26-06-2017, 11:48 PM
// Kawaijiki mukaan Correynen perheen kera.
Alun lyriikat on biisistä Colours of the Wind. //
~
Alun lyriikat on biisistä Colours of the Wind. //
~
Perjantai, 4.12.1874
n. 01:00
Joulukuinen paljas puu ei suonut paljonkaan suojaa katseilta sen enempää kuin elementeiltäkään. Pieni intiaanipoika istui silti yhden korkeimman löytämänsä puun oksalla - parempi tämäkin kun ei mitään. Tuulen yläpuolella kojoottien varalta, poissa maasta käärmeiden tieltä...Sivussa valkonaamojen katseilta. Punaruskea iho ja mustat hiukset sulauttivat hänet näennäisesti suureen ruskeaan puuhun, etenkin näin yöllä kuun himmeässä valossa, mutta kyllä tarkkasilmäinen hänet sieltä löytäisi jos osasi katsoa. Pojalla oli yllään sivuhapsuineen vaaleanruskea peurannahka-paita, lähes valkoiset peurannahka-leggingsit vyöhän kiinnitettynä, ja vaaleanruskean mustakarhun turkista valmistettu suorakaiteen muotoinen lannevaate joka kulki jalkojen välistä muodostaen leggingsien puuttumaan jättämän housuosan ja roikkui vyön yli edestä ja takaa yltäen lähes reiden puoliväliin. Se ei peittänyt hänen reisiään sivusuunnassa kuin muutaman sentin. Jaloissaan hänellä oli keskiruskeat mokkasiinit sivuhapsuineen. Kaikki tuo maanläheisine väreineenkään eivät paljaassa puussa liikaa auttaneet. Poika oli kyllä valinnut metsän osan jossa ei liikkunut juuri ketään, ja pitänyt muutenkin kontaktinsa uudisasukkaiden kanssa minimissä, mutta pakko näiden asumuksille oli ollut rohjeta ja varmasti ainakin joku oli nähnyt hänestä vilauksen. Tenavalla ei ollut aavistustakaan missä hän liikkui, hän pyrki varastamaan tarpeellista tavaraa ja ruokaa hiljaisimman oloisista asumuksista ja niiden pihoilta.
Normaalisti hän ihailisi kaunista talvimaisemaa, huurteisia puita ja valkeaa maata, miten luonto vaikutti niin hauraalta mutta suojelllulta. Mutta hänen päivänsä olivat jo hyvän aikaa olleet kaukana normaalista. Hän oli osittain jäätynyt kiinni puuhunsa, ja sormet kohmeisena hypisteli karhunnahkasta valmistettua isoa säkkiä sylissään. Hänellä ei ollut yllään lumikenkiä eikä muitakaan talvivaatteita, koska äkkilähdön aikaan oli autuaana lepäillyt perheensä tiipiissä. Synkkä katse suunnattuna alas läheistä jokea pitkin, hän haaveili ihanasta loimuavasta nuotiosta. Vielä hän ei ollut löytänyt tarpeeksi laakea mutta suojaista paikkaa johon voisi turvallisesti sellaisen sytyttää, viimeksi hän pääsi nauttimaan siitä pari päivää aiemmin, ennen tälle asutetulle alueelle astumista. Nälkä kiljui vekaran vatsassa sillä hän ei ollut kahteen päivään saanut syödäkseen muuta kuin marjoja ja vihanneksia ihmisten kylmiöistä. Mutta mikään tuosta ei vaivannut häntä yhtä paljon kuin yksinäisyys ja turvattomuuden tunne. Nuotiosta hän haaveili ensisijaisesti voidakseen taas lähettää savumerkkejä, vaikka toivonkipinä olikin minimaalisen pieni siltikin.
Oli kulunut neljä päivää hänen elämänsä pahimmasta päivästä, hän oli melko varma siitä sillä oli parin auringonnousun jälkeen tajunnut jatkaa päivien merkitsemistä ylös jotta voisi savumerkein antaa tarkempaa tietoa miten kauaksi oli kulkenut kotoa. Tai oikeastaan sen raunioista. Tuo päivä oli syy miksei hän pelännyt nukahtavansa ja putoavansa puusta, vaikkei ollut koko viikkoon nukkunut kuin parisen tuntia yössä todella levottomasti. Öisin hänen mielensä täyttyi vain ja ainoastaan julmista painajaisista ja toiveunista. Ja ne vain pahentuivat mitä lähemmäs hän joutui valkoisia ihmisiä.
Eikä taatusti siitä miksikään muuttuisi. Viime kontakti valkoihoisten kanssa ei milloinkaan haalistuisi hänen muistoissaan eikä hän uskonut että edes tuhat lähetyssaarnaajaa ystävällisyydelllään pystyisivät sen aiheuttamia henkisiä haavoja lieventämään. Valkoiset miehet olivat saapuneet leiriin aivan kuin haluaisivat neuvotella jostakin, mutta kaikki oli äkkiä kääntynyt huudoksi ja verilöylyksi. Myös valkoisten verta lensi, mutta pikkupojan mieleen oli syöpynyt elävämmin kaltaistensa kohtalot.
Joinain öinä hän ei pystynyt olemaan ajattelematta äitinsä ja pikkusiskonsa veristä ruumista, ja miten toisen vauvaikäisen pikkusiskonsa pää murskattiin saappaan kannalla. Ja sitten sitä olisiko hänen isänsä vielä elossa jossakin...Isä oli veljiensä kanssa silloin ollut paluumatkalla metsästysreissulta. Vaan ehkä eniten hän pohti miksi. Ainoa syy jonka hän muisti kuulleensa tarinoissa oli että valkoinen ihminen halusi koko ajan lisää maata itselleen. Eurooppalaisia saapui jatkuvasti enemmän ja enemmän Amerikan mantereelle.
Uudisasukkaille oli tärkeintä laajentaa asuinalueitaan, kaataa puita sen edestä ja rakennusaineiksi ja tunkeutua rautateineen joka paikkaan. Buffalolaumojakin oli hävitetty urakalla rautateiden tieltä. Ja buffalot sattuivat olemaan hänen kansansa ja muiden tasankoalueiden intiaanien pääravintolähde. Muitakin eläimiä oli preerialta paennut uudisasukkaiden farmien tieltä. Jopa heidän uskontonsa mukaan - mitä poika siitä lähetyssaarnaajien puheista muisti - kaikki luonto oli luotu vain ihmisen hyödynnettäväksi ja tarinoiden mukaan ihmisiä oli tapettu jo kauan oman edun nimessä. Hänestä tuntui, ettei yllättyisi vaikka kävisi ilmi että he tappaisivat eläimiä huvin ja urheilun vuoksi eikä vain ruoaksi ja vaatteiksi. Lähetyssaarnaajat olivat kyllä painottaneet että jotkut kristityt ihmiset hyödynsivät luonnonvaroja ahneesti kun taas toiset kunnioittavammin, niin ettei heidän uskontonsa aivan täydellisen eri laidalla sen suhteen ollut intiaanien omista elintavoista.
Mutta silti, mitä enemmän hän ajatteli sitä vähemmän hän halusi kosketukseen valkoihoisten ja ylipäätään Euroopasta saapuvien ihmisten kulttuurin ja uskonnon kanssa. Viimeksi mainittu tuntui hänestä niin väärältä ja joka tapauksessa se oli aiheuttanut luonnon pahoinpitelyä uskovien keskuudessa jos vaikkei kaikkien toimesta...Niin ettei hän ollut ikinä edes tosissaan yrittänyt kuunnella lähetyssaarnajien viestiä. Hänen perheensä oli jo osittai pakotettu valkonaamojen kulttuuriin, maanviljelijöiksi. Muutoin he eivät olisi saaneet asettua takaisin synnyinseuduilleen jotka olivat heille niin rakkaita.
Niin kovin synkkien ja suurten - aikuisten asioiden, pohdiskelu ahdisti nuorta 7-vuotiasta mieltä entistä enemmän, joten onneksi hän ei ollut tietoinen siitä miten kauan uudisasukkaat olivat massamurhannut intiaaniheimoja - että heitä, syntyperäisiä amerikkalaisia, ei katsottu ihmisinä, ainakaan arvokkaina ihmisinä. Eikä siitä että hänen heimonsa maita ei haluttu vaan massamurha tapahtui juuri siksi että uudisasukkaat ajattelivat heitä vain villi-ihmisinä .
Ennen tätä hänen mieltään ei koskaan ollut kuormittanut mikään yhtä raskas ja käsittämätön, hän oli elänyt onnellista lapsen elämää heimonsa huolehtivien silmien alla, joskin todella niukoin ruokavaroin. Poika yritti työntää kauheudet mielestään edes hetkeksi. Palata aikaan kun kaikki oli vielä hyvin, kun hänellä ei ollut aavistustakaan että kerran joutuisi elämään ilman heimonsa aikuisten turvaa ja taistelemaan selviytymisestä päivästä toiseen.
Tietenkin elo oli ollut heille sitä jo usean sukupolven ajan, mutta - jos ruoan vähäisyyttä ei laskettu - heimon pienimmille se oli sentään ollut vielä helpohkoa kun miehet hoitivat suuret saaliit ja äiti ruoanlaiton ja pyykit, eikä apu tarvittaessa koskaan ollut kaukana. Ja vastapainoksi haastaville ja rankemmille hommille oli paljon kavereita joiden kanssa leikkiä, kilvoitella ja pelata. Mukavat, lämpimät muistot saivat tenavan sittenkin torkahtamaan hetkeksi mutta vain muutaman minuutin kuluttua hän heräsi todellisuuteen. Se tuntui sitä myöten entistäkin kylmemmältä ja yksinäisemmältä...Hänellä oli enää vain itsensä.
Poika huokaisi raskaasti, ja lähti kapuamaan maata kohti, hyvin varovasti asettaen mokkasiininsa huurteisille oksille. Epätoivo ja henkinen tuska oli niin syvää, että ne melkein tuottivat fyysistä kipua. Joskin, valtaosaksi se johtui varmasti enemmän nälästä ja kylmästä. Kaiken päälle häntä hävetti ettei ollut koko viikkona jaksanut tai aina edes muistanut palvoa ainuttakaan luonnon hengistä millään muotoa. Vaan hän elätti myös toivoa että ne ymmärtäisivät hänen tilanteensa. Kunhan tästä selviäisi edes välttävään turvaan ja ruumiilliseen vahvuuteen niin...niin sitä voisi viettää vaikka toisen viikon joka päivä niitä jollain tavoin lepytellen.
Hän ei tuntenut oloaan lainkaan omaksi itsekseen. Hän ei muistanut koskaan vanhoina päivinä tunteneensa oloaan niin araksi kuin nyt. Vaikka, oli hän onnistunut rohkeutensa löytämään uudestaan silloin kun sitä todella tarvitsi, mistä hän uskoi isänsä ja äitinsäkin olevan ylpeä. Lähes äänettömästi pienet mokkasiinit asettuivat maankamaran ohuelle lumipeitteelle, ja poika pysähtyi kuuntelemaan äärimmäisen tarkasti. Metsä oli haudanhiljainen, ja kylmä talvituuli hyökkäsi hänen kasvoilleen. Pojan kehoa ravistivat väristykset, mutta ne eivät tuntuneet viiman tai nälän tuottamilta. Ei, se kumpusi syvältä sisimmästä.
Entä jos olen yksin maailmassa?
Ajatus oli tietysti järjetön, ei edes valkoihoisten armeijat ylivoimaisine aseineen voisi pyyhkäistä jok'ikistä intiaania maailmasta. Mutta hänelle kaiken jälkeen se tuntui enemmän kuin todelliselta mahdollisuudelta. Muistot ystävällisistä ja mukavista lähetyssaarnaajista ja vaihtokaupan tavarantoimittajista olivat vuosien varrella heikentyneet, ne eivät pärjänneet millään viikko sitten koetuille kauhuuille. Hän tahtoi ajatella, että maailmasta löytyisi myös vähemmän vihamiellisiä ja vähemmän ahneita, ja sellaisia jotka välittivät villistä luonnosta edes vähän, mutta henkiset voimat eivät siihen enää riittäneet.
Poika hiiviskeli kohti asutusalueita repivän ristiriitaisin tuntein. Toinen puoli häntä halusi paeta metsän hiljaisuutta ja yksinäisyyttä lietsovaa tunnelmaa, mutta toinen puoli vastusti kiihkeästi uudisasukkaiden talojen lähestymistä. Hän liikuskeli enimmäkseen yöaikaan, mutta vuorokaudenaika ei juuri auttanut hänen henkisen tilansa rauhoittamista vaan ainoastaan nähdyksi tulemisen todennäköisyyden pienenemistä. Askel askeleelta tenava puski eteenpäin, puristaen kädessään isänsä valmistamaa puukahvaista kiviveistä, kulkien suuntaan jossa ei ollut vielä käynyt. Parinkymmenen minuutin ripeän hiiviskelyn jälkeen hän näki horisontissa pienen talon.
Hän ymmärsi kyllä että myös valkoihoisen maanviljelijän perheet kärsivät köyhyydestä ja nälästä kesäisin sadot tuhoavien heinäsirkkojen takia, mutta sen jälkeen mitä valkonaamat olivat tehneet hänen heimolleen poika ei tuntenut yhtään häpeää näiden maatiloilta omiin tarpeisiinsa varastamisesta. Vaikka hän viettäisi loppuelämänsä varastaen valkoihoisilta se ei koskaan nousisi lähellekään sitä mitä hän menetti. Hetki hetkeltä yltyvä nälkä ajoi hänet tutkimaan maatilaa, hiipien varjoissa ja aina kun mahdollista myös puiden tai pensaiden takana. Kun minkäänkokoinen koira ei alkanut mekastamaan saati ilmestynyt jahtaamaan, hän rentoutui hieman ja kohdisti kaiken huomionsa mahdollisen ruoan löytämiseen. Lopulta hänen reittinsä johti pienelle verkkoaidatulle alueelle johon oli rakennettu omituinen koppi. Ihmiset tapasivat pitää tuollaisissa jonkinlaisia lintuja, hän muisteli. Ehkäpä tuossakin löytyisi niitä, vaikka kovin hiljaiselta sen sisällä kayllä kuulosti...Samassa hän huomasi kopin alla useamman pullean yksilön. Ne nukkuivat.
Poika livahti vikkelästi verkkoaidan portista sisään ja sulki sen äänettömästi perässään. Ripein askelin hän siirtyi kopin luo ja työnsi päänsä sen ovesta sisään. Lintuja löytyi enemmänkin, näiden huomasta ehkä jopa munia. Niitäkin voisi kerätä muutaman mukaansa, jos tänä yönä sattuisi löytymään hyvä nuotiopaikka. Jos ei muualta niin jonkin isomman piha-alueen perältä yön sydämessä kun sen asukkaat uinuivat. Se mielessään hän silmäili itselleen pulleinta mahdollista lintua. Hän ei ollut koskaan teurastanut tällaista lintua, mutta varmaan sen sydän olisi samassa kohtaa kuin minkä tahansa villinkin linnun, hän pohti. Hänen olisi taatusti vielä liian pieni katkaisemaan tuonkokoisen eläimen kaulan jos se rimpuilisi paniikissa irti tai alkaisi nokkia. Mutta taitava veitsenisku sydämeen päättäisi sen elämän yhtä nopeasti ja suhteellisen inhimillisesti.
Hän aikoi ryömiä sisään, kunnes muisti että munat kerättiin suoraan sivussa olevista pesäluukuista. Häntä arvelutti edellinen vaihtoehto silläkin ettei hän halunnut asettaa itseään ahtaaseen tilaan josta ei pääsisi vauhdila pakenemaan. Lopulta hän päätti liharuoan olevan houkuttelevampaa ja ryömi polvillaan kopin alla uinuvien - joskin pikkuhiljaa hänen liikkeistään heräilevien - lintujen keskelle. Polviensa päällä istuen hän nosti varovasti yhden kysyvään sävyyn potpottavan isohkon linnun syliinsä ja silitteli sitä lempeästi. Ohikiitävän hetken hän ei halunnutkaan iskeä lintuun, sen ja sen lajitovereiden seura toi omalla tavallaan lohtua tässä kylmässä ja pimeässä yössä, kaukana kotoa ja sen raunioissa mahdollisesti vieläkin maatuvista läheisistään...Kiduttava nälkä pakotti toimimaan ja hän piteli lintua toisella käsivarrellaan ansassa niin hyvin kuin kykeni ja kohotti kiviveistään oikiealla kädellään. Metsästysvaistot, pimeyden suoma suoja ja yön hiljaisuus saivat hänet hetkeksi unohtamaan ettei ollut enää kotileirin läheisissä metsissä...