The footsteps of a stranger

[Ghost Bear]

Ghost Bearin usko uudisasukkaiden hyvyyteen oli lähes täysin kuollut ja tuskin koskaan enää vahvistuisi takaisin edes sille heppoiselle tasolle jolla se oli aiemmin ollut. Kristinuskoon hän tai kukaan peerheestään ei ollut koskaan edes harkinnut kääntyä. Mutta kaikesta huolimatta mies olisi liikuttunut ja ollut suuresti kiitollinen nuoren mustalaistytön rukouksesta jos sen olisi kuullut. Hän olisi silti laittanut sen Zoran nuoruuden ansioksi, uskoen että tytön sydän vielä turmeltuisi muiden uudisasukkaiden kasvattamana.

Hän seurasi vainua seuraavaa koirrasuttaan muutaman metrin takana, jatkuvasti valppaana, laukku toisella olallaan ja haulikko toisella. Hänen kätensä hakeutui vähän väliä koskettamaan asetta, etenkin silloin kun hän havaitsi liikehdinnän ääniä jotka eivät syntyneet hänen ja kumppaninsa jaloista. Toivoen että sen aiheuttaja olisi jänis eikä pesukarhu, kojootti, koira, kissa tai uudisasukas, hänen haukkamaisen tarkka metsästäjän katseensa kiersi ympäristöä äänen suunnalla. Uudisasukas se ei ainakaan ole, hän päätteli kun ääni lähestyi ja selkeni että se oli pienen olennon aiheuttama eikä hänen nelijalkainen perheenjäsenensä välittänyt siitä vaan piti Little Wolffin jäljitystä tärkeämpänä. Mikä olikaan puolestaan välitti tuulen kantamasta pedon hajusta sillä se pinkoi vastakkaiseesuuntaan ennen kuin ehti näköetäisyydelle.

Huomatessaan lemmikkins johdattaneen hänet maatilalle Ghost Bearin sydän painoi tuhat kiloa. Hän oli niin toivonut että poika olisi pysynyt allueen pienessä metsätilkussa mahdollisimman kaukana uudisasukkaista. Hän kyllä antaisi anteeksi varastamisen tässä tilanteessa jossa vekara oli, mutta uudisasukkaat todennäköisimmin eivät tai edes kyselisi mitään. Ei sillä että kysymyksiin vastauksia saisi, Little Wolf kun ei osannut englantia juuri lainkaan. Ghost Bear otti muuta,man valtavan askeleen, kuroen kiinni välimatkan. Kuun valossa kaulapantaa ei nähnyt kaukaa vaikka se oli melko kirkasta punaista ja erottui päivällä hyvin punaruskeasta turkista. Eläin oli noin 75%:sti susi ja näytti ulkoisesti sata-prosenttiselta sudelta. Suurelta sudelta. Olisi paras kulkea aivan sen rinnalla jotta sitä ei tuomittaisi välittömästi viliksi ja varkaaksi mikäli joku sattuisi näkemään.

"Wakaŋhdiŝa, kahda," mies komensi jämäkästi kun kumppaninsa kiirehti edelle vainun voimistuessa, ja Wakaŋhdiŝa palasi välittömästi kulkemaan hänen vierelleen. Ghost Bear tarkkaili sen olemusta kun se jatkoi jäljitystä, helpotukseksen todeten ettei Wakaŋhdiŝa haistanut kuolemaa. Se ei myöskään nostanut kuonoaan vaan nenä viisti määrätietoisesti hankea. Kanalan aitauksen kohdalla se seurasi pojan jälkeä ympäri. Tenava oli siis ainakin yrittänyt varastaa kanan. Portille päästyään Ghost Bear tuijotti näkyä syvästi hämmentyneenä. Portissa oli tehokkaan näköinen lukko mutta hangessa istui kolme ehjää kananmunaa. Miksi kukaan jättäisi hyviä munia noin? Hän ei niihin koskenut ne kun eivät hänelle kuuluneet, ja ehkäpä talon mahdolliset lapset yrittivät ruokkia pesukarhuja vanhempiensa kieltoa vastaan? Häänen kokemuksensa mukaan uudisasukas-farmarit eivät halunneet jakaa mitään villieläinten kanssa mutta lapset joskus olivat sydämellisempiä. Tuo ainakin olisi turvallinen tapa ruokkia, ei riskiä kohdata vesikauhuista pesukarhua.

Wakaŋhdiŝa vaikutti epäröivän mikä pojan jäljistä oli tuorein. Ikävästi vaikutti siltä että lapsi oli liikkunut tällä tilalla useammin kuin kerran tai laajemmalla alueella eikä vain kanalalla. Mies katseli syvän vakavana kohti tilan asuinrakennusta. Poika oli aina ollut itsepäinen ja uhkarohkea niin hurjasti että heimolle oli aiheutunut useampia hharmaita hiuksia vekarantempauksista. Niin loputtomasti kuin hän rakastikin lastaan juuri sellaisna kuin tämä oli ja antaisi henkensä jos sillä voisi muuttaa mennyttä niin ettei poika olisi ollut leirissä sinä verisenä yönä, hän sydämensä pohjasta toivoi ja rukoili että tilanne oli hillinnyt tietyt luonteenpiirteet. Hän katsahti Wakaŋhdiŝaa joka nuuhki välillä ton suuntaan mutta ei ottanut erityisen määrätietoisia askeleita sitä kohti.

[Zora Correyne]

Zora ei kaikesta huolimattaan saanut nukahdettua, hän ei saanut ajatuksiaan pois siitä intiaanipojasta. Vaikka tyttö yritti nukkua, siitä ei tullut mitään. Kun hän kuuli isän vaimean kuorsauksen, hän otti lämpöisen peittonsa, laskeutui parveltaan alas ja hiljaa avasi oven lukosta ja hiipii ovesta ulos ja hipihiljaa sulki oven. Hän kääriytyi peittoonsa ja istuutui kuistin nurkkaan, katsomaan kohti kanalaa. Muuten hän ei olisi noin vain tehnyt, mutta hänellä oli liian voimakas tunne siitä, että jotain tapahtuisi juuri sinä yönä ja juuri heidän pihallaan. 

Tyttönen istui ja katsoi, istui ja katsoi, odottaen että mitä se olisi, mitä tapahtuisi.
Niin kovasti hän olisi tahtonut kertonut isälle, mutta ei osannut sitä oikealla tatvalla kertoa. Pitkän aikaan ei kuulunut, kuin tuulen suhinaa ja hän oli juuri nukahtamassa, kun hän kuuli jotain, mutta totesi sen mielikuvituksen tuotteeksi. Tuosta meni vain hetki, kun hän huomasi kanalan luona isomman hahmon, joka hämärään tottuneissa silmissä muodostui isommaksi intiaaniksi. Zora pelotti hieman, mutta sitten hän rohkaistui ja pian hänen lapsen äänensä kuului yössä: "Jätin ne kananmunat, sille pienelle intiaanille. Kun hänellä on kova nälkä. Jumala varmasti lähetti sinut, kun rukoilin hänelle suojelusta. Hän pelkää yksin."

[Ghost Bear]

Ghost Bear huomasi pienikokoisen hahmon kuistilla juuri sillä hetkellä kun se puhui, talon suunnan sijaan keskittyessään katsomaan taloa tarkemmin. Hänen silmänsä olivat koko yön matkan myötä jo kauan sitten tottuneet pimeään ja elinikäinen metsästys harjaannuttanut pimeänäön lähes yhtä hyväksi kuin susilla, havaiten vähäisimmätkin liikkeet näköetäisyydellä. Yksin hän olisi huomannut hahmon välittömästi, karvaisen toverinsa kanssa hän ei kokenut tarvetta äärimmäiseen valppauteen. Wakaŋhdiŝa oli taatusti ollut tietoinen tytön läsnäolosta ja sijainnista jo maatilalle astellessaan, joten tyttö ei varmasti ollut uhka eikä läsnä ollut muita ihmisiä. Muutoin eläin ei olisi ollut niin välinpitämätön tärkeänkään tehtävän aikana, sillä sen rakkaus ja suojeluvaisto laumaansa kohtaan ylitti kaiken muun.

Tyttö kuulosti nuorelta ja äänensävy vilpittömältä, mutta tiettyjä sanoja oli silti vaikea uskoa. Ne liikuttivat sydäntä siitä huolimatta mutta vakava ilme muuttui hetkellisesti lähinnä surulliseksi sillä päällimmäisenä ja sillä hetkellä tärkeimpänä mielen päälle jäi pojan tila joka aivan varmasti oli totta ja oli painanut hänen sydäntään siitä asti kun poiķaa ei löydetty ruumiiden joukosta. Mies oli silti erityisen onnellinen erinomaisesta englanninkielen taidostaan juuri nyt. Ja siitä että tyttö päätti puhua hänelle mahdollisesta kielimuurista huolimatta ja etenkin kun tilanne oli todennäköisimmin pelottava. Intiaaniviha todistetusti eli vahvana täällä päin eikä susi vamasti auttanut tilanteen ystävällistä tuntua kohti.

Wakaŋhdiŝa oli nostanut päänsä, kääntänyt katseensa ja naulinnut sen tyttöön yhtä aikaa isäntänsä kanssa välittömästi äänen kuultuaan. Lyhyen hetken tytön sanoja ja vilpittömyyttä sekä tilannetta arvioituaan, ilme yhä vakavana pysyen mies tarttui susikoiransa kaulapantaan ja lähestyi tämän kanssa kuistia määrätietoisesti mutta rauhalliseen sävyyn eikä vienyt vapaata kättään lähellekään olallaan lepäävää haulikkoa.

Noin kymmenen metrin päässä kuistista hän pysähtyi, etäisyydellä josta saattoi keskustella normaalilla äänenvoimakkuudella. Tyttö vaikutti varhaisteiniltä joten hän ei uskonut asenteen muuttuvan ainakaan suoraan uhkaavaksi, mutta mies ei irrottanut otettaan kaulapannasta koska varmaa mikään ei ollut ja tältä etäisyydeltä tytöllä ei olisi toivoakaan paeta hampaita jos Wakaŋhdiŝa kokisi tarpeelliseksi hyökätä. Etenkin kun sillä oli suden villit vaistot. Juuri nyt se vain seisoi liikahtamatta paikallaan, keltaiset pedon silmänsä tiiviisti vieraassa ihmisessä, tarkkaillen. Se vaistosi isännän varautuneisuuden jännitteen helposti jopa määrätietoisen ja vahvan olemuksen alta. Sen huomio oli näennäisen täydellisesti tytössä mutta sen haju- ja kuuloaistit keskittyivät tarkkailemaan ympäristöä.

"Hyvin kilttiä sinulta. Arvostan sitä erityisesti kun et ole kansaani. Minä tosin etsin häntä jo pitkään ennen kuin hän ehti tänne asti, ennn kuin rukoilit Jumalaasi," mies lopulta sanoi sydämellisesti ja vakaasti, katse tytön kasvoissa sillä välimatka oli liian suuri edes yrittää katsekontaktia. Hänen aksenttinsa muistutti erikoista sekoitusta japaninkielisten ja saksankielisten aksentteja--niille jotka kyseisiä kieliä tunsivat, mutta ei kuitenkaan kumpaakaan kovin vahvasti. Dakota-kieli oli Amerikan alkuperäisasukkaiden, muodostunut tuhansi vuosia täysin erillään kaikista muista kielistä. Ghost Bear oli kuitenkin opetellut ja puhunut englantia ainantilaisuuden tullen jo lapsesta asti joten hänen englantinsa oli hyvin selkeää. Äänensävy muuttui vakavaksi ja vaativaksi, mutta hän pyrki pitämään sen ystävällisenä ja rauhallisena keskustelunaiheesta ja tytönn uudisasukkuudesta huolimatta, kun hän välittömästi tiedusteli tytön havainnosta. 
"Milloin näit hänet? Ja tiedätkö onko hän käynyt täällä useammin?"

[Zora Correyne]

Zora katsoi miestä kohti, kun hän havaitsi myös suden, hän luotti siihen, että se oli miehen hallinnassa, mutta silti hän pelkäsi, mutta hän kovalla tahdonvoimallaan pystyi olemaan rauhallinen. Hän valpastui kuitenkin ja katsoi miestä kohti. Pimeys esti katsekontaktin, mutta hän tunsi, että mieskin katsoi häntä itseään.
Kun intiaani esitti kysymyksen, Zora mietti hetken ja sanoi: "Olen nähnyt hänet vain kerran, viime yönä, hän kävi täällä. Mutta hän oli täällä tänäänkin, en nähnyt häntä, mutta tiedän hän oli täällä. Minä myös tiesin, että sinä tulet tai siis en tiennyt sinä tulet, mutta tiesin, että joku tulee, siksi minä tulin odottamaan kuistille. Hän pelästyi minua, eikä uskaltanut ottaa kananmunia, jotka hänelle jätin. Jätin ne siksi, ettei hänen tarvitsisi varastaa."
Tyttö tiesi mitä nälkä on, siksi hän tahtoi auttaa nälkäistä intiaanilasta.
"Minäkin kuulun kansaan, jota pidetään pahana, niinkuin teidän kansaa. Mutta minä olin paha, jopa oman kansani mielestä, vain siksi, että synnyin ilman isää. Ja siksi minua kohdeltiin huonosti ja olin aina nälkäinen. Nyt minulla hyvä isä", Zora kertoi hiljaa menneisyydestään ja lisäsi: "Sinä olet hyvä isä lapsellesi. Toivon koko sydämestäni, että löydät hänet pian. Jumala lähetti sinut tänne, koska tarvitsit tietoani."
Zora katsoi miestä kohti pohtien ja sanoi vielä: "Olen kuullut, että jossain tässä lähellä on hylätty tila. Jos minä olisin lapsesi tilanteessa, olisin varmaan siellä. En tiedä missä se tila on, mutta jossain lähistöllä."

[Ghost Bear]

Mies kyykistyi kumppaninsa viereen, halasi sitä ja kuiskasi sen suureen korvaan ilouutisen jota susikoira ei ymmärtänyt mutta sen hännänpää heilahti reippaasti. Isännän mieliala oli nyt selvästi kirkkaampi. Poika oli mitä todennäköisimmin elossa eikä enää kovin kaukana. Hän ei silti antanut toiveikkuutensa vielä nousta taivaisiin sillä mitä tahansa oli voinut ja voisi sattua tällä välin ja ennen kuin poika löytyisi.
"Hän ei ymmärrä englantia joten hän ei todennäköisesti edes tiedä lahjastasi," Ghost Bear totesi ja pohti hetken asioita, susikoiransa kaulaa rapsutellen.
"Jos hän on siellä, tämä nenä johtaa minut sinne," hän lopulta sanoi. 

Heinäsirkat olivat jossain määrin ongelma hänenkin kansalleen, mutta tänä yönä hän eolisi voinut olla niistä onnellisempi. Sillä hetkellä kun hän saapui lähiseudulle ja totesi usean uudisasukkaan jättäneen maatilansa toivonkipinä oli saanut lisää voimaa. Ilman niitä pikkuinen olisi varmasti jo kuollut jonkun maille tai tiellä kuin koira. Jos tämä nuori tyttö pystyi samaistumaan hänen kansansa asemaan missään määrin niin tuskin oli ollut hänen leirissään sinä kohtalokkaana päivänä ja tuskin oli yrittänýtkään vahingoittaa poikaa täällä. Mutta tytön uudesta isästä ei sopinut olla lainkaan varma, etenkin jos mies oli valkoinen. Enempi kontakti tämänkään perheen kanssa ei ehkä olisi hyväksi, hän pohti Zoraa tarkkaillen.

Ghost Bear oli melko varma että tyttö oli mustalainen sillä hän oli kohdannut kyseistä kansaa pari kertas elämässään. Hän tiesi mustalaisiskulttuurista sen verran että ymmärsi mitä tyttö ehkä tarkoitti! pahana näkemisellä--molemmat kansat olivat valkoihoisten silmissä pelottavan luonteisessa väärässä uskossa ja äärimmäisen erilaisia elintavoissaan.

Mutta valkoihoiset katsoivat mustalaisia silti hyvin eri tavalla kuin heitä, kansojen asema ja kulttuuri oli kuitenkin pitkälti eri...Mustalaisia oli täällä äärimmäisen vähän toisin kuin heitä jotka olivat täällä jo kauan ennen ketään muita, aikojen alusta asti, ja siksi kansoittivat maata jota uudisasukkaat himoitsivat aina vain lisää. Ja hänen tietääkseen mustalaiset eivät koskaan joutuneet verisiin taisteluihin elintilan, petollisten sopimusten ja nälänhädän vuoksi, eikä heitä oltu karkoitettu osavaltiosta kuoleman uhalla tai heidän pikkulapsiaan sen myötä teurastettu 'uhkaavina sotureina'. Ja hän oli melko varma etteivät valkoiset yrittäneet rikkoa mustalaishenkeä ja tuhota kulttuuria...Todennääköisesti juurikin koska kyseinen kansa ei ollut heidän tiellään ja koska jotkut kokivat mustalaisten karavaanishowt kiehtovina.

Joten niin hienoa kuin mustalaistytön hyväksyntä olikin, intiaaniviha- ja pelko saattoi silti elää tässäkin talossa yhtä vahvana kuin missä tahansa muuallakin. Etenkin jos talon isäntä asui täällä viime vuosikymmenen alkupuolella kun hänen kansansa oli noussut sotaan ja kun valkoihoisten kansa ei saanut hallitukseltaan totuudenmukaista tietoa sen syistä,  intiaanien oloista ja kohtelusta reservaateissa ja ylipäätään vuosisatojen ajan. Muun muassa tämän Ghost Bear oli ei lainkaan yllätyksekseen todennut lukiessaan lähetyssaarnaajien tuomia sanomalehtiä englanninkielen taitonsa vahvistamiseksi.

Ghost Bear tarkkaili susikoiran olemusta ja taloa. Ketään uutta ei vaikuttanut olevan lähellä. Mutta joka sekunti oli silti kallis, Little Wolf oli joutunut selviämään omillaan jo liian kauan.
"Kittos, tyttö, annoit minulle toivoa. Yritä pysyä tällaisena kun kasvat," hän sanoi ja jatkoi, "Ja kerrothan isällesi että jos poikani varasti teiltä jotain...Hän osaisi metsästää, mutta hän oli kävellyt preerialla päiviä ja on vasta seitsemän-vuotias. Silti, minä pyydän anteeksi," mies sanoi noustessaan ylös, katse tytössä. Hänen sävynsä oli vilpitön, vahvojen negatiivisten tunteiden keskelläkin ja poikansa tilanteen ymmärryksestä huolimatta, sillä varastaminen oli paha asia myös hänen kansansa arvoissa, joskin eri syystä. Lisäksi hänelle tärkeintä oli nyt rauhan säilyminen vähintään niin kauan kun poika oli hänestä erossa. "Ja että kun löydämme pojan ette näe enää ketään meistä kolmesta maillanne," hän lisäsi silittäessään kerran lemmikkinsä päälakea, ja kääntyi astelemaan takaisin ķanalan suuntaan josta saisi uudestaan vainun.

[Zora Correyne]

Zora oli rauhallinen ja tarkkaili intiaanimiestä, kaikin puolin hän koitti peittää pelkonsa, olentoa kohta, joka taisi olla susi.  Hän ymmärsi tätä intiaania, vaikkei ymmärtänytkään, täysin intiaanijuttuja.
"Toivon, että löydätte poikasi pian", Zora sanoi omalla murteellisella tavallaan. Tyttö katsoi miestä ja sutta, nämäkin olivat niin rauhallisia, vaikka ehkä jännittyneisyyttä olikin, mutta aivan syystä.
"Poikasi ei saanut täältä mitään, hän pelästyi ja pudotti sen kanan", tyttö sanoi hiljaa ja lisäsi: "Voit viedä ne kananmunat hänelle, jätin ne hänelle lahjaksi. Eikä minun isä teitä kai vihaa, isä on sanonut, että se mitä te teette, johtuu siitä että se joku on teidän veressä ja luonteessa", Zora kuiskasi vielä.

Stewart oli herännyt ja kuuli kuinka Zora jutteli jonkun kanssa rauhallisesti ja kun hän teroitti kuuloaan vuoteessa, kamarin oven ollessa auki, hän pystyi kuulemaan, että tyttö jutteli, mahdollisesti, intiaanin kanssa. Isänvaistot, olisivat tahtoneet mennä hakemaan tytön sisälle, mutta koska Zora ei huutanut apua peloissaan, kuunteli Stewart vaimeata keskustelua, vaikkei sanoista saanutkaan selvää.
"Minä uskon, että löydätte poikasi. Toivon teille kaikille turvaisaa loppuelämää", Zora sanoi hiljaa ja katsoi kun kaksikko katosi lopulta varjoihin. Kun hän palasi sisään, hän kuuli isänsä kutsuvan ja meni tämän luokse.
Tyttö katsoi isäänsä silmiin ja sanoi: "Sen pikkuintiaanin isä etsii pientä poikaansa. Ei se intiaanipoika, tahallaan satuttanut kanaa ja varastanut. Hän on vain nälissään ja pelkää. Hänen isänsä pyysi kovasti sinulta anteeksi, jos poika on tehnyt jotain väärää ja lupasi, että kun hän löytää poikansa, he lähtevät kokonaan, eivätkä koskaan palaa tänne", nuori tyttö kertoi, hiljaa, aivastaen sitten kolme kertaa.
Raavas mies nousi istumaan vuoteessaan ja tarttui kasvattilapsensa käsiin, ne olivat kuin jääkalikat. Hän veti tuon lämpöisen peittonsa alle ja haki tuolle villasukat jalkoihin ja toisenkin peitteen. Kun hän palasi vuoteeseen, veti hän tytön kainaloonsa ja kuiskasi hiljaa rukouksen: "Armollinen Jumala, meidän herramme. Pyydämme hartaasti, että annat intiaani-isän löytää poikansa ja että suojelet heidän polkujaan, lempeällä kädelläsi. Pyydämme, ettei pahat ihmiset osuisi heidän poluilleen, vaan että he saisivat kulkea elämänsä rauhassa, saaden itselleen paikan, jossa sinun hyvä kätesi antaisi heille ravintoa ja turvaa. Amen." Zora kuunteli isänsä rukouksen ja kuiskasi hiljaa: "Amen." Niihin aatoksiin Zora nukahti ja Stewart jäi pohtimaan asioita ja tapahtumia.