muuttua turhan riehakkaaksi, Samuel päätti jatkaa matkaa. Heillä oli toki mukana jokaiselle puhdas vaatekerrasto siltä varalta että jotain sattuisi, mutta ei silti ihan ehdoin tahdoin kannattaisi vaatteita täyteen muta ja nurmitahroja möyriä ennen kuin oltaisiin edes perillä. Pyhävaatteetkin oli otettu mukaan siltä varalta että reissu venähtäisi yön yli ja siten tarve käydä Walnut Groven kirkossa huomenna, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli vierailla vain muutama tunti ja palata yöksi takaisin nyt kun päivänvaloa riitti pidempään iltaisin. Yö kyllä jäisi lyhyeksi, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta.

Reissun pituuden he päättäisivät vasta perille päästyään, nähtyään miten kylä ole muuttunut ja asuiko siellä vielä tuttua porukkaa. Vaikka, hyvin harvoin pikkukylän väestö mihinkään muutti. Puoli viiden maissa perhe ohitti kylän kyltin, ja pariskunnan sydämissä nostalgia vahvistui pakahduttavaksi. Gabriel ja Charlie puolestaan kurkistelivat uteliaana kuomun takaa, Samuelin ilmoitettua että pian oltaisiin perillä.

”Ei tämä voi olla kylä, täällähän on vain yksi kauppa!” Gabriel huudahti hämmästyneenä. Charlie haukahti vahvistukseksi ”mielipiteensä”.
Elizabeth naurahti ja pörrötti poikansa hiuksia, kiivetessään ulos vankkureista Samuelin pysäköityä suuren saksanpähkinäpuun varjoon.
”Kultaseni, ei kylää määritellä kauppojen määrän mukaan,” nainen totesi.
”Tuota ei ollut täällä meidän nuoruudessa,” Samuel lisäsi kiivetessään myös alas. Ensin he kävivät jaloittelemassa keskustasta poispäin, samalla täyttääkseen vesipullot puron varrella ja lopulta hieman ennen viittä ilmestyivät takaisin.
”Pysy sinä tässä näköpiirissä Charlien kanssa,” Elizabeth sanoi pojalle. ”Käymme vain nopeasti tuossa Olesonien kaupassa. Sinulle on tänään jo ostettu vaikka mitä joten emme tarvitse sinua siellä nyt,” hän lisäsi ennen kuin poika ehti väittää vastaan. ”Eikä sinne ehkä saa tuoda koiria sisälle,” Samuel lisäsi. ”Pidä hänet hihnassa,” hän sanoi ja kytki koiran kiinni, ojentaen remmin pojalle. Tietenkään neljävuotiaalla ei ollut mitään mahdollisuuksia pidellä suurikokoista koiraa, jos se jotain halusi tehdä, ja tämä karvakuono toteli perheen päätä kaikkein parhaiten...mutta Charlie oli yleensä melko rauhallinen hihnassa kenen tahansa laumansa jäsenen kanssa eivätkä he kauaa viipyisi.

Vanhempiensa kadottua kaupan ovesta, Gabriel pudotti hihnan hetkeksi ja alkoi vetää köydenpätkää karvakuonoisen kaverinsa kanssa. Äiti oli punonut haukulle vahvan köysilelun ja päällystänyt sen jopa puuvillakankaalla hienosti sinipunaiseksi. Nelitassuinen, nuori ja kookas nappisilmä oli luonnollisesti pikkupoikaa vahvempi ja helposti voitti, saaden pojan jatkuvasti pari askelta edemmäs ja edemmäs, leikkisästi muristen ja köyttä riepottaen.
Kun aukealle alkoi ilmestyä enemmän porukkaa, Gabriel otti hihnan taas käsiinsä. Leikistä hieman riehaantunut luppakorva ei rauhoittunut ihan niin paljon kuin yleensä talutuksessa, kaksikon alkaessa astella puunrajassa.

”Charlie!!!” Gabriel huudahti hieman hätääntyneenä, lähinnä yllätyksestä, kun koira yhtäkkiä ampaisi eteenpäin kohti rakennusta joka vaikutti olevan postitoimisto ja lääkärin vastaanotto. ”Hidasta, senkin hirviö!” poika vaati, kuuroille korville, raahautuessaan vatsallaan hiekkamaata pitkin hurjaa vauhtia koiran perässä. Hänellä ei ollut aikomustakaan päästää hihnasta irti, sen enempää kuin Charliella pysähtyä. Se oli bongannut kaksi suosikkiasiaansa.
Dr. Bakerin vastaanoton luona Charlie vihdoin pysähtyi, haukahteli innokkaasti ja istui melkein pojan pään päälle. Tarjoten välittömästi tassuaan toiselle pikkupojalle, villisti häntäänsä heiluttaen.
”Äääh!” Gabriel äännähti tuskastuneena, joskin helpottuneena että välikohtaus oli ohi. No, ainakin melkein, hän totesi nostaessaan katseensa ylös, yhä maassa lojuen ja koiran hihnassa roikkuen.
”Anteeksi, sir,” poika totesi tehtyään pikaisen tilannearvion ja hyvin muistaen ettei kaikki suhtaudu ilolla jos vieras suuri koira ryntää kohti. Vaikka tämä nyt olikin hihnassa, se oli ilmiselvästi näennäistä. ”Charlie ei tarkoita pahaa, hän vain haluaisi tuon keksin,” poika jatkoi välittömästi, viitaten pojan kädessä olevaan leivokseen ja ylös ikätoverilta vaikuttavan pojan vierellä seisovaan mieheen napittaen, osittain silmilleen valahtaneen hattunsa alta.

[Stewart 'Steve' Correyne]

Steve oli juuri keskustelemassa Dr.Bakerin kanssa, kun tämä sattumalta oli työpaikkansa edessä, haukkaamassa raitista ilmaa, kun setteri juoksi paikalle, raahaten pientä poikaa perässään. Steve säikähti hieman ja veti nopeasti poikansa käsiensä suojaan. "Ei se mitään", Steve sanoi rauhallisena. Tom katsoi kiinnostuneena koiraa, eikä älynnyt pyytää lupaa tai muutakaan, vaan heti ojensi koiran havitteleman keksin söpön koiran ulottuville, josta koira sen nappasi halukkaasti ja haukahtipa vielä kiitokseksi. "Isi kato", Tom henkäisi ilahtuneella äänellä ja katsoi koiraa, eikä Stevekään voinut ola hymyilemättä. "Se on kyllä komea koira", hän myönsi pojaleen. "Otetaan meillekin, isi kiltti", poika alkoi jäleen kinuamaan ja katsoi isäänsä silmiin. Mies vain huokaisi ja sanoi: "Lupaan ajatella asiaa." Hän katsoi toista poikaa ja ojensi kättään auttaakseen tuon ylös maasta ja puisteli tuon vaatteita käsillään. "Tom, mennään kauppaan. Näkemiin Doc", hän sanoi sitten tohtorille ja lähti astelemaan kohti kauppaa. Tom hidasteli perässä ja alkoi jutella toiselle pojalle: "Sinulla on tosi hieno koira. Onko se ollut sinulla aina. Minkä ikäinen se on? Minkä ikäinen sinä olet? Minä olen neljä. Mikä sinun nimesion?" Poika oli kovin utelias tutustumaan tähän poikaan.

Steve kohautti kaupan ovella olkiaan, vilkaisten lapsia ja asteli sitten liikkeeseen.
"Ostaisin kilon vehnäjauhoja, sitten puolikiloa nauloja", hän alkoi luetella päästyään tiskille. Rva Oleson ojensi pienokaisen Steven syliin ja alkoi kerätä ostoksia. Pohtiessaan mitä muuta tarvitsi, hän katsoi ympärilleen ja sanoi: "Tarvitsisimme myös sokeria, ehkä kilo riittää näin aluksi." Steve oli hyvin ajatuksissaan ja pieni tyttö jokelteli hänelle omiaan. Rva Oleson päätti hieman lörpötellä työnsä ohessa ja sanoi: "Se monivärinen mustalaisrotta karkasi taas kesken päivän koulusta." Steve katsoi kuopustaan ja sitten kauppiasta ja sanoi: "Pyytäisin puhu hänestä kunnioittavammin." Steve oli loukkaantunut kasvattityttärensä puolesta. Kaupan ovelle tuli pian tumma vitoligolaikkuinen ja hyvin likainen nuori tyttö, jonka tukka oli hyvinkin sekava, asu riekaleinen ja sotkuinen. "Anteeksi isä", tyttö sanoi ja katui aidosti, että oli lähtenyt taas kesken päivän koulusta. "Zora, tästä on puhuttu", hän sanoi hiljaisena ja katsoi tyttöä silmiin. Steve ei kuitenkaan moittinut tyttö enempää vaan hymyili tuolle. "Ota Becky", hän sanoi ja Zora astui liikkeeseen törmäten vahingossa mieheen ja pyysi anteeksi. Zora odotti solvauksia ja katsoi miestä arasti ja riensi kasvatti isänsä luo, joka katsoi miestä sanoen: "Anteeksi.." Hän kuitenkin tunnistikin tuon miehen ja henkäisi: "Sam? Oletko se sinä?" hän kysyi hieman hämmentyneenä ja sitten nainekin oli tutun näköinen. "Elizabeth?" Steve häkeltyi kohtaamisesta niin, että oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi: "Olette tulleet kotikontuja tarkastelemaan, mahtavaa. Teidän täytyy tulla meille kylään."

[Gabriel McKenzie]

Poika antoi auttaa itsensä ylös, muisti kiittää, ja oli jälleen kiitollinen maalaisseudun useimpien asukkaiden leppoisuudesta. Hänellä oli vain muutama hämärä muisto New York Citystä, mutta hänelle oli silti jäänyt tuntu kuin siellä olisi paljon enemmän kärttyisiä ihmisiä. Nuokin muistot tosin hiipuivat pikkuhiljaa uusien tieltä.
Hän asetti hattunsa suoraan, tervehtien samalla vanhemmanpuoleista, Dr. Bakeriksi kutsuttua, miestä kuistilla. Mutta käänsi huomionsa pian poikaan joka ei ilmeisesti aikonutkaan poistua kauppaan, mikä ei Gabrielia ihmetyttänyt sillä Charliehan oli tietysti maailman paras ja ihanin hauva. Vekara säteili iloisesti saatuaan melkein heti seurakseen ikätoverin!
Dr. Bakerin ja Charlien tervehtiessä toisiaan ja koiran nauttiessa kehuista ja rapsutuksista, Gabriel yritti vastata tuhannelta tuntuviin kysymyksiin.
”Minun nimi on Gabriel, ja minäkin olen neljä!” poika sanoi innoissaan. ”Charlie on...uh...Hän on oikeastaan minun isin koira, ja on se ollut meillä aina,” hän jatkoi, hetken haparoiden sillä ei millään hahmottanut saati muistanut minkä ikäinen karvakamunsa oli. Hänelle se oli vain 'nuori' sillä hän ei muistanut taaksepäin Charlien pentuaikoihin asti.
”Mikä sinun nimesi on? Onko teillä mitään lemmikkiä?” hän puolestaan uteli, Dr. Bakerin jättäessä Charlien palatakseen töidensä pariin, ja Charlien hypähtäessä kuistilta takaisin nuoremman isäntänsä luo nuolemaan pojann kättä, kai toivoen että tältäkin heruisi keksi tai pari. Gabriel halasi ja suukotti ystäväänsä, mutta ei voinut tarjota tälle yhtään mitään.

Samuel ja Elizabeth eivät olleet edes kuulleet välikohtausta, sillä rouva Oleson jututti heitä niin äänekkäästi, tauotta ja innokkaasti että oli vaikeaa jakaa huomiotaan monaalle. Ihme kyllä, pariskunta pohti, toisin kuin olisi olettanut puheet eivät keskittyneet yrityksiin kaupata heille lähes mitään. Nainen vaikutti olevan paljon enemmän kiinnostunut heidän luokkatasostaan. Jo heidän vaatetuksensa oli vaikuttanut yllyttävän rouvaa sen suuntaan, ja lopulta intohimolla lörpötellen kuinka hän ja aviomiehensä Nels olivat Walnut Groven rikkaimmat ja miten hienoa oli pitkästä aikaa tavata muutakin bisnesmaailman väkeä, alustavan smalltalk-jutustelun aikana käytyä ilmi että he olivat vain vierailulla naapurikaupungista ja että Samuel aikoi perustaa sinne hotellin, omistaen jo yhden New York Cityssä.

Pariskunta ei voinut estää huvittuneita hymyjä vilahtamasta kasvoillaan, kun rouva Olesonin yläluokkaa ylistävä hehkutus muuttui shokeeraantuneeksi hämmennykseksi Samuelin paljastettua, että hän oli ostanut naapurikaupungista farmitalon ja tuonut perheensä maaseudulle nimenomaan perinteistä maalaiselämää viettämään, vaikka aikoikin myös pientä hotellia pyörittää. Heihin kohdistuva asenne muuttui hitusen tämän tietopommin myötä, mutta pysyi silti selkeän kunnioittavana ja arvostavana. Siihen saattoi vaikuttaa tieto, että he olivat syntyneet tässä kaupungissa ja kasvaneet farmareiden lapsina.
He eivät salailleet mitään sen enempää kuin mielipiteitäänkään, kuten ei rouva Olesonekaan. Oli kristallinselvää, että tämä rouva saattoi olla kaupungin rikkain mutta tuskin kaikkein pidetyin asukas. Maalaisväki ei yleensä perustanut snobeista. Vaikka, myöntää täytyi, rouva Oleson vaikutti hyvin taitavalta kuitenkin pitämään keskustelunsa sivistyneenä. Rouva Oleson oli selvästi silti hieno nainen käytöstavoiltaan, suurimmaksi osaksi, ainakin ensivaikutelmalta.

Kohteliaasti pariskunta erkaannutti itsensä keskustelusta, pyytäen saada ihan vain katsella itsekseen tasokkaan puodin valikoimaa matkamuistoja ajatellen. Puoti ei ollut hirmuisen iso, mutta valikoimaa riitti silti kiitettävästi ja he päättivät sittenkin ostaa jotain myös Gabrielille, mutta jättää sen yllätykseksi. Muutaman minuutin kierreltyään, haluttiomana jättää poikaansa ulos yksin kovin pitkäksi aikaa vaikka tällä koira olikin kanssaan, he tekivät päätöksensä. Elizabeth ihastui kaikkein eniten kauniiseen kesähattuun, ja Samuel päätti korvata entisen taskukellonsa uudella. Edellinen oli ollut täyttä kultaa, mutta tämä oli vain kullattua messinkiä jossa kauniisti kellotaulun keskellä näkyi läpi kellon koneisto. Edellisen kohtalo oli opettanut, ettei taloudessa jossa asui pikkupoika, kannattanut suotta pitää erittäin kallisarvoisia esineitä joita olisi pakko pitää viikarin kädenulottuvilla. Poika oli keväällä päättänyt kyselemättä ottaa kellon leikkeihinsä ja jossain vaiheessa saanut päähänsä leikkiä kelloseppää ja ”korjata” tuon täysin toimivan aikaraudan, tosissaan kuvitellen että osaisi koota sen uudestaan. Osia oli luonnollisesti hukkunut puuhan lomassa, joten hän ei edes vaivautunut viemään jäljellä olevia oikealle kellosepälle New York Cityssä vieraillessaan.

Samuel oli parhaillaan valitsemassa pojalle matkamuistoa, mustalaiselta vaikuttavan tytön törmäilessä. Mies ei moisesta piitannut, hymyili vain lapselle, tyynesti todeten että ei ollut mitään hätää. Lapsi kun vaikutti heti ensisilmäyksellä varsin aralta.
Pariskunta joka ei ollut kiinnittänyt juuri mitään huomiota toiseen asiakkaaseen saatika miehen keskusteluun rouva Olesonin kanssa, katsoivat ensin miestä ja sitten toisiaan, ottaen hetken tunnistaa ja tajuta että paikalla sattui olemaan yksi heidän lapsuutensa tovereista. Niinkin pienessä kaupungissa kuin Walnut Grove, moinen oli erinomaisen yllättävää näin pian saapumisen jälkeen!
”Steve, miten upeaa että asut täällä yhä!” Samuel totesi iloiseksi tervehdykseksi, huomattavasti miehistynyttä ystäväänsä tutkaillen. Taaksepäin pohtiessaan hän tuli tuloksen, että he eivät olleet tavannee noin vuosikymmeneen. Olivat viimeksi olleet hädin tuskin täysi-ikäisiä junioreita. Kirjeenvaihtoa oli senkin jälkeen vielä harjoitettu, mutta sekin hiipui kun välillä oli yli 2000 kilometriä ja kummallakin aivan omat elämänpolut ja eri elämäntavoitteet.
”Oikein mielellään tulemme vierailulle. Aiommekin kiertää isäsi tilan kautta siltä varalta että yhä asuisitte siellä,” Elizabeth lisäsi, yhtä positiivisesti yllättyneenä, astellessaan miehensä uutta hattuaan hellän varovasti pidellen, mutta katse Stevessä.
”Ollan tosiaan nostalgia-retkellä ja muutenkin katsastamassa onko kylä kasvanut lähtömme jälkeen. Ei ainakaan keskusta ole aivan hurjasti muuttunut, paitsi tämä kauppa on tietenkin loistava lisä,” Samuel vastasi.
”Hei, mitenkäs olisi tämä? Tietojensa mukaan se vaikuttaa laadukkaalta,” Elizabeth ehdotti, keskeyttäen keskustelun, keskityttyään Samuelin puhuessa, ikkunalla esillä oleviin soittorasioihin ja musiikkisoittimiin.
Samuel käänsi huomionsa vaimonsa pitelemään kauniiseen, mustapuusta ja vaahterapuusta valmistettuun huuliharppuun.
”Mainio idea,” Samuel totesi. Gabriel oli kevään aikana alkanut kiinnostua huuliharpun soittamisesta ja tähän asti käyttänyt hänen soitintaan. Pojan opettaminen onnistuisi paljon paremmin, jos kummallakin olisi omansa ja pojalla aloittelijaystävällinen mitä hänen ei todellakaan ollut. Koska kiinnostus tuntui pysyneen muutaman kuukauden, ehkä sitä uskaltaisi hankkia tämän ilman pelkoa että se kohta jo lojuisi unohdettuna lipastonlaatikon nurkassa.

”Suloinen vauva, onko hänkin sinun?” Elizabeth tiedusteli, nyt kunnolla rekisteröiden että Steve piteli sylissään tyttövauvaa. Samalla viitaten päällään mustalaistyttöön jonka oli ohimennen huomioinut kutsuvan miestä isäkseen, ja katsahti esiteiniltä vaikuttavaan tyttöön kasvoillaan yhtä lempeä hymy kuin vauvaakin ihastellessaan. Vanhempi tyttö tosin ei vaikuttanut yhtä siistiltä ja onnelliselta, mikä lievän ihmetyksen jälkeen loi käsityksen ettei tyttö ehkä ollut Steven biologinen lapsi. Kai koko ikänsä saman vanhemman kanssa eläneet muksut olisivat ainakin lähes yhtä hyvissä sielun ja ruumiin voimissa.
Samuel siirtyi kassan suuntaan, rouva Olesonin kerätessä sille Steven ostoksista, odotellessaan harkiten vielä pientä pussia makeisia. Niitäkin oli aivan liian houkutteleva valikoima kassan edustalla.

[Stewart 'Steve' Correyne]

Tom oli todella innoissan, kun selvisi pojan olevan saman ikäinen kuin hän. "Mistä kaukaa sinä olet?" Tom jatkoi uteluaan.
"En ole osannut lähteä täältä mihinkään. Oma koti kullan kallis", Steve sanoi leveästi hymyillen ja laski toisen kätensä Zoran harteille. Tyttö nosti luottavan katseen miehen silmiin ja hymyili hieman, saaden myös lempeän hymyn. Kun ystävät ottivat kyläkutsun vastaan, Steve hymyili leveämmin ja kertoi vielä joitain asioita, mitä tarvittaisiin kotona.
Hän piti yhä kuopustaan sylissään ja vastasi Elizabethille: "On, tämä on Becky ja on minulla 4-vuotias poika. Hän jäi, jonkun pojan kanssa ulos lörpöttelemään ja tutustumaan." Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kertoi: "Zora on tullut luokseni helmikuussa ja on ihan yhtä lailla oma kuin muutkin." Stevenin sanat saivat Zoran hymyilemään leveästi, sillä tuon sanat merkitsivät hänelle niin paljon.

Steve huomasi rouva Olesonin pohtivan namuja ja sanoi sitten: "Ei makeisia meille." Mies ojensi nuorimmaisensa Zoran syliin, joka piti tyttöä varovasti sylissään. Steve hoiti maksupuolen ja lähti kantamaan ostoksia kärryyn, Zoran seuratessa perässä, pikku Becky sylissään. "Ei sinun tarvitse heitä pelätä, he ovat todella mukavia ja ystävällisiä", Steve sanoi Zoralle ja sipaisi kädellään tuon poskea. Tyttö vain nyökkäsi ja hymyili hieman, katsoen isää silmiin. "Vaikka minä olen vain mustalaisrotta", tyttö sanoi hiljaa ja sai Stevenin polvistumaan tuon eteen ja vetävän tytön lähemmäs. "Älä sano noin. Sinä olet hyvä ja kiltti lapsi. Ihan tavallinen ihminen, niinkuin me kaikki muutkin. Sinun elämäsi on yhtä arvokasta kuin muidenkin", Steve sanoi ja halasi tytärtä lempeästi ja kuiskasi: "Älä koskaan sitä unohda." Zora oli hiljaa pitkään ja kuiskasi särisevällä äänellä lopulta: "En unohda, isi."

[Gabriel McKenzie]

”Tosi kaukaa, matka kesti monta tuntia!” poika vastasi, ajattelematta että rauhallisesti asteleva hevosen vetämä vankkuriajelu eteni melko lailla samaa vauhtia kuin keskivertoihminen käveli eikä matka siksi välttämättä ollut luokiteltavissa tosi kaukaiseksi. Vaikka, olisi hän saattanut olla sitä mieltä kilometrimäärästäkin jos olisi sen tiennyt. ”Kaupungillani on hassu nimi, Burns. Mutta ensin asuin New York Citystä!” hän ilmoitti ylpeänä. Vaikka maalaiselämä oli ihan mukavaa eikä hän paljoa New York-vuosistaan muistanut, hänestä oli silti mahtavaa voida sanoa syntyneensä ja eläneensä suurkaupungissa. Yleensä hän innostui sepittämään siitä melkoisia tarinoita, joissa oli enemmän fiktiota kuin totuuden murenia mutta se ei vauhtia haitannut. Harva täällä maaseudulla ainakaan lapsista tiesi millaista siellä oikeasti oli. Nytkin, aikuisten jutustellessa kaupan puolella, hän puhkesi sepittämään jännittävää tarinaa siitä miten hän ja Charlie olivat auttaneet poliisia nappaamaan vaarallisen hevosvarkaan. Charlie nuuhki vimmatusti Tomin taskuja ja käsiä, keksi mielessään, mutta lopulta luovutti ja siirtyi jäljittämään mielenkiintoisimpia hajuja maastossa.

”Pakkaathan sen niin tukevasti ettei iso koira tai pikkupoika onnistu ihan herkästi lyttäämään sitä. Meillä on pitkä matka kotiin,” Elizabeth pyysi, rouva Olesonin alkaessa paketoida hattua laatikkoon.
Pian hekin ilmestyivät puodista pihalle.
”Ethän mainitse huuliharppua pojallemme, sen on tarkoitus olla yllätys kotimatkalle,” Elizabeth varmisti Stevelle siltä varalta että mies oli sen huomannut ja musiikki sattuisi puheenaiheeksi jossain vaiheessa.
Samaan aikaan Samuel katseli ympäristöä, puuttuvia perheenjäseniään kaivaten.
”Täällä, isi!” poika huudahti ennen kuin mies ehti kuuluttaa hänen peräänsä. Vekara juoksi isänsä luo ja osoitti kauempana nurmella kierivää koiraa.
”Charlie raahasi minut tuonne asti vaivaisen keksin takia,” poika selitti ennen kuin Samuel ehti nostaa esiin näköpiirissä pysymisen. Vaikka eipä postirakennus kovin kaukana ollut. Sille vaan ei nähnyt suoraan Olesonien puodin edustalta.
”Vai niin,” mies hymähti huvittuneena mielikuvalle, katsahtaen Tomiin. Mahtoi koira olla täpinöissään, sen lempiasioihin kuului muun muassa lapset ja keksit. Viimeksi mainituista se tosin ei päässyt kovin usein nauttimaan, ne kun olivat eläimille vieläkin epäterveellisempiä kuin ihmisille.
”No nyt on aika lähteä eteenpäin,’ mies totesi tyynesti, ja ohjasi tenavan kohti Steven vankkureita.

”Tässä on äidin ja minun vanha ystävä, Steve Correyne ja hänen tyttärensä Zora ja Becky,” hän esitteli. Pojan utelias katse viipyi erityisen pitkään vanhemmassa tytössä, hän kun ei muistanut koskaan nähneensä oikeassa elämässä ketään kaksiväristä ihmistä.
”Ja tässä poikamme Gabriel,” mies jatkoi.
”Heippa!” Gabriel tervehti iloisesti tyttöjä, toki lähinnä vanhempaa jonka oletti Zoraksi, se kun oli sopivan erikoinen nimi.
”Miksi hän on...? Te kaikki muut olette kokonaan valkoisia,” poika uteli, muotoillen sanansa niin kohteliaasti kuin osasi, silti hieman arkailevaan sävyyn, kääntäessään katseensa ylös Steveen. Tenava tiesi että maailmassa oli ihmisiä monin ihonvärein ja että se oli omalla tavallaan rikkautta, mutta siihen hänen ymmärryksensä käsitteestä loppuikin. Geenit ja adoptioasiat olivat vielä turhan monimutkaisia hänen ikäiselleen, hänen vanhempansa olivat päättäneet, ja aikoneet opettaa aiheesta enemmän myöhemmin.

[Stewart 'Steve' Correyne]

Tom kuunteli innoissaan poikaa ja kulki tuon vierellä. "Minäkin haluaisin joskus kaukas", Tom sanoi ja katsoi ikätoveriaan. "Minä olen vaan ollut aina täällä", poika sanoi rauhallisena. Poika silitteli koiraa, kuunnellen jännittävää poliisiasiaa. "Meillä on paljon eläimiä ja minä suojelin niitä kerran karhua vastaan. Heitin sitä suurella kivellä ja pam! Se kaatui kuolleena maahan", Tom tarinoi myös rauhallisena. 

Steve lupasi olla mainitsematta huuliharpusta mitään, kun hän laittoi tavaroita kärryyn. Mies katsoi poikia, jotka tulivat paikalle ja sanoikin sitten hymyillen: "Hauska tutustua Gabriel." Sitten hän lisäsi ja osoitti omaa poikaansa ja sanoi: "Tuo toinen on taas meidän Tom, Thomas. Ja tässä ovat Elizabeth ja Samuel." Kun Gabriel kysi Zoran tummuudesta, Zora katsoi poikaa vähän epäröiden ja vilkaisi sitten isäänsä, ennen kuin hän ehti vastata, Tom hihkaisi: "Koska Zora on mustalaisrot...tyttö." Zoran huulet alkoivat väpättää ja silmiin tuli surkea katse. Hän ojensi Beckyn Stevelle ja mutisi: "Minä kävelen kotiin." Steve piti kuopustaan sylissään ja katsoi pois astelevaa, paljasjalkaista tyttöä ja huikkasi: "Zora, odota." Mutta tyttö ei pysähtynyt. 

Steve kääntyi sitten katsomaan poikaansa, joka tuijotti häpeissään maahan. "Thomas", mies sanoi tiukalla äänensävyllä. "Se lipsahti", Tom sanoi surkeana ja nosti katseensa isänsä silmiin. "Sellainen lipsahdus on typerä ja loukkaava", Steve sanoi ja poika nyökkäsi hiljaa ja sanoi: "Anteeksi isi." Mies silitti poikansa päätä hellästi ja sanoi: "Sinun olisi syytä pyytää anteeksi, eräältä toiselta."  Tom katsoi isäänsä ja juoksi Zoran perään, sillä välin Stewart vastasi Gabrielin kysymykseen: "Katsos, on ihmisiä jotka ovat mustia ja ihmisiä jotka ovat valkoisia, Zoralla on se osa rikki ja siksi hänestä tuli kahden värinen."
Steve katsoi sitten ystäviään ja poikaansa, joka halasi Zoraa ja koitti vetää tuon takaisin,  mutta Zora ei halannut takaisin, saatikka lähtenyt pojan mukaan vaan repi kätensä irti ja jatkoi kävelemistä. Tom palasi surkeana takaisin. "Älä sure Tom, kyllä hän sinusta pitää. Hänen vain tarvitse tuulettaa ajatuksiaan", Steve sanoi ja katsoi muita: "Lähdetään tilalle." Tom hihkui innoissaan ja kysyi: "Saako Gabriel ja Charlie tulla meidän kärryissä? Isi kiltti?" Steve naurahti hieman ja sanoi: "Minun puolestani." Kun Tom nousi kärryjen takaosaan istumaan, Steve katsoi hetken poikia ja kysyi sitten Elizabethiltä: "Voisitko sinä ottaa tämän pikkuneidin, sillä pojilla luultavasti on nyt virtaa heilumiseen tuossa kärryllä?" Olettaen että Gabriel ja tuon setteri nousivat myös Steven kärryille.

[Gabriel McKenzie]

”Oletteko te tavanneet mustalaisia ennen?” Gabriel tiedusteli vanhemmiltaan Tomin vastauksen myötä.
”Pari kertaa, käyneet heidän karavaaneillaan. Kiehtovaa porukkaa, suurimmaksi osaksi. Sinäkin olit viimeksi mukana, mutta et varmaan muista siitä mitään?” Samuel vastasi, Elizabethin katsellessa myötätuntoisena paikalta poistuvan tytön perään. Edes enimmäkseen ystävällisessä pikkukylässä ei varmasti ollut helppoa olla värillisen rodun edustaja. Varsinkin kun sattui vielä lisäksi kärsimään ihotaudista. Kaikkialle riitti oma osuutensa ennakkoluuloisia ja erilaisuutta inhoavia ihmisiä. Tom nyt varmasti ei niihin kuulunut, mutta oli hyvin vaikutusalttiissa iässä. Gabriel sai nyt käsityksen että kaikki mustalaiset näyttivät tuolta, mutta he päättivät antaa sen olla juuri nyt ja selittää ihotaudista jonain toisena ajankohtana, mahdollisesti ei edes tarvitsisi ennen kuin poika olisi hieman vanhempi. 
”Mennäänhän vielä uudestaan? Nyt varmasti muistaisin!” Gabriel pyysi, toiveikkaana ylös vuoroin kumpaankin vanhempaansa katsoen.
”Ehkä jonain päivänä,” äitinsä lupaili. ”Emme lähde erikseen mihinkään kauas, mutta jos joskus sattuu matkan varrelle tai kotikaupunkimme lähelle niin sitten ehkä.”
Samuel nyökkäsi vahvistukseksi.
”Mahtavaa! Tekevätkö he oikeita taikoja?”
Pariskunta hymyili salaperäisesti. He eivät uskoneet taikuuteen, mutta ei ollut mitään syytä lannistaa pojan uskoa.
”Ehkä…” Samuel totesi leikkisään sävyyn.

Sitten hän kääntyi etsimään seurueen toista nelijalkaista.
”Charlie! Tänne, poika! Charlie, lähdetään!” mies huuteli tulosuuntaansa, jossa koira tyytyväisenä uristen yhä kieriskeli nurmella, mutta ponnahti jaloilleen jotka kiidättivät sen vauhdilla isäntänsä luo, häntä hilpeästi heiluen ja kieli pitkällä.
”Hyvä poika! Lähdetään kyläilemään!” mies jututti koiraansa, samalla pörröttäen sen niskaa ja päätä. Helpottuneena hän totesi ettei se ollut tällä kertaa löytänyt mitään lemuavaa kohtaa kierittäväkseen ja oli muutenkin suhteellisen puhdas. Ei olisi yhtään huvittanut joutua kylvettämään sitä tänään.
”Saavat toki,” Samuel vastasi, Tomiin katsahtaen, irrottaessaan koiran talutushihnan.
"Tottakai," Elizabeth myöntyi, otti vauvan ja suuntasi miehensä kanssa perheen omaa hevosta ja vankkureita kohti. He kiipesivät hevosen taakse vankkureihin, ja ajoivat ystävänsä perässä. Charlie asettui makuulle lasten eteen, rentoutuen yllättävän nopeasti.

”Zora, osaatko sinä taikoa?” Gabriel jatkoi yhdestä lempiaiheestaan. Kaikki mystinen ja yliluonnollinen oli hänen elämänsä suola eikä hän koskaan kyllästynyt sen sortin asioiden tutkimiseen.

[Stewart 'Steve' Correyne]

Steve oli tyytyväinen kun Becky pääsi Elizabethin syliin. Tyttö alkoi leikkiä naisen sormella ja oli hyvin tyytyväinen siinä sylissä. Siinä oli jotain, mitä lapsi muisti etäisesti jostain, ehkä siinä tuoksui äitiys.
Steve otti ohikulkiessaan Zoran kyytiin ja tyttö kävi tuon viereen ja kääntyi katsomaan poikia, joista toinen kysyi osasiko hän taikoa. 
Zora oli hämmentynyt ja hänen katseensa oli aika tiukka, mutta hän sanoi sitten: "Osaan. Taion ärsyttävät tyypit heinäsirkoiksi. Siksi täällä onkin nyt paljon heinäsirkkoja, kun olen tympääntynyt useimpiin tyyppeihin." Steven hartiat hytkyivät, kun hän kuunteli Zoran tarinointia. 

Tyttö kuitenkin vaikeni ja katsoi sitten taas eteenpäin. Steve taputti tytön reittä ja kysyi: "Kertoisitko nyt, mitä siellä koulussa tapahtui?" Mies vilkaisi tyttöä, joka hypisteli repaleista essuaan ja tuijotti syliinsä. "Kyllä sä tiedät. Sitä samaa vanhaa", Zora sanoi ja pidätteli itkua. "Tyhmä kuin aasi ja mustalaisrotta. Lukeminen on vaikeeta", tyttö sanoi surkealla äänellä ja pidätellyt kyyneleet vierähtivät poskelle. "Mä en haluu enää kouluun", tyttö kuiskasi särähtävällä äänellä. Steve iroitti ohjat ja halasi tyttöä tiukasti. "Minä tiedän sen. Mutta minulla ei ole aikaa opettaa sinua kokonaan kotona", Steve sanoi ja katsoi tyttö, joka nyökkäsi vain hiljaa. Mies otti taas ohjakset ja kun he tulivat lopulta tilalle, Zora käveli pienelle lammelle, joka oli pihan takana ja istuutui kaatuneelle puunrungolle ja huljutteli jalkojaan viileässä vedessä. 
"Tule katsomaan tuolla on lampi", Tom hihkaisi ja veti uutta ystäväänsä kohti lampea, mutta nähdessään pojat, Zora tiuskaisi kiukkuisena: "Häipykää. Mä haluan olla yksin." "Älä määrää meitä, me saadaan olla missä halutaan", Tom väitti, vaikka ilman lupaa ei saanut olla lammella. "Ei saa valehdella. Menkää muualle en osaa pelastaa. Mä haluun olla yksin", Zora tiuskaisi vastaan ja lisäsi: "Tai mä muutan teidät heinäsirkoiksi ja liiskaan teidät."

[Gabriel McKenzie]

Puolen tunnin matka hujahti kuin siivillä. Gabriel ei ollut lainkaan varma millaisia taikoja mustalaiset osasivat joten silmänsä hetkeksi laajentuen poika jätti haastattelun alkuunsa, etenkin kun tyttö vaikutti huonotuuliselta. Hän ryhtyi juttelemaan Tomille jälleen koirista ja kyseli lisää väitetystä karhunkaadosta sillä ei ollut vielä aivan niellyt tarinaa sellaisenaan. Ellei se ollut vauva-karhu, sitten sen ehkä voisi melkein uskoa.
Samuelin ja Elizabethin matka kului Beckyn huvituksen, Gabrielin vauva-aikojen ja oman lapsuuden muistelun merkeissä, tuttujen maisemien inspiroimana.

Perille saapuessa Elizabeth katsoi hetken lammelle kiirehtivien poikien perään ja kehotti omaansa olemaan varovainen, ja lähti kiertelemään pihamaalla ympärilleen katsellen yhä voimakkaammin nostalgian pyörteissä ja jututti nyt Beckyä aiheesta, joka tuijotti häntä intensiivisesti kuunnellen mutta tuskin ymmärsi kuin korkeintaan muutaman sanan. Samalla Samuel irrotti hevosen valjaista ja talutti sen talliin, jossa sitoi sen kiinni ja antoi sen ulottuville vettä ja heinää.

Gabriel toivoi lammen olevan tarpeeksi iso, että sieltä löytyisi paljon sammakoita jahdattavaksi mutta haave lysähti vihaisen torjuvaan vastaanottoon.
”Mmmh…Ehkä meidän pitäisi mennä,” poika totesi, nykäisten Tomia hihasta ja syrjäsilmällä Zoraa katsoen, samalla kun otti pari askelta takaisin talon suuntaan. Hän ei missään nimessä halunnut olla heinäsirkka saati tulla liiskatuksi! Sammakot tai mikään muukaan ei ollut sellaisen karmean kohtalon arvoista. Hän ei ollut kuitenkaan aivan varma, olettaen että Tom tuntisi siskonsa. Itse hän tuijotti nyt suoraan tyttöön, kaikkea muuta kuin kiehtoutuneena. Pojan kasvoilta ja silmistä kuvastui epäröivän pelon, pettymyksen ja nousevan vihaisuuden sekoitus.
Eihän hän ollut tehnyt tuolle kiukkupussille mitään pahaa, ja että jaksoikin yhä olla pahalla tuulella!

Mustalaistytössä ei ollut jäljellä enää mitään kiehtovaa, vaan oli vain yksi typerä ilkimys! Poika yritti kovasti pitää mahassaan ulos pyrkivät enemmän tai vähemmän nerokkaat solvaukset jotka hän koki tuon hapannaama ilkimyksen ansaitsevan. Nekään eivät olisi heinäsirkaksi muuttumisen arvoisia. Suuttumuksensakin keskellä vekaraa värisytti kylmänväreet moista kohtaloa ajatellessa. Se tunki väkisinkin mieleen hyvin kirkkaana, todennäköisimmin todellista elämää hurjempana mielikuvana. Charlie oli ottanut hurjan spurtin ympäri maatilan etupihaa ja kadonnut talon taakse, onnellisena kunnon jaloittelumahdollisuudesta pitkän ja puuduttavan vankkurimatkan jäljiltä. Gabrielin olo helpotti hieman, kun uskollinen kaverinsa pelmahti esiin läheisestä pensaikosta ja loikki tervehtimään häntä iloisesti haukahtaen ja häntä letkeästi heilahdellen. Poika heittäytyi halaamaan sitä osittain koska rakasti lemmikkiään ja osittain sen tuoden turvallisuuden tunnetta.