The footsteps of a stranger

[Little Wolf]

// Kawaijiki mukaan Correynen perheen kera.
Alun lyriikat on biisistä Colours of the Wind. //

~

Perjantai, 4.12.1874
n. 01:00

Joulukuinen paljas puu ei suonut paljonkaan suojaa katseilta sen enempää kuin elementeiltäkään. Pieni intiaanipoika istui silti yhden korkeimman löytämänsä puun oksalla - parempi tämäkin kun ei mitään. Tuulen yläpuolella kojoottien varalta, poissa maasta käärmeiden tieltä...Sivussa valkonaamojen katseilta. Punaruskea iho ja mustat hiukset sulauttivat hänet näennäisesti suureen ruskeaan puuhun, etenkin näin yöllä kuun himmeässä valossa, mutta kyllä tarkkasilmäinen hänet sieltä löytäisi jos osasi katsoa. Pojalla oli yllään sivuhapsuineen vaaleanruskea peurannahka-paita, lähes valkoiset peurannahka-leggingsit vyöhän kiinnitettynä, ja vaaleanruskean mustakarhun turkista valmistettu suorakaiteen muotoinen lannevaate joka kulki jalkojen välistä muodostaen leggingsien puuttumaan jättämän housuosan ja roikkui vyön yli edestä ja takaa yltäen lähes reiden puoliväliin. Se ei peittänyt hänen reisiään sivusuunnassa kuin muutaman sentin. Jaloissaan hänellä oli keskiruskeat mokkasiinit sivuhapsuineen. Kaikki tuo maanläheisine väreineenkään eivät paljaassa puussa liikaa auttaneet. Poika oli kyllä valinnut metsän osan jossa ei liikkunut juuri ketään, ja pitänyt muutenkin kontaktinsa uudisasukkaiden kanssa minimissä, mutta pakko näiden asumuksille oli ollut rohjeta ja varmasti ainakin joku oli nähnyt hänestä vilauksen. Tenavalla ei ollut aavistustakaan missä hän liikkui, hän pyrki varastamaan tarpeellista tavaraa ja ruokaa hiljaisimman oloisista asumuksista ja niiden pihoilta.

Normaalisti hän ihailisi kaunista talvimaisemaa, huurteisia puita ja valkeaa maata, miten luonto vaikutti niin hauraalta mutta suojelllulta. Mutta hänen päivänsä olivat jo hyvän aikaa olleet kaukana normaalista. Hän oli osittain jäätynyt kiinni puuhunsa, ja sormet kohmeisena hypisteli karhunnahkasta valmistettua isoa säkkiä sylissään. Hänellä ei ollut yllään lumikenkiä eikä muitakaan talvivaatteita, koska äkkilähdön aikaan oli autuaana lepäillyt perheensä tiipiissä. Synkkä katse suunnattuna alas läheistä jokea pitkin, hän haaveili ihanasta loimuavasta nuotiosta. Vielä hän ei ollut löytänyt tarpeeksi laakea mutta suojaista paikkaa johon voisi turvallisesti sellaisen sytyttää, viimeksi hän pääsi nauttimaan siitä pari päivää aiemmin, ennen tälle asutetulle alueelle astumista. Nälkä kiljui vekaran vatsassa sillä hän ei ollut kahteen päivään saanut syödäkseen muuta kuin marjoja ja vihanneksia ihmisten kylmiöistä. Mutta mikään tuosta ei vaivannut häntä yhtä paljon kuin yksinäisyys ja turvattomuuden tunne. Nuotiosta hän haaveili ensisijaisesti voidakseen taas lähettää savumerkkejä, vaikka toivonkipinä olikin minimaalisen pieni siltikin.

Oli kulunut neljä päivää hänen elämänsä pahimmasta päivästä, hän oli melko varma siitä sillä oli parin auringonnousun jälkeen tajunnut jatkaa päivien merkitsemistä ylös jotta voisi savumerkein antaa tarkempaa tietoa miten kauaksi oli kulkenut kotoa. Tai oikeastaan sen raunioista. Tuo päivä oli syy miksei hän pelännyt nukahtavansa ja putoavansa puusta, vaikkei ollut koko viikkoon nukkunut kuin parisen tuntia yössä todella levottomasti. Öisin hänen mielensä täyttyi vain ja ainoastaan julmista painajaisista ja toiveunista. Ja ne vain pahentuivat mitä lähemmäs hän joutui valkoisia ihmisiä.
Eikä taatusti siitä miksikään muuttuisi. Viime kontakti valkoihoisten kanssa ei milloinkaan haalistuisi hänen muistoissaan eikä hän uskonut että edes tuhat lähetyssaarnaajaa ystävällisyydelllään pystyisivät sen aiheuttamia henkisiä haavoja lieventämään. Valkoiset miehet olivat saapuneet leiriin aivan kuin haluaisivat neuvotella jostakin, mutta kaikki oli äkkiä kääntynyt huudoksi ja verilöylyksi. Myös valkoisten verta lensi, mutta pikkupojan mieleen oli syöpynyt elävämmin kaltaistensa kohtalot.

Joinain öinä hän ei pystynyt olemaan ajattelematta äitinsä ja pikkusiskonsa veristä ruumista, ja miten toisen vauvaikäisen pikkusiskonsa pää murskattiin saappaan kannalla. Ja sitten sitä olisiko hänen isänsä vielä elossa jossakin...Isä oli veljiensä kanssa silloin ollut paluumatkalla metsästysreissulta. Vaan ehkä eniten hän pohti miksi. Ainoa syy jonka hän muisti kuulleensa tarinoissa oli että valkoinen ihminen halusi koko ajan lisää maata itselleen. Eurooppalaisia saapui jatkuvasti enemmän ja enemmän Amerikan mantereelle.

Uudisasukkaille oli tärkeintä laajentaa asuinalueitaan, kaataa puita sen edestä ja rakennusaineiksi ja tunkeutua rautateineen joka paikkaan. Buffalolaumojakin oli hävitetty urakalla rautateiden tieltä. Ja buffalot sattuivat olemaan hänen kansansa ja muiden tasankoalueiden intiaanien pääravintolähde. Muitakin eläimiä oli preerialta paennut uudisasukkaiden farmien tieltä. Jopa heidän uskontonsa mukaan - mitä poika siitä lähetyssaarnaajien puheista muisti - kaikki luonto oli luotu vain ihmisen hyödynnettäväksi ja tarinoiden mukaan ihmisiä oli tapettu jo kauan oman edun nimessä. Hänestä tuntui, ettei yllättyisi vaikka kävisi ilmi että he tappaisivat eläimiä huvin ja urheilun vuoksi eikä vain ruoaksi ja vaatteiksi. Lähetyssaarnaajat olivat kyllä painottaneet että jotkut kristityt ihmiset hyödynsivät luonnonvaroja ahneesti kun taas toiset kunnioittavammin, niin ettei heidän uskontonsa aivan täydellisen eri laidalla sen suhteen ollut intiaanien omista elintavoista.

Mutta silti, mitä enemmän hän ajatteli sitä vähemmän hän halusi kosketukseen valkoihoisten ja ylipäätään Euroopasta saapuvien ihmisten kulttuurin ja uskonnon kanssa. Viimeksi mainittu tuntui hänestä niin väärältä ja joka tapauksessa se oli aiheuttanut luonnon pahoinpitelyä uskovien keskuudessa jos vaikkei kaikkien toimesta...Niin ettei hän ollut ikinä edes tosissaan yrittänyt kuunnella lähetyssaarnajien viestiä. Hänen perheensä oli jo osittai pakotettu valkonaamojen kulttuuriin, maanviljelijöiksi. Muutoin he eivät olisi saaneet asettua takaisin synnyinseuduilleen jotka olivat heille niin rakkaita.

Niin kovin synkkien ja suurten - aikuisten asioiden, pohdiskelu ahdisti nuorta 7-vuotiasta mieltä entistä enemmän, joten onneksi hän ei ollut tietoinen siitä miten kauan uudisasukkaat olivat massamurhannut intiaaniheimoja - että heitä, syntyperäisiä amerikkalaisia, ei katsottu ihmisinä, ainakaan arvokkaina ihmisinä. Eikä siitä että hänen heimonsa maita ei haluttu vaan massamurha tapahtui juuri siksi että uudisasukkaat ajattelivat heitä vain villi-ihmisinä .

Ennen tätä hänen mieltään ei koskaan ollut kuormittanut mikään yhtä raskas ja käsittämätön, hän oli elänyt onnellista lapsen elämää heimonsa huolehtivien silmien alla, joskin todella niukoin ruokavaroin. Poika yritti työntää kauheudet mielestään edes hetkeksi. Palata aikaan kun kaikki oli vielä hyvin, kun hänellä ei ollut aavistustakaan että kerran joutuisi elämään ilman heimonsa aikuisten turvaa ja taistelemaan selviytymisestä päivästä toiseen.

Tietenkin elo oli ollut heille sitä jo usean sukupolven ajan, mutta - jos ruoan vähäisyyttä ei laskettu - heimon pienimmille se oli sentään ollut vielä helpohkoa kun miehet hoitivat suuret saaliit ja äiti ruoanlaiton ja pyykit, eikä apu tarvittaessa koskaan ollut kaukana. Ja vastapainoksi haastaville ja rankemmille hommille oli paljon kavereita joiden kanssa leikkiä, kilvoitella ja pelata. Mukavat, lämpimät muistot saivat tenavan sittenkin torkahtamaan hetkeksi mutta vain muutaman minuutin kuluttua hän heräsi todellisuuteen. Se tuntui sitä myöten entistäkin kylmemmältä ja yksinäisemmältä...Hänellä oli enää vain itsensä.

Poika huokaisi raskaasti, ja lähti kapuamaan maata kohti, hyvin varovasti asettaen mokkasiininsa huurteisille oksille. Epätoivo ja henkinen tuska oli niin syvää, että ne melkein tuottivat fyysistä kipua. Joskin, valtaosaksi se johtui varmasti enemmän nälästä ja kylmästä. Kaiken päälle häntä hävetti ettei ollut koko viikkona jaksanut tai aina edes muistanut palvoa ainuttakaan luonnon hengistä millään muotoa. Vaan hän elätti myös toivoa että ne ymmärtäisivät hänen tilanteensa. Kunhan tästä selviäisi edes välttävään turvaan ja ruumiilliseen vahvuuteen niin...niin sitä voisi viettää vaikka toisen viikon joka päivä niitä jollain tavoin lepytellen.

Hän ei tuntenut oloaan lainkaan omaksi itsekseen. Hän ei muistanut koskaan vanhoina päivinä tunteneensa oloaan niin araksi kuin nyt. Vaikka, oli hän onnistunut rohkeutensa löytämään uudestaan silloin kun sitä todella tarvitsi, mistä hän uskoi isänsä ja äitinsäkin olevan ylpeä. Lähes äänettömästi pienet mokkasiinit asettuivat maankamaran ohuelle lumipeitteelle, ja poika pysähtyi kuuntelemaan äärimmäisen tarkasti. Metsä oli haudanhiljainen, ja kylmä talvituuli hyökkäsi hänen kasvoilleen. Pojan kehoa ravistivat väristykset, mutta ne eivät tuntuneet viiman tai nälän tuottamilta. Ei, se kumpusi syvältä sisimmästä.

Entä jos olen yksin maailmassa?

Ajatus oli tietysti järjetön, ei edes valkoihoisten armeijat ylivoimaisine aseineen voisi pyyhkäistä jok'ikistä intiaania maailmasta. Mutta hänelle kaiken jälkeen se tuntui enemmän kuin todelliselta mahdollisuudelta. Muistot ystävällisistä ja mukavista lähetyssaarnaajista ja vaihtokaupan tavarantoimittajista olivat vuosien varrella heikentyneet, ne eivät pärjänneet millään viikko sitten koetuille kauhuuille. Hän tahtoi ajatella, että maailmasta löytyisi myös vähemmän vihamiellisiä ja vähemmän ahneita, ja sellaisia jotka välittivät villistä luonnosta edes vähän, mutta henkiset voimat eivät siihen enää riittäneet.

Poika hiiviskeli kohti asutusalueita repivän ristiriitaisin tuntein. Toinen puoli häntä halusi paeta metsän hiljaisuutta ja yksinäisyyttä lietsovaa tunnelmaa, mutta toinen puoli vastusti kiihkeästi uudisasukkaiden talojen lähestymistä. Hän liikuskeli enimmäkseen yöaikaan, mutta vuorokaudenaika ei juuri auttanut hänen henkisen tilansa rauhoittamista vaan ainoastaan nähdyksi tulemisen todennäköisyyden pienenemistä. Askel askeleelta tenava puski eteenpäin, puristaen kädessään isänsä valmistamaa puukahvaista kiviveistä, kulkien suuntaan jossa ei ollut vielä käynyt. Parinkymmenen minuutin ripeän hiiviskelyn jälkeen hän näki horisontissa pienen talon.

Hän ymmärsi kyllä että myös valkoihoisen maanviljelijän perheet kärsivät köyhyydestä ja nälästä kesäisin sadot tuhoavien heinäsirkkojen takia, mutta sen jälkeen mitä valkonaamat olivat tehneet hänen heimolleen poika ei tuntenut yhtään häpeää näiden maatiloilta omiin tarpeisiinsa varastamisesta. Vaikka hän viettäisi loppuelämänsä varastaen valkoihoisilta se ei koskaan nousisi lähellekään sitä mitä hän menetti. Hetki hetkeltä yltyvä nälkä ajoi hänet tutkimaan maatilaa, hiipien varjoissa ja aina kun mahdollista myös puiden tai pensaiden takana. Kun minkäänkokoinen koira ei alkanut mekastamaan saati ilmestynyt jahtaamaan, hän rentoutui hieman ja kohdisti kaiken huomionsa mahdollisen ruoan löytämiseen. Lopulta hänen reittinsä johti pienelle verkkoaidatulle alueelle johon oli rakennettu omituinen koppi. Ihmiset tapasivat pitää tuollaisissa jonkinlaisia lintuja, hän muisteli. Ehkäpä tuossakin löytyisi niitä, vaikka kovin hiljaiselta sen sisällä kayllä kuulosti...Samassa hän huomasi kopin alla useamman pullean yksilön. Ne nukkuivat.

Poika livahti vikkelästi verkkoaidan portista sisään ja sulki sen äänettömästi perässään. Ripein askelin hän siirtyi kopin luo ja työnsi päänsä sen ovesta sisään. Lintuja löytyi enemmänkin, näiden huomasta ehkä jopa munia. Niitäkin voisi kerätä muutaman mukaansa, jos tänä yönä sattuisi löytymään hyvä nuotiopaikka. Jos ei muualta niin jonkin isomman piha-alueen perältä yön sydämessä kun sen asukkaat uinuivat. Se mielessään hän silmäili itselleen pulleinta mahdollista lintua. Hän ei ollut koskaan teurastanut tällaista lintua, mutta varmaan sen sydän olisi samassa kohtaa kuin minkä tahansa villinkin linnun, hän pohti. Hänen olisi taatusti vielä liian pieni katkaisemaan tuonkokoisen eläimen kaulan jos se rimpuilisi paniikissa irti tai alkaisi nokkia. Mutta taitava veitsenisku sydämeen päättäisi sen elämän yhtä nopeasti ja suhteellisen inhimillisesti.

Hän aikoi ryömiä sisään, kunnes muisti että munat kerättiin suoraan sivussa olevista pesäluukuista. Häntä arvelutti edellinen vaihtoehto silläkin ettei hän halunnut asettaa itseään ahtaaseen tilaan josta ei pääsisi vauhdila pakenemaan. Lopulta hän päätti liharuoan olevan houkuttelevampaa ja ryömi polvillaan kopin alla uinuvien - joskin pikkuhiljaa hänen liikkeistään heräilevien - lintujen keskelle. Polviensa päällä istuen hän nosti varovasti yhden kysyvään sävyyn potpottavan isohkon linnun syliinsä ja silitteli sitä lempeästi. Ohikiitävän hetken hän ei halunnutkaan iskeä lintuun, sen ja sen lajitovereiden seura toi omalla tavallaan lohtua tässä kylmässä ja pimeässä yössä, kaukana kotoa ja sen raunioissa mahdollisesti vieläkin maatuvista läheisistään...Kiduttava nälkä pakotti toimimaan ja hän piteli lintua toisella käsivarrellaan ansassa niin hyvin kuin kykeni ja kohotti kiviveistään oikiealla kädellään. Metsästysvaistot, pimeyden suoma suoja ja yön hiljaisuus saivat hänet hetkeksi unohtamaan ettei ollut enää kotileirin läheisissä metsissä...

[Zora Correyne]

//Heipsan ja täällä ollaan...//


Koulussa oli ollut usean päivän ajan taas todella hektistä. Pilkkaajia oli muutamia, eikä Zoralla ollut yhtään hauskaa koulussa.
Zora ei saanut unta. Hän oli päivällä riidellyt parin koulutoverin kanssa ja aiheuttanut toiselle verisen nenän, ennen kuin oli karannut koulusta. Ei se ollut kovinkaan helppoa, kun ei osannut lukea riviäkään, vaikka kuinka koitti tajuta aakkoset. Isä oli joutunut pitämään hänelle saarnan ja selvittämään asian turpiin saanen koulutoverin vanhempien kanssa. Zoraa harmitti, kun isä oli joutunut taas pettymään häneen, mutta Stewart oli ollut tapansa mukaan rauhallinen ja turvallinen, vaikkakin pettynyt. 

Tom oli ollut jo useamman tunnin unessa, hän näki oikein mukavaa unta uimisesta ja kesästä, kunnes hän yhtäkkiä havahtui hereille muistaen, että oli unohtanut edellisenä päivänä kerätä kananmunat. Hän nousi sängystä ja hiipi hiljaa huoneestaan ulos ja oli juuri vetämässä kenkiään jalkoihin, kun Zora sihahti parvelta: "Sun pitäs nukkuu, minne sä aiot?" "Mä unohin kerätä kananmunat", poika inisi hiljaa haukotellen vastauksen. "No, mee sä nukkumaan. Mä meen keräämään ne", tyttö kuiskasi ja kapusi hiljaa tikaspuita alas. "Kiitos", uninen poika sanoi ja jätti kenkänsä paikalleen ja hiipi takaisin huoneeseensa. Ennen kuin Tom ehti päätään saamaan tyynyyn, hän oli jo täydessä unessa.

Zora hiipi paljain jaloin ovesta ulos, hän oli aina paljoain jaloin, hän ei vain osannut käyttää kenkiä, edes talvella. Hän sulki oven hiljaa, ettei isä tai Becky heräisi. Päästyään kanahäkille, hän huomasi portin olevan kiinni, mutta haka ei ollut kiinni, joten siellä oli käynyt joku tai oli edelleen. Zoran askeleet olivat höyhenen keveät ja tarkat korvat kuuntelivat. Kanat olivat hereillä, joten vieras oli vielä paikalla. Hitaasti Zora hiipi kanahäkistä ulos, laittaen hakasen kiinni. Hän asteli varoen lumista pihaa pitkin sisälle ja hiljaa avasi oven. Sisällä oli kaikki hiljaista, tyttö sipsutti isän ja pikkusiskon huoneeseen alkaen sanoa hiljaisella äänellä: "Isä, isä. Kanankopissa on joku." Steve ei kuullut, eikä Becky onneksi. Zora joutui sanomaan ainakin viiden minuutin ajan, ennen kuin Steve säpsähti hereille. "Mitä?" hän kysyi ja Zora kertoi asiansa. "Eläinkö?" Steve nousi. "Ei kun joku ihminen", tyttö sanoi, mutta Steve vain totesi rauhassa: "Höpsis, olet nähnyt unta, ei siellä ketään ole. Mene takaisin nukkumaan." Steve käänsi kylkeään ja Zora joutui palaamaan yksin ulos.

[Little Wolf]

Pienempi kana kyllä riittäisi, poika totesi mielessään ennen kuin ehti iskeä. Ei sitä kuitenkaan jaksaisi syödä kanaa montaa päivää eikä hän edes osannut teurastaa muuta kuin kalaa, ainakaan kovin hyvin. Hän oli muutaman kerran katsellut isänsä ja heimon muiden miesten tekevän niin, mutta itse vasta kerran teurastanut pienen kanin. Hän päästi pullean kanan takaisin siskojensa joukkoon ja etsi katseellaan nuorempaa, pientä yksilöä. Kanalan portti oli useampien metrien päässä eikä hänen korvansa ja huomiokykynsä olleet vielä läheskään niin tarkat ja herkät kuin kokeneella metsästäjällä ja soturilla, etenkään kun nälkä kiljui kovasti. Pojalla ei siis ollut aavistustakaan että joku lukitsi hänet sisään.

Lukitsijan yrittäessä herätellä perhettään, kanalaan asukkaat puhkesivat hetkeksi huutamaan veristä murhaa ja ryntäilemään avuttomana ympäri juoksupihaa. Little Wolf oli juuri katkaissut nuoren kanan kaulan pitäen käsissään nyt vain sen päätöntä, yhä hieman nykivää ruumista. Aikailematta poika nousi ylös ja asteli saaliinsa, säkkinsä ja veitsensä kera ripeästi takaisin portille. Sydän kurkussa pojan katse skannasi piha-aluetta sillä hän oli aivan varma ettei ollut sulkenut portin lukkoa - eihän se ollut edes mahdollista sisältäpäin. Vaikka oli mahdollista että joku oli vain huomannut portin jääneen auki ja sulkenut sen, Little Wolf oli varma että hänestä tiedettiin ja että joku aikoi satuttaa häntä. Jokainen sekunti oli nyt kallis! Hän laski kaiken maahan ja alkoi kaikin voimin, mitä oli adrenaliinin kohoamisen myötä normaalia enemmän, hakata portin lukkoa kiviveitsellään. Ikuisuudelta tuntuneen työn tuloksena lukon haka vihdoin irtosi, aivan kokonaan, ja tenava potkaisi portin auki.

Poika oli juuri nostamassa kananraadon maasta, kun huomasi hahmon lähestyvän talolta päin. Vekara pinkoio jo usean metrin päässä vastakkaiseen suuntaan ennen kuin ehti kunnolla edes havainnoida tulijaa. Hän oli vain todennut hahmon olevan pienikokoinen, ehkä jopa lapsi, ja tummaihoinen. Ei kuitenkaan intiaani, kuun valossakin näki ettei iho ollut punertavanruskea, joten pidempää tarkastelua ei voinut edes harkita. Kyseessä oli uudisasukas eikä poika halunnut lähikontaktiin yhdenkään sellaisen kanssa niin kauan kun sen mitenkään voisi välttää. Päätön kana oli osittain unohtunut, osittain tarkoituksella jätetty, portille jottei mikään tarpeettomasti hidastaisi pakoa. Veitsi toisessa kädessään ja karhunnahkasäkkinsä toisessa pieni punanahka katosi horisonttiin.

Poika pyrki takaisin tielle sillä arveli että niitä ei omistanut kukaan yskityinen, ja kun hän vihdoin löysi sellaisen hän kulki hyvin matalana ja ripeää vauhtia. Vatsa ärjyi aina vain kovempaa, mutta hän ei kuunnellut muuta kuin ympäristöään, valmiina juoksemaan jälleen jos kukaan tai mikään lähestyisi. Puolisen tuntia käveltyään hän päätyi aukealle alueelle, joaa olo muuttui aavistuksen verran turvallisemmaksi. Mikään rakennuksista ei näyttänyt uudisasukkaiden kodilta. Lammesta hän täytti vesileilinsä ja hetken harhailtuaan hän löydi sopivan piilon Olesonien sekatavarakaupan kuistin alta. Jos hän olisi tiennyt minkä alla piileskeli, hän olisi murtautunut sisään ja poiminut mukaansa jotain lämmikkeeksi mutta toisin ollen hän nukahti muutamaksi tunniksi avointa ulkoilmaa vain hitusen lämpimämmän kuistin suojiin, pää karhunturkissäkkinsä päälle laskettuna ja veistä tiukasti kädessään puristaen.

Painajaisten täyteiset levottomat tunnit matelivat ohi. Havahtuessaan se tuntui kuitenkin vain muutamalta minuutilta. Ulos kurkistaessaan hän totesi ettei aurinko ollut vielä noussut, vielä ehtisi etsiä parempaa piiloa - jotain jossa voisi pysyä pidempään. Poika oli jo kaukana poissa, kun ensimmäinen farmari saapui Olesonien sekatavarakaupalle aamunkoitteessa ja muutkin uudisasukkaat alkoivat heräillä uuteen päivään. Muutaman kilometrin päässä kaupungin ulkopuolella Little Wolf oli huomannut hieman ränsistyneen oloisen talon, ja todettuaan varmaksi että se oli sillä hetkellä asumaton maatila, hän asettui sen ulkorakennuksen parvelle. Pehmeisiin heiniin sukeltaneena hän vaipui koko päiväksi syvään, levottomaan mutta armollisesti painajaisettomaan uneen.

[Zora Correyne]

Zora hiipi hiljaa kohti kanahäkkiä, mutta ei ehtinyt sinne asti, kun hän näki hahmon juoksevan. Oli pimeää, mutta hän saattoi olla 100% varma, että se oli intiaani. Kanankopille päästyään hän huomasi kuolleen kanan. Silloin hän ei epäröinyt vaan juoksi sisälle, ja herätti isän, välittämättä muista lapsista. "Isä herää! Se ei ollut unta! Siellä oli joku, ja yksi kana on päättömänä häkin ulkopuolella. Isä tule nyt!" Zora huusi ja Steve nousi salamana ja lähti tytön kanssa ulos, löytäen päättömän kanan. "Hän otti kanan ja sulki häkin hakasen ja lähti kanan kanssa tallin taakse nylkemään sitä, vaikka oli kylmä. Becky itki sisällä ja Tom oli siirtynyt rauhoittelemaan siskoaan, vaikka itsekin oli hämillään. Zora seurasi isää, joka ei voinut jättää kanan kynimistä, seuraavan päivän ruoka siinä olisi, mutta asiat pyörivät päässä. "Miksi sinä lähdit edes ulos yöllä?" mies kysyi kasvattitytöltään, joka selitti Tomin unohtaneen askareensa ja pojan olemus oli niin väsynyt, että Zora oli käskenyt tuon takaisin nukkumaan ja koska oli itse ollut virkeä, lähti toimittamaan pikkuveljen askaretta, mutta huomaten tunkeilijan. Steve kuunteli työnsä lomassa tyttöä ja käski mennä nuorempia rauhoittelemaan.
Hänen kätensä pysähtyi, kuin loittoneva ääni sanoi: "Se oli pikku intiaani."

Zora meni pienimpien sisarusten kanssa isänsä sänkyyn ja kertoi noille jonkun jouluisen tarinan.
Steve sai kanan putsattua ja teurastettua paremmin, tuoden lihat lopulta sisälle. Hän kävi vielä tarkistamassa kanojen tilanteen ja sai loput rauhoittumaan ja toi kananmunat sisälle. Hän keitti maitoa ja lapsineen söi pienen yöpalan, jonka jälkeen koko katras siirtyi isänsä viereen nukkumaan. Myös Zora nukahti sikeästi, mutta Steve pohti kasvattityttärensä sanoja.
Mies päätyi pohdinnoissaan siihen, ettei kylillä puhuisi kuin korkeintaan Ingallsin Charlesille ja ehkä tri Bakerille, mitä Zora oli nähnyt. Charles oli Steven hyvä ystävä ja tuohon saattoi luottaa missä vain ja Steve tiesi, että tämä oli asia, josta pitäisi puhua jonkun itseään viisamman kanssa, joka ei ainakaan heti heittäisi outoja pirullisia johtopäätöksiä. Kolmen lapsen isä ei ollut niitä, jotka pystyivät puhtain silmin sanomaan, intiaanien olevan tosi hyviä tyyppejä, mutta ei hän suoraan ollut rasistikaan.

Aamulla perheenjäsenet hoitivat askereensa, Zora lähti vastentahtoisesti kouluun ja kun veljekset tulivat hoitamaan eläinten ruokinnan ja muita talvisia töitä mm.puunhakkuuta, saattoi Stevekin nuorempien lasten kanssa. Becky ja Tom jäivät kiltisti naapuriin hoitoon ja kun isäntä pääsi työmaalle, pyysi hän heti Ingallsin juttelemaan, kertoen mitä yöllä oli tapahtunut ja Zoran havainnot. Miehet sopivat, etteivät puhuisi kuin tohtorille ja parille luotettavalle kaverille, jotta nuo voisivat pitää silmänsä ja korvansa auki.

[Little Wolf]

Lauantai, 4.12.1875

n. 03:00

Myöhäisen illan Little Wolf kierteli autiota maatilaa, jatkuvasti varautuneena sillä se oli laaja eikä sitä tiennyt mitä tai kuka sieltä löytyisi vaikka talo tyhjillään ja paksun pölyn peitossa seisoikin. Ainoa muona mitä hän löysi oli homehtunut leipä ja ruoan valmistukseen tarvittavia kuiva-aineksia joista hän ei osaisi tehdä yhtään mitään. Poika huokaisi uupuneena ja syvän murheellisena. Tämä alkoi olla liian vaikeaa ja liian raskasta. Kaikessa neuvokkuudessaan ja sitkeydessäänkin hän alkoi tuntea olonsa täysin riittämättömäksi ja avuttomaksi. Jos kaikki olisi oikein, hänen ei tarvitsisi tehdä mitään tällaista vielä melkein vuosikymmeneen. Pojasta aikuiseksi siirryttiin hänen heimossaan vasta kuudennentoista vuoden jälkeen, mutta tässä hän nyt joutui esittämään aikuista ihan yhtäkkiä. Niiden keskellä joiden syytä kaikki oli. Hetken hän harkitsi tosissaan vain lopettaa ja kuolla nälkään. Niin raskasta kuin kaikki tämä olikin, etenkin henkisesti, häntä hirvitti enemmän ajatus kuolemasta samalla tavalla kuin heimonsa.

Hän laahasi jalkojaan siirtyessään takaisin maatalon takapihalle, kädessään keittiöstä löytämänsä tulitikkurasia jossa oli vielä muutama käyttämätön jäljellä. Kipinä, ja sitten pieni liekki jota poika jäi tuijottamaan astellessaan kohti nuotiota jonka oli kasannut aiemmin ulkorakennuksesta löytämistään haloista ja sisältä keräämistään papereista. Liekki alkoi jo poltella hänen sormiaan kun hän vihdoin heitti sen niiden keskelle. Hän kääriytyi ohueen, pölyiseen peittoon jonka oli tutkimusretkellään mukaansa poiminut talon syövereistä ja istahti lumiseen maahan. Nauttien kasvavien liekkien lämmöstä hän sulki silmänsä ja kuvitteli istuvansa kotikylässään perheensä ja ystäviensä kanssa, kuuntelemassa kylän vanhimpien tarinoita ja syömässä kuivattua buffalon lihaa. Hän saattoi melkein kuulla iloisen puheensorinan ja tutut äänet ympärillään. Lämmin muisto ei viipynyt kauaa kun kaiut menneisyydestä muuttivat sävyään viimeisen illan taistelun ja kuoleman huudoiksi.

Pikkuinen laskeutui kyljelleen makaamaan nuotion viereen, tiukasti ohueen peittoon kääriytyneenä. Hän ei ollut vielä kunnolla itkenyt kaikkina näinä päivinä, aluksi shokki esti edes tajuamasta mitä oli tapahtunut ja sitten jatkuva tarve pohtia seuraavaan hetkeen selviytymistä ei jättänyt tilaa sille. Tänä yönä hän tunsi olevansa tarpeeksi eristyksissä alueen asukkaista, hän ei uskonut että kukaan ainakaan keskellä yötä päättäisi käydä tyhjällä maatilalla. Ellei sitten joku toinen koditon tai matkaaja. Nyt kaikki tulvi hänen päälleen ja itkua riitti pitkän aikaa, ja vain kuu kuuli sen. Päänsärystä huolimatta poika nukahti kyyneliinsä, vaarallisen lähellä nuotiota sillä päiväkausien pakkasessa vaelluksen jälkeen sitä halusi olla niin lähellä lämpöä kuin millään mahdollista.

Nuotio loimusi yhä komeasti, kun hän havahtui takaisin karuun todellisuuteen unesta jossa oli isänsä ja tämän metsästysjoukon mukana ja kaatoi ihan itse ja yksin kaikki saaliit. Hän lojui selällään, puoliunessa tähtiä tuijottaen ja pohti unta joka yhä häilyi mielessä mutta kaikkosi hetki hetkeltä kauemmas mielen takamaille. Paljon enemmän hän ikävöi isäänsä muun perheensä lisäksi, mutta ei tuona hetkenä voinut mitään sille että oli myös vihainen ettei häntä oltu otettu mukaan metsästysretkelle tuona päivänä. Entäs sitten että he lähtivät kaatamaan karhuja? Olisi hän silti jotain voinut mukana tehdä...Ja olisi säästynyt kaikelta tältä. Samaan aikaan preerian villimmällä puolella hänen isänsä pohti aivan samaa asiaa ja vaikka miehellä riitti pikkupoikaansa enemmän ymmärrystä siihen ettei kukaan voinut aavistaa tulevaa hänellä oli itsellään paljon enemmän vaikeuksia antaa itselleen anteeksi. Little Wolf oli jo antanut siihen mennessä kun pakkasyö karisti viimeisetkin unen rippeet hänen uupuneista tummista silmistään ja hän kohottautui istumaan.

Poika sammutti nuotion sadevesitynnyristä pienempään ämpäriin kauhomallaan vedellä, piilotti tavaransa talon sisälle kometon perälle peittoon käärittynä, ja lähti kulkemaan takaisin kohti maatilaa josta edellisenä yönä oli paennut. Riski oli merkittävä, mutta koska kukaan ei ollut huutanut tai ampunut hänen peräänsä hän oli melko vakuuttunut ettei häntä oltu sittenkään nähty. Että asukkaat ajattelivat kanantappajan olleen jokin villieläin. Tenava oli jo autuaasti unohtanut joutuneensa murtautumaan ulos kanojen alueelta. Poika oli melko varma siitäkin että siellä ainakaan ei ollut koiraa, oli hän sen verran mekkalaa kanalassa aiheuttanut ja koirien vainulla hänet olisi varmasti havaittu lähes heti. Jo tutumpi maatila tuntui sillä hetkellä paremmalta vaihtoehdolta kuin laittaa nenänsä aivan uudelle tilalle.

Tällä kertaa mukana hänellä oli vain kiviveitsensä ja jousipyssynsä sekä olallaan nuolikotelo täynnä nuolia, ja pussi jossa kuljettaa pieni saalis. Jos kanavarkaus epäonnistuisi jälleen, sitä voisi yrittää saalistaa pesukarhun. Tuskin se ainakaan pahemmalta maistuisi kuin homeinen leipä...Niin paljon kuin hän olikin joutunut vaeltamaan viime päivinä, taival oli tuskaisen pitkä. Poika päätti että tänään hän ei lähtisi tyhjin käsin, ei ainakaan vain siksi että joku hahmo lähestyi - vähintäänkin sillä täytyisi olla ase mukana että hän pinkoisi pakoon ilman ruokaa. Vaikka hän tavallisesti rakasti riskien ottoa, tämän hän koki suurimpana koskaan...mutta nälkä ajoi epätoivoisiin tekoihin. Näin talvisin keveinkin askel synnytti väkisinkin hieman ääntä pakkaslumipeitteen takia, mutta tenava liikkui ripeästi ja kuun valoa vältellen, määrätietoisesti syvemmälle tilan pihaa suuntaan jossa muisteli kanalan sijainneen. Varmuuden vuoksi hän pysähtyi odottelemaan ja kuuntelemaan aina kun saavutti ikivihreän pensaan. Kiirettä ei ollut...Hänellä ei olisi ehkä enää koskaan mitään muuta kuin aikaa. Kukaan ei odottanut kotiin...Kotia ei ollut. Ajattele kana-ateriaa, ajattele kana-ateriaa, hän kannusti itseään kun uudet kyyneleet kirvelsivät hänen pakkasen kuivattamissa silmissään.

[Zora Correyne]

Stewart oli korjannut kanahäkkiä ja -koppia, jottei sinne vieras pääsisi niin helposti. Hän oli opettanut Thomasille ja Zoralle kuinka se avattiin ja suljettiin, joka ikinen kerta, vorot eivät huomaisi hakasta ja rautalankaa, jotka yhdessä pitäisivät häkin paremmin kiinni, eikä aukeaisi niin helposti.
Zora oli hoitanut flunssaista Beckyä ja leikittänyt tuota, laulaen rauhallisia joululauluja, kun Tom tahollaan oli auttalemessa isäänsä kananhäkin ja -kopin parantelussa. Hän oli ylpeä kun sai olla apumiehenä. Tilalla olevat renkiveljekset olivat siirtyneet joulun ajaksi isoäitinsä luokse.

Zoraa jännitti tuleva joulu, sillä hän ei ollut koskaan saanut olla mukana leiritulilla joulunaikaan. Hänen äitinsä oli antanut hänelle vain vähän syötävää vaunuun ja tyttö oli sitten vain ikkunasta saanut seurata muiden ilonpitoa. Hän pitikin tavallisten ihmisten joululauluista enemmän, hänen heimonsa lauloi vain niin itsekkäällä tyylillä, eikä heimosta ollut koskaan mitään hyvää muistoa. Yhteisistä jutuista nuori tyttö oli vain sysätty syrjään, eikä kukaan koskaan kaivannut hänen seuraansa, ei edes äiti.

Becky kitisi välillä kiukkuisena, sillä hän ei pitänyt olotilastaan yhtään. Kuka nyt kipeänä tahtoi olla. Becky ei ollut syönyt kahteen päivään kunnolla, eikä hän ymmärtänyt miksi kurkku oli niin kovin kipeä koko ajan. Yöt Stewart oli valvonut kuopuksensa kanssa. 
Niin oli tilanne nytkin. Stewart asteli ympäri kyökkiä, keinutellen tytärtään, onneksi nuorin oli nyt hiljaa, mutta ei suinkaan nukkunut, vaan yski välillä. Kun isä koitti välillä laskea tytärtään kehtoon, alkoi heti kitinä ja itku, joten se ajatus ei ollut paras ratkaisu siihen hetkeen.

[Little Wolf]

Hento narskunta lähestyi ripeään tahtiin kanojen kotoa pienen varkaan keveiden askelten alla. Kananmunatkin kelpaisi, kohta vaikka raakanakin. Saisikohan nälän tunteen pois pelkällä lumella? Tarkkaavainen katse liukui pihamaan yli, mutta päätä lukuunottamatta yksikään lihas ei värähtänyt ja poika oli valmis tempaisemaan nuolen esiin ja kiristämään sen jouselleen ensimmäisestä liikehavainnosta. Pilviä oli edellisyötä enemmän ja paksummin, mutta kuunvaloa riitti lumipeitteen suoman valkeuden lisäksi sen verran ettei hän uskonut mitään suurempaa pääsevän lähelleen.

Portilla kohdattu uusi este joka ei lopultakaan yllättänyt, ei myöskään lannistanut noin vain. Poika tarkasteli viritelmää, pohtivasti leukaansa hieroen. Se täytyisi saada auki nopeasti ja mahdollisimman äänettömästi. Jossain toisessa tilanteessa hän olisi saattanut nälän ajamana hermostua ja yrittää rikkoa vahvistukset väkivalloin, mutta yhä tuoreena mielessä vainoava verinen muisto varmisti että valkoisen miehen pelko ylitti epätoivoiset kiukkuiset murtoyritykset. Hän lähti astelemaan kanalan ympäri samalla kun pohti lukkoa jossa oli selvästi ajateltu ihmisvarkaita ja haastetta heille. Tämä toteamus sai pojan taas keskittymään enemmän ympäristöönsä myös katseellaan eikä vain kuuntelemalla askelia.

Kanalan takana ikivihreä pensas tarjosi nyt turvallisuudentunnetta kanaparven lisäksi myös kutsumattomalle vieraalle. Mutta hänelle vain heikosti. Poika alkoi tosissaan harkita siirtymistä takaisin useamman kilometrin päässä sijaitsevaan pieneen metsikköön, sieltä ainakin saisi purosta kalaa jos ei muuta.

[Zora Correyne]

Thomas oli taas kerran unohtanut kanojen munat kerätä, onneksi ei ollut vielä nukkumaanmenoaika, mutta hän apeana myönsi mokansa isälleen ja isä pyysi, että Zora hoitaisi munien keräämisen nyt ilta-aikaan, eikä Zora vastustellut, vaan otti astian mukaansa. Ulkona oli pimeää, kun hän astui ulos. Lumi narskui hänen paljaiden jalkojensa alla ja astellessaan pimeässä kohti kanahäkkiä, hänestä tuntui, ettei ollut yksin pihalla. Jokin hänessä kertoi, että kutsumaton vieras olisi sama kuin edellisellä kerralla. Hän kuitenkin varmoilla askelillaan asteli kanahäkille ja avasi lukot hitaasti ja varmasti. Hän lopulta sanoi yöhön: "Älä tule kanahäkkiin rosvosille. Kun lähden, jätän tähän portin eteen sinulle neljä kananmunaa. Kunhan et varasta meiltä."

Zora keräsi häkistä 12 kananmunaa ja kun hän poistui portista, lukitsi hän sen tarkkaan ja laski neljä kananmunaa portin eteen ja sanoi: "Ne neljä ovat nyt tässä. Minä menen nyt." Rauhallisesti asteli mustalaisdonna kohti päärakennusta ja avattuaan oven, hän astui sisään ja sulkioven, jääden katsomaan oven ikkunaluukusta kohti kanahäkkiä ja katsoi oliko hänen sanoillaan mitään tehoa ja tohtiko vieras ottaa ne neljä kananmunaa.

[Ghost Bear]

Poika ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta tulkitsi puhetavasta ja äänenvoimakkuudesta ettei tyttö puhunut kanoille. Ja niin ollen täyi puhua hänelle. Little Wolf kuunteli tarkkaan oliko paikalle saapunut muita mutta päätteli olevansa kahden tämän tummaihoisen tytön kanssa. Ihonväri ei auttanut häntä luottamaan äänensävyyn joka ei kuulostanut uhkaavalta, koska eilen oli jo ilmennyt että tyttö asui valkonaamojen kanssa. Little Wolf istui paikallaan useita minuutteja ssenkin jälkeen kun askeleet olivat vaimentuneet ja hän tunsi varmasti olevansa yksin. Pojan vatsa huusi ruokaa, mutta raivoisan syvä epäluottamus kaikkiin täällä asuviin esti edes yrittämästä nyt kun hänet oli kai nähty.

Poika ei edes vilkaissut kanalan edustan suuntaan vaan juoksi suorinta reittiä pois maatilalta välittömästi kun kylmänkankeat raajat ja rohkeusmäärä sen sallivat. Hän selvisi juuri ja juuri tyhjälle tilalle jossa piileskeli, mutta oli nälästä ja kylmästä liian heikkona sytyttääkseen nuotiota uudestaan. Hän käpertyi karhunnahkapeittoonsa kovalle lattialle, talon perimmäisen huoneen nurkkaan ja yritti nukahtaa. Joka ilta hänen henkensä heikentyi hieman enemmän, ja joka aamu hänen fyysiset voimansa olivat merkittävästi vähäisemmät. Viimein nukahtaessaan pojan viimeinen ajatus oli pikkusiskonsa kuolema ja toive että olisi mennyt mukana.

Little Wolfin epäonnistuneen ruoanhankintayrityksen aikaan muutaman kilometrin päässä kylää lähestyi hevonen kuomun päällystämiä vankkureita vetäen, ohjaksissa noin kolmekymppinen mies ja kuomun raosta hieman hänen takanaan pistäen suuri pörröinen pää jota pimeässä voisi luulla suureksi koiraksi. Kauempaa ajurinkin ohittaisi vain kotiin palaavana maatilanpitäjänä. Ghost Bear oli yhä aktiivisesti ja väsymättömästi lastaan etsimässä ja jatkaisi vaikka lopun elämäänsä jos tarvitsisi, ja hän oli puhdasverinen syntyperäinen amerikkalainen. Punaruskea iho, ja hiustyyli - pitkät sivuilta sidotut ja päälaelta hieman villisti pitkät - tekivät sen selväksi vähäisessäkin kuunvalossa, mutta näennäistä harhautusta toi hänen tämänhetkinen asusteensa sillä hän oli pukeutunut tavallisiin valkoihoisten miesten talvivaatteisiin; nahkaiset talvisaappaat, paksut kangashousut, turkistakki, nahkahasormikkaat, ja villainen lierihattu pään ja hieman korvienkin suojana. Todetessaan poikansa matkanneen kohti valkoihoisten asuinaluetta hän oli vaihtanut kansansa vaatetuksen niihin minimoidakseen valkonaamojen provosoitumisen.

Vankkureissa susikoiransa lisäksi kulki pienehkön tiipiin tarvikkeet, paljon lämpimiä vaatteita niin hänelle kuin pojallekin, ruokavarasto jossa enimmäkseen kuivattua buffalonlihaa, hygieniavälineitä sekä muuta pientä mutta tarpeellista tai tunnearvoista. Noin tunnin myöhemmin hän löysi alueelle jossa oli pelkästään hylätyn oloisia maatiloja, iso osa ihmisistä oli ymmärrettävästi luovuttanut heinäsirkkojen armottomuuden edessä ja lähtenyt kylälle hakemaan töitä. Hän luotti susikoiransa nenään ja vaistoihin, kumppaninsa olisi ilmoittanut jos lähistöllä olisi muita ihmisiä, joten mies ohjasi hevosensa erään suuren maatilan läpi sen takaosiin josta alkoi luultavimmin melko pieni havumetsä.

Hän ei pysköinyt maatilalle vaan jatkoi syvemmälle metsään toiveissa löytää sopiva paikka tiipiin pystytykseen. Maatilan omisti kuitenkin joku eikä hän halunnut riskeerata ongelmia omistajan mahdolliseen paluun myötä. Lisäksi, metsän keskellä - vaikka pienenkin - voisi turvallisemmin pitää tulta tiipiissä ympäri vuorokauden ilman että kukaan ilmestyisi tutkimaan. Siellä se tulkittaisiin helpommin vain kulkurin nuotioksi, toisin kuin hylätyllä maatilalla jolta se saatettaisiin tulkita tunkeilijaksi.

Yö läheni jo aamu viittä kun Ghost Bear oli vihdoin löytänyt pienen aukion tiipiilleen ja saanut sen kasaan tikapuiden avulla. Hän ei ollut tiipiitä elämässään pystyttänyt kuin muutaman kerran viime päivien aikana, mutta oli nähnyt äitinsä ja heimonsa naisten tekevän niin lukemattomat kerrat eikä tehtävä siksi vienyt häneltä enempää kuin tunnin. Wakaŋhdiŝa, hänen valtava 4-vuotias susikoiransa juoksenteli energisenä ympäri metsää mutta ei huvin vuoksi. Se toi isännälleen kasvavan kasan risuja ja oksia, kaikki mitä maasta vain löytyi. Osa oli märkiä, osa kuivempia, mutta se oli tottunut auttamaan laumansa jäseniä tässä tilanteessa etsimällä polttopuuta tiipiin pesään.

Ghost Bear valmisti tulipesän mutta ei sytyttänyt sitä sillä hänellä oli kiire jatkaa pienen poikansa etsimistä. Kaikki hänen ajatuksensa oli pakkomielteisesti kohdistuneet siihen asumuksen pystytyksenkin aikana. Mies pakkasi keskikokoiseen laukkuun pari lasipurkillista kuivattua buffalonlihaa ja kolme puolen litran lasipulloa juomakelpoiseksi keitettyä vettä, sekä lämpimän vaatekerraston Little Wolfin koossa. Nekin olivat tyypillisen työväenluokan valkoihoisen pojan vaatteet. Niin kauan kun he viipyisivät tällä alueella Ghost Bear katsoi parhaaksi pukeutua mahdollisimman huomioitaherättämättömästi - valkoihoisilla kun oli melko kapea käsitys siitä mikä on "sivistynyttä". Toiselle olalleen hän asetti hihnasta roikkumaan ladatun haulikon.

Mies asteli ripeää vauhtia, uskollinen lemmikkinsä vierellään, kohti paikkaa jossa tämän kuono oli viimeksi vainunnut Little Wolfin jäljet. Hän katseli hetken tähtitaivasta ja kuuta, arvellen että saisi vielä ainakin pari kolme tuntia aikaa rauhassa etsiä. Farmien pitäjät ja työläiset yleensä heräilivät näihin aikoihin, mutta ensimmäiset tunnit usein kuluivat navetoissa ja muissa sisätiloissa. Auringonnousu ainakin oli hänen puolellaan myöhäisellä ajankohdallaan tähän aikaan vuodesta.

Nuuhkittuaan pojan talvitöppösiä muistutukseksi siitä mitä oltiin tekemässä, Wakaŋhdiŝan askel kiihtyi ja kuono maata viistäen se suuntasi poispäin hylättyjen farmien alueelta jolta he olivat noin kymmenen minuuttia aiemmin jo poistuneet. Susikoira pysytteli kolmen metrin etäisyydellä isäntänsä edellä, ja Ghost Bearin toivo että poika olisi löytänyt turvallisen piilopaikan hupeni joka minuutti. Hän alkoi alitajuisesti tarkkailemaan sen olemusta ja äännähdyksiä pahimman varalta. Hän oli vuosien aikana oppinut tunnistamaan merkit siitä että se haistoi kuoleman.

[Zora Correyne]

Zora tuijotti oven ikkunasta kohti kanahäkkiä pitkän aikaa, mutta ketään hän ei nähnyt. Juuri kun hän luuli nähneensä jotain, Stewart laski kätensä tuon olalle ja sanoi: "Jos laitoit sen lukkoon, ei kanojamme ryöstetä tänä yönä." Zora aikoi sanoa jotain vastaan, mutta isä otti tyttäreltä korin ja vei munat kaappiin. Nuorimmat olivat jo nukahtaneet vuoteilleen ja Stewart tahtoi Zorankin menevän jo nukkumaan. Tyttö koitti vastustella, mutta totteli kuitenkin ja tikaspuilla painoi suukon isänsä poskelle ja kiipesi ylös parvelleen ja käpertyi peittonsa alle. Stewart kuuli kuinka Zora piti pienen yksinkertaisen rukouksen: "Hyvä Jumala, luulen että olet olemassa, olen jo melkein varma siitä. Haluan kiittää isästä ja pikkusisaruksista, suojele siunaa niitä kaikkia. Haluan myös että suojelet sitä pientä intiaanipoikaa, jolla ei vissiin ole ketään. Itselleni minä en pyydä mitään. Aamen." Stewart hymyili lempeästi parven suuntaan, hän oli iloinen, että Zora alkoi uskoa omasta mielestään Jumalaan, eikä tahtonut itselleen mitään, pyysi vain suojelusta perheelle ja orvolle intiaanilapselle, joka oli Stewartin mielessä siihen asti, kun hän oli omassa vuoteessaan nukahtanut.