I'm just wondering

[Stewart 'Steve' Correyne]

"Se karhu oli sonnin kokoinen ja se kivi oli iso ja se murisi vihaisena se karhu", Tom kertoi hymyillen. Mutta kotilammella into muuttui. "Senkin tyhmä mustalaisrotta", Tom sanoi kiukkuisena ja lähti uuden kaverinsa kanssa pois. "Tuu, mennään tonne isolle puulle keinumaan ja leikkimään supermiehiä?" Tom ehdotti ja osoitti suurta tammea, jonka oksalle oli laitettu kiikku.
Becky kuunteli tarkasti naista, joka jutteli hänelle. Hymy pysyi kasvoilla kun hän sai olla nyt kunnolla sylissä. Se tuntui kivalta.

Steve hoiti hevoset ystävänsä kanssa ja kantoi sitten ostokset sisälle taloon. Palaten sitten lisäämään pataan puita ja sitten ystävänsä luo. "Mites se elämä siellä suuressa maailmassa?" hän kysyi ystävältään. Steve uteli muutenkin tapahtumista.
Zora puolestaan hautoi ajatuksiaan ja katsoi murheellisena lammen pintaan. Häntä kadutti pojille tiuskimen, mutta silti mustalaisrotta sattui syvälle.
Steve katsoi ystäväänsä ja sitten lammelle. Hänen mieltään kiusasi nyt kovasti tytön vuoksi. Hän tarttui ystävänsä käteen ja sanoi: "Mä käyn juttelemassa Zoran kanssa, mä en muuten voi keskittyä muuhun." 
Steve asteli sitten tyttärensä luokse ja istuutui tuon viereen. "Mustalaisrot.. ups tyttö. Ei sittenkin mustalaisrotta. Lasten suusta totuus tulee", Zora sanoi. Steve huokaisi syvään ja katsoi poikia. 
Steve halasi tyttöä ja asteli sitten poikien luokse. "Thomas", Steve huikkasi ja Tom tajusi, että isä ei ollut tyytyväinen. Jos isä kutsui oikealla nimellä, isä oli pahana. Tom asteli isänsä luokse tosi epävarmana. "Mitä isi?" poika kysyi viattomana, mutta hän aavisti. Steve polvistui poikansa eteen, niin että hänen kasvonsa olivat lähempänä lapsen kasvoja, vaikka hän olikin pitkä. Se toi Tomille turvan tunteen, koska isä osoitti eleellään että halusi hänen tasolleen tai ainakin lähelle. 

"Thomas. Mitä Zora mahtoi tarkoittaa sillä mustalaisrotalla ja että lasten suusta totuus tulee?" "No koska Zora käski vihasena meidät pois lammelta ja oli niin tyhmä meille ja huusi, siksi minä sanoin niin, kun sillon se tajuaa että me haluttiin vaan leikkiä ja pitää hauskaa", Tom sanoi. "Kulta pieni. Tiedät mitä se sana merkitsee Zoralle. Se sana on hänelle myrkkyä ja saa olon kamalaksi. Sinä olet nähnyt sen ja se sana oikeastikin on todella ruma", Steve selitti pojalleen. Tom halasi isäänsä ja sanoi: "En enää koskaan sano sitä sanaa." Steve hymyili lempeästi pojalleen ja nousi, ojentaen kätensä tuolle ja käveli tuon kanssa lammelle. Tom nousi puun päälle ja tasapainoitteli Zoran vieraan. "Sisko, anna anteeksi. Mä vain olin vihanen, kun me halutaan vaan leikkiä ja tutkia kaikkea", Tom sanoi ja katsoi Zoraa. Zora käänsi katseensa Tomiin ja sanoi:  "Se sana satuttaa mua enemmän kuin pipit." "Anna sisko anteeksi. Minä lupaan, että mä en enää ikinä koskaan sano sitä sanaa", poika sanoi ja katsoi tyttöä. Zora huokaisi syvään ja katsoi Tomia silmiin ja halasi: "Saat anteeksi. Mutta sä valehtelit. Et sä saa lammella olla ilman lupaa." Tom hymyili ja halasi tiukasti siskoaan ja sitten riensi takaisin Gabrielin kanssa leikkimään.
Zora nousi surupaikaltaan ja tasapainoitteli Steven luo ja halasi tuota, hymyillen jo. Steve kiersi kätensä tytön olan ympärille ja käveli tuon kanssa takaisin Gabrielin luo. "Nyt voin keskittyä juttelemaan kuulumisia kunnolla", hän sanoi hymyillen leveästi.

[Gabriel McKenzie]

”Mukavasti siellä meni, tosin tuntui todellakin aivan eri maailmalta maalla vietettyjen kasvuvuosien jälkeen. Välillä kaivattiin takaisin tänne, mutta päädyimme palaamaan vasta Gabrielin myötä. Muutimme Burnsiin viime kesänä,” Samuel kertoili siirtyessään keittiöön pesemään käsiään, ensin varmistettuaan että siellä löytämänsä vesiastia oli sitä varten. kuivatessaan hän vain huikkasi ymmärryksensä poistumiselle ja otti sitten kierroksen talossa, tutustuen pintapuolisesti sen nykyiseen sisustaan Elizabethin kanssa joka juuri astui sisään Beckylle leperrellen.
”Nouseeko vauvakuume?” Samuel virnisti, silittäen sormellaan Beckyn poskea.
”Ihme kyllä, ei,” Elizabeth totesi. ”Hän on kyllä aivan ihana, mutta minulla on enemmän kuin tarpeeksi tekemistä Gabessa tilan töiden ohella,” hän sanoi. ”Ehkä jonain päivänä kun hän on paljon vanhempi?”
”Ehkä,” Samuel vastasi. Heillä ei ollut erityisen suurta halua useampaan lapseen sinänsä, mutta se ei ollut lainkaan poissuljettu vaihtoehto. Toistaiseksi vain asiaa hieman mutkisti se, etteivät he olleet kertoneet edes Gabrielille hänen olevan adoptoitu. Ei ainoastaan siksi että poika oli vielä hyvin nuori eikä tarvinnut sitä tietoa vaan he eivät myöskään pitäneet sitä hyvänä ideana pojan hyvinvoinnin kannalta. Koska ei olisi mitään mahdollisuuksia selvittää vastauksia kysymykseen miksi biologiset vanhemmat olivat hylänneet hänet, ja se olisi luonnollisesti ensimmäinen kysymys pojan mielessä.
Itse asiassa he kaavailivat etteivät kertoisi ennen kuin poika olisi aikuinen, ellei pojan syntymävanhemmat tai toinen yhtäkkiä ilmestyisi jostain häiritsemään heidän elämäänsä. Eivät he siitä kuitenkaan huolta kantaneet vaan uskoivat että Jumala oli tarkoittanut pojan vain heille, tasapainoiseen elämään, ja pitäisi moiset draamat kaukana poissa.
”Missä hän muuten on?”
”Riensi tuohon lammelle Tomin kanssa,” Elizabeth vastasi ja laski tytön sylistään, vapaaksi lattialle, lähelle nurkkausta jossa näytti lojuvan muutama vauvan lelu.

Gabriel ei ollut vielä edes tuntenut halua pikkusiskoon tai veljeen, hän oli saanut uudessa kotikaupungissaan monia kavereita ja kotona ei aina tarvinnut muita kuin Charlien, isä n ja äidin. Tämä päivä ei asiaa muuttanut muuta kuin korkeintaan vahvemmaksi. Tomin sisko oli ihan kamala synkistelijä ja ilkeä. Gabriel oli nyt päättänyt ettei pitänyt tytöstä lainkaan. Tyttö ei ollut sanonut hänelle yhtään mitään positiivista, ei edes vastannut alussa tervehdykseen, ja nyt oli vielä uhkaillut kamalalla loitsulla vain siksi että hän oli tytön veljen seurassa. Tytöt olivat aina tyhmiä, paitsi äidit, mutta tuo mustalainen oli kyllä kaikkein tyhmin tyyppi. Hän ei käsittänyt miten isä ja äiti saattoivat pitää näitä kiehtovina ihmisinä. Varmana heidänkin mielipide muuttuisi kun tutustuisivat tuohon noitaan!
Poika laittoi korvansa taakse myrkkysanan siltä varalta että tarvitsisi sitä itsepuolustukseksi. Se kun tosiaan vaikutti joka ikinen kerta lyövän Zoran täysin maahan. Ehkä se oli ihan oikea taikasana?
Ei se hänestä ainakaan muutoin mitenkään noin ruma ollut. Teeskennellyt supervoimat ainakaan eivät suojaisi.
Tähän tulokseen päätyminen, yhdistettynä suurikokoisen koiransa läsnäoloon, saivat vekaran rentoutumaan entistä paremmin ja hän jatkoi lautakeinussa temppuilua. Jokainen onnistunut uusi temppu antoi hänelle yhden taikavoiman lisää, joita hänen mielensä ammensi muutamista hänen suosikkisaduistaan. Parhaillaan hän yritti kiikkua niin korkealle ja kovaa että kiepsahtaisi oksan yli ja ympäri. Se tekisi hänestä maailman mahtavimman velhon! Koska hän ei tiennyt kenenkään koskaan onnistuneen siinä. Tässäkin vaikutti olevan mukana lisähaaste sillä keinun oksan ja sen yläpuolella olevan välissä ei välttämättä ollut tarpeeksi tilaa.
"Minulla on jo monta voimaa enemmän kuin sinulla!" poika leuhki virnistäen alas Tomiin, keinun heilahtaessa jälleen ylös oksan etupuolella.
"Ja sinä menetit juuri puolet omistasi, koska supermiesten ei tarvitse ppydellä anteeksi keltään!" hän naurahti, puoliksi tosissaan mutta sävyssään ja virneessään silti leikkisyyttä.

”Niin, tosiaan muutimme viime kesänä tuohon naapurikaupunkiin, Burnsiin,” Samuel jatkoi, Elizabethin pitäessä lattialla möyrivää vauvaa silmällä. Molemmat olivat istahtaneet keittiön pöydän ääreen, vesilasillisten kanssa.
”Ehkäpä saamme jatkossa aikaiseksi tavata useammin,” mies totesi, muttei ylilvarmasti sillä farminpidossa ja lasten kanssa neljän-viidenkin tunnin matka oli paljon aikaa. He eivät olleet edes nähneet merkkejä naisväestä talon asukaskunnassa, talon varhaisteinin omaisuutta lukuun ottamatta.

[Zora Correyne]

Becky nautti olostaan ja päästessään lopulta lattialle, tyttö ryömi lelujensa luo ja alkoi heiluttaa puusta tehtyä helistintä, jonka sisällä oli kaksi kiveä kolisemassa.
Zoran olo oli parempi ja hän meni sitten Tomin perässä moikkaamaan Gabrielia. "Sori että mä olin ilkeä. Mä en vaan siedä sitä yhtä sanaa. Se on pahin sana maailmassa, minulle. Ollaan kavereita", Zora sanoi rauhallisena.
Tom nautti leikistä Gabrielin kanssa ja temppuili pelkästään köyden avulla puussa. "Mutta minäpä saan köysitempuista supervoimia koko ajan lisää", hän sanoi ja lisäsi: "Sitten minä voin taas pelastaa meidän karjan karhulta uudestaan ja susilta."

Zora katsoi huvittuneena poikia. Hänellä oli hameensa taskussa korttipakka, ainoa asia, mistä hän oli pitänyt mustalaiskaravaanin kanssa liikkuessaan. Hänen isoäitinsä oli käyttänyt niitä kortteja ennustamiseen, mutta niillä pystyi myös pelaamaan korttipelejä josta Zora piti paljon enemmän.
Itse asiassa, melkein joka ilta Steve, Zora ja Tom pelasivat jotain korttipelejä. En osaa taikoa, mutta osaan taikatemppuja ja ennustaa. Voin näyttää myöhemmin", Zora sanoi, tarkoittaen taikatemppuja.

Steve oli siirtynyt ystäviensä kanssa keskustelemaan ruokapöydän äärelle ja joi itsekin vettä, pitäen tytärtään silmällä. Zora tuli pian sisälle asuntoon ja istuutui myös pöydän äärelle. Hän alkoi pelata 13 pyramidin pasianssia ja uppoutui näin omiin ajatuksiinsa. Hänen olonsa oli sähköinen. "Isä, tunnen sisälläni että ensiyönä tulee myrsky. Eläinten olisi parempi olla kaikkien suojassa", tyttö sanoi ja Steve katsoi Zoraa nyökäten. Steve kuunteli kuitenkin ystäviään. "Todellakin pitäisi nähdä useammin, jos ei viikottain, niin ainakin kuukausittain", hän vastasi noille ja lisäsi: "Zora leikkii ennustajaa toisinaan ja on joskus sattumalta osunutkin ihan nappiin."

[Gabriel McKenzie]

Gabriel sivutti tytön läsnäolon täysin, kunnes tämä häipyi paikalta ennen kuin Steve oli montaakaan metriä kauempana. Hän ei anteeksi antanut ja unohtanut moisia uhkauksia ja töykeyksiä noin vain, saati uskonut että tämä oli vain juksannut. Kun molemmat olivat kadonneet näkyvistä, poika katsoi vielä hetken näiden perään ja pohti että kai sitä voisi, kun ei Tomia oltu käsketty poiskaan eli sen voisi tulkita luvaksi jäädä lammelle.
”Mennään pyydystämään sammakoita, jooko?” hän ehdotti, loikatessaan vauhdista pois keinusta. Hän ei ehtinyt kuin juuri ja juuri takaisin lammen rannalle kun talon suunnalta kaikui äidin ääni.
”Gabriel! Tulehan sisään, on päivällisaika!” Elizabeth kuulutti asteltuaan ensin ulos perheen vankkureiden luo. Poika voihkaisi pettyneenä. Vaikka hänen vatsansa murisi kyllä välillä, hän oli teeskennellyt että hänellä oli voima joka poisti tarpeen syödä. Hän olisi paljon mieluummin saalistanut kurnuttajia.
Tenava lähti juoksemaan talolle. Mitä nopeammin söisi sitä nopeammin pääsisi takaisin lammelle. Niin hän luuli, mutta toinen syy komentoon sisälle oli ettei hänen vanhempansa koskaan jättäneet häntä telmimään ulkona yksin, ilman luotettua aikuista ja nyt pihalla ei ollut ainuttakaan. kutsu oli kuulunut lähes välittömästi Steven palattua sisään ja Elizabethin huomatessa että kello oli jo yli kuusi.

Heillä oli vankkureissaan vielä muutama leipä, sekä lounaalta jäänyttä riisiä, ruskeaa kastiketta ja kanasuikaleita päivällistä varten. Ne täytyisi vain lämmittää uudestaan. Matka oli sen verran pitkä etteivät he halunneet odotella uuden aterian valmistumista, eivätkä myöskään suotta käyttää ystävien ruokavaroja tällaisina aikoina.
Elizabeth ei ollut ehtinyt kommentoida Zoran väitettyjä ennustuslahjoja, mutta Samuel kohotti kulmiaan.
”Näinkö on?” hän totesi, kohteliaaseen sävyyn, joka ei ollut erityisen vaikuttunut. Hän ei viitsinyt edes teeskennellä lapsen iloksi, kun tyttö oli sentään jo varhaisteini tai ainakin melkein. Toki hän uskoi niiden usein toteutuvan, mutta olevan varmasti vain itsensätoteuttavia eli eivät varsinaisesti ennustuksia sanan mystisessä mielessä. Ennustajien puheet olivat aina sen verran epämääräisiä että niihin uskovat helposti löytäisivät yhteyksiä Niihin tapahtumissa. Säätilat puolestaan, kissatkin aistivat tulevan myrskyn joten hän ei pitänyt täysin mahdottomana – vaikka varmasti harvinaisena – että jotkut ihmisetkin omaisivat samankaltaisen sisäisen sääkartan. Tosin, säät olivat viimeksi kuluneen viikon ajan ollut niin kuivia ja kuumia että ukkosta voisi hyvällä todennäköisyydellä ennustaa kuka tahansa.

”Äiti, Zora sanoi että hän muuttaa ihmisiä heinäsirkoiksi ja on kamalan helposti pahalla tuulella! Onko meidän pakko kyläillä täällä?” Gabriel sanoi, kauniin ruskeat silmänsä suurina äitinsä luo juostessaan, ja kurkisti vankkureihin joissa Elizabeth juuri haki eväskoria.
”Kultaseni, mustalaiset eivät pysty sellaiseen. Nämä heinäsirkat tulivat todennäköisimmin vuorilta,” nainen totesi rauhoittavasti, kiivetessään alas.

[Stewart 'Steve' Correyne]

"Ei me varmaan saada, kun ei muita oo pihalla", Tom sanoi ja ei mennyt kauaa, kun Gabriel huudettiin jo sisälle. Tom seurasi uutta ystäväänsä tuon äidin luo ja seurasi noiden keskustelua.

Samaan aikaan Steve katsoi kaappeja ja otti aamupäivällä valmistamansa ruuan kaapista ja alkoi lämmittää sitä omalle jälkipolvelleen. "No, lähinnä nuo kortit on vain pelaamista varten", Steve sanoi ystävälleen ja Zora mutisi lisäksi: "En minä ennusta muuta kuin silloin, kun jotkut merkit ovat ihan päivän selvät. Silloin se on helppoa. Minä ymmärrän enemmän säästä. Minä olen niinkuin kissa, tunnen kun ilmastossa on tulossa pieniäkin muutosta." Steve katsoi tyttöä hymyillen ja sytytti valkean takassa.

Becky helisti leluaan ja ryömi sitten isänsä luo ja otti tuon puntista kiinni ja nousi seisomaan tuota vasten. "Papapapppaa papapapaaa", Becky ilmoitti ja alkoi sitten itkeä. Steve otti tytön syliinsä ja otti komerosta tuttipullon johon hän sekoitti jauhomuotoista aasinmaitoa, sokeria, kermaa sekä vehnäjauhoa ja vettä, jonka hän sitten lämmitti sopivan lämpöiseksi Beckylle. Eihän se ollut ihan sama kuin äidinmaito, mutta tämän parempaa sekoitusta ei ollut saatavilla ja aasinmaitojauheen ja sokerin oli Steven appivanhemmat lähettivät Glencoesta asti. Zora jatkoi ruuan lämmittämistä ja kattoi pöydän kaikille, jatkaen ruuan lämmittämistä. Kuunnellen miesten keskustelua. "Mitä siihen ennustusleikkiin tulee, niin Zora on vähän kuin kissa, hän aistii herkästi lähestyvät säänmuutokset", Steve sanoi.

[Gabriel McKenzie]

Seuratessaan ystäväänsä ja hänen vauva-tytärtä Samuel vaipui ajatuksiinsa ja hetken tunsi kuin itsellään olisi vauvakuume nousemassa. Vauvojen kanssa oli aina niin ihana kommunikoida ja seurata niiden kehitysasteiden saavutuksia...Mutta hän muistutti itseään myös ikävämmistä puolista kuten yökiljumisesta ja jatkuvasta vaippapyykkäyksestä. Vaikka Elizabeth vauvan enimmäkseen olikin hoitanut, ei hän ollut täysin miään vaimonsa työksi jättänyt silloinkaan. Paitsi pyykkäyksen joka oli ehdottomasti naisten hommia. Toisaalta pikkusisarus auttaisi osaltaan Gabrielia oppimaan jakamisen tavan ja toisi varmasti iloa koko perheelle...Hän ainakin itse oli aikoinaan kaivannut sisarusta. Walnut Grove oli kyllä silloin ollut niin piskuinen, vain muutaman kymmenen asukkaan kylä, ettei sitä ollut ehtinyt yksinäiseksi tulla ja monet seudun lapset olivat muodostuneet enemmän tai vähemmän läheisiksi kavereiksi.

Samaan aikaan pihalla huhuiltiin Charlieta joka oli ehtinyt painella seikkailemaan ties minne. Kotona he pitivät sitä vapaana sillä se ei koskaan harhaillut kauas kotoa, mutta täällä se ei tiennyt rajoja lainkaan. Eikä voinut tietää miten reviiritietoisia koiria naapureilla saattaisi olla.
”Gabriel, missä sinä näit häent viimeksi?” Elizabeth tiedusteli.
”Lammella, hän pyöri meidän ympärillä kun leikimme keinulla,” poika vastasi, huolen noustessa kasvoilleen.
”Minä käyn katsomassa. Kyllä hän löytyy,” nainen totesi tyynenä ja ojensi pienen kattilan pojalle. ”Vie sinä päivällisemme sisään niin isi lämmittää sen,” hän kehotti ja suuntasi lammelle.
Hetken poika katsoi perään, punniten lähtisikö mukaan mutta lopulta vei aterian sisään.
”Isi, Charlie on kadonnut,” Gabriel purki huoltaan välittömästi ovesta astuessaan.
”Mitä?” mies totesi hämmentyneenä ja tyynenä, kääntäen katseensa poikaan, Steven kommentti oli juuri tempaissut hänet ajatuksistaan eikä hän ollut ehtinyt vielä karistaa kaikkia vauva-aatoksiaan.
”Hän ei tule, kun kutsumme,” poika jatkoi asettaessaan kattilaa pöydälle isänsä lähelle. ”Äiti lähti katsomaan onko hän vielä lammella.”
”Älä huoli, tuskin hän kauas on lähtenyt. Hänelläkin on ruoka-aika,” Samuel lohdutti, lempeästi silittäen poikansa kutreja.
”Jos äiti ei löydä häntä lammelta, lähden minäkin etsimään,” mies sanoi, sillä vaikka Charlie kyllä tuli kenen tahsna perheenjäsenen tai ystävän kutsusta luo, ja muutenkin totteli laumansa jäseniä, kaikkein parhaiten kuitenkin häntä, lauman johtajaa.
”Onko teidän naapureilla uroskoiria?” Samuel tiedusteli, Steveen katsoen. Tilanne oli hyvä alustaa, jos Elizabeth sattuisi palaamaan ilman heidän hännäheiluttajaansa.

[Zora Correyne]

Steve piti kuopustaan sylissä, tukien tuota selän takaa niin, että tytön asento oli hyvä, samalla kun hän syötti tuolle maitoa pullosta. Beckyn toinen käsi puristi tiukasti helistintä ja silmät katsoivat tarkasti isän kasvoja, samalla kun suuhun tuli hyvää ja täyttävää maitoa.


Pihalla Tom huhuili uuden ystävänsä ja tämän äidin kanssa koiraa, joka ei tullut kutsusta paikalle. Tom lähti sitten Gabrielin mukana sisälle ja jäi seisomaan isänsä viereen ja silitti pikkusiskonsa päälakea hymyillen, saaden isiltäänkin lempeän hymyn. "Tuosta meidän ruuasta riittää teillekin, ettei teidän eväitänne tarvitse käyttää", mies sanoi ystävälleen, kun näki pojan tuoman kattilan ja ruuan.

Zora piti paistinpannun hyvässä asennossa, vaikka se olikin sellaisen telinehäkkyrän päällä, ettei sitä tarvinnut pitää koko ajan kädessä, samalla hän puulastalla sekoitti lämpeävää ruokaa, kuunnellen samalla puhetta. 
Steve syötti kuopustaan vielä, kun Samuel kysyi lähistön koirista. "Ei ole uroskoiria viiden kilometrin säteellä, naapurillamme on narttukoira", hän vastasi ystävänsä kysymykseen, jatkaen kuopuksensa syöttämistä.

[Gabriel McKenzie]

No, ainakaan tappelua ei syntyisi, paitsi mahdollisesti jos karvaturri kohtaisi mäyrän tai kojootin...Ja, naapurissa saattaisi myöhemmin syntyä yllätyspentue, jos Charlie tosiaan oli juossut pidemmälle. Sekään ei ollut miellyttävä ajatus, kun koskaan ei voinut tietää mitä joku teki epätoivotuille pennuille. Etenkin kun tällä seudulla kun ei kauheasti varakasta väkeä ollut, ja heinäsirkkatuhon keskellä harva haluaisi taloon lisää suita ruokittavaksi ja lääkärikuluja kasvattamaan.
Samuel harkitsi vakavemmin lähteä saman tien etsimään karkulaista, siirtyessään kattilan kanssa hellan luo jolla oli vielä vaaata tilaa.
”Kiitos, mutta nämä ovat lounaamme tähteet ja otimme ne nimenomaan syödäksemme ne täällä. Ei näitä viitsi takaisin kuljetella,” mies sanoi asettaessaan kattilan lämpenemään.
”Gabriel, pysy sisällä. Menen katsomaan, jos äiti tarvitsee apua meidän hauvan löytämisessä,” hän sanoi poikaansa katsahtaen kenkiä pukiessaan ja katosi ovesta.

Viisi sekuntia myöhemmin tenava oli hypännyt kenkiinsä niitä sitomatta ja seurasi perästä.
”Gabe, käskin pysyä sisällä,” Samuel sanoi kääntyessään katsomaan, asteen ärtyneenä. Muutama sekunti oli ennätysaika käskyn sivuttamiseen. Onneksi ulkona välittömässä läheisyydessä ei nyt ollut mitään vaarallista.
”Mutta haluan näyttää Snoopyn,” poika vastasi, pysähtyen osoittamaan perheen vankkureita. Hän oli huolissaan että nelijalkainen ystävänsä olisi eksynyt, mutta luotti että isä ja äiti löytäisivät sen.
”Hyvä on. Ota samalla Charlien kulhot,” mies kehotti ja jatkoi matkaa lammen suuntaan.
”Hei, Tom, näytä minulle lelujasi?” poikia ehdotti kolistessaan takaisin sisään, sylissään uusi pehmopupunsa, ja kaksi koiran kulhoa jotka hän laski seinän viereen keittiössä.
”Tämä on Snoopy. Isoäiti teki sen minulle kun lähdimme tänne maalle,” hän kohotti käsissään pupuaan. Se oli noin 30 senttiä korkea korvineen, sahanpurulla täyetetty, vuohenvilla-turkin peittämä pikku pupu jolla oli kengännappi-silmät ja ommeltu nenä ja suu. [kuva]

(( Lukijalle: minä omistan tuon pupu-kuvan, älä käytä sitä ilman lupaani. Kiitos. ))

[Zora Correyne]

Zora keskittyi ruuan lämmitämisen ja hyräili jotain mustalaiskappaletta mielessään. Steve katsoi ystäväänsä, nyökäten tuolle, jatkaen kuopuksensa syöttämistä. "Ota oven pielestä haulikko mukaasi, jos tarvitset", hän sanoi ja vaihtoi tyttärensä asentoa, niin että tuo saisi röyhtäistyä, mutta tyttö vaati vieläkin maitoa, joten mies syötti tuota. Zora sekoitti puulastalla ruokaa. Kun Becky oli juonut pullon tyhjäksi, Steve röyhtäytti tytön uudestaan ja meni vaihtamaan tuon vaipan. Hän laski tytön sitten kehtoon ja siirtyi pihalle, lisäämään pyykkipadan alle puita. Hän pesi joka toinen päivä vauvan pyykkiä ja kerran viikossa kaikkien pyykit. Zoran vaatteita hän ei ollut saanut vielä kertaakaan pestä, tytön luottamus piti ensin saada täysin, ennen kuin ryhtyä pakottamaan tuota peseytymään. Hän kuuli kauempaa ääniä, jotka kuuluivat koiraa huhuilevalla ystäväparille, mutta hän keskittyi itse pyykkäämiseen. 

Tom katsoi uuden ystävänsä perään ja ihasteli tuon Ben-pupua. "Se on tosi kiva", poika sanoi ja veti ystävänsä pieneen makuuhuoneeseen, jossa oli hänen sänkynsä ja lelulaatikko. "Tässä on minun huoneeni ja lelulaatikko", hän hihkaisi ja avasi pienen arkun. Arkussa oli puusta veistettyjä eläimiä ja ihmisen muotoon veistettyjä hahmoja. "Isä on veistänyt nämä minulle", poika kertoi. Hänen tyynyllää oli vanhaan hameeseen ommeltu nalle, jonka täytteenä oli olkia. "Äiti teki tämän minulle kun olin pieni", poika kertoi nallesta, joka oli ainoa asia, mikä muistutti häntä äidistä.

[Gabriel McKenzie]

”Minunkin äiti ja isä tekee leluja, etenkin jouluksi,” Gabriel sanoi, laskettuaan Benin viereensä istumaan ja tutkaillessaan toverinsa veistoksia. Paljon hän sai leluja myös kaupoista, mutta heillä etenkin joulu haluttiin pitää mahdollisimman epäkaupallisena, Jeesuksen syntymäjuhlaan painottuen, joten suurin osa lahjoista valmistettiin itse--muutaman joulupukin tuoman (kaupasta ostetun) lisäksi. Samoin oman perheen syntymäpäiviksi, joskus muidenkin. Omatekoiset lahjat kun olivat aina kallisarvoisimpia ja erityisimpiä. Muutoin lahjat yleensä löytyivät kauppojen hyllyiltä. Poika käänsi katseensa esiteltyyn nalleen. Hän kiintyi helposti kaikkiin pehmoihinsa, mutta kaikekin rakkaimmat olivat ne jotka äiti oli itse tehnyt eikä hän epäillyt etteikö tämä olisi Tomillekin erityinen, vaikka perhe ei vaikuttanut läheskään yhtä varakkaalta kuin he.
”Mikä sen nimi on?” hän uteli. ”Hei!” poika huudahti ennen kuin ehti saada vastausta. ”Täällä on vielä muutama jota ei ole maalattu. Voidaanko me maalata nämä yhdessä?” hän kysyi toiveikkaana, ottaessaan esiin pari puumiestä ja eläintä. Piirtäminen oli hänestä kaikkein hauskinta, mutta kaikenlainen maalaaminen oli toiseksi parasta taiteilun saralla.

Samaan aikaan lammella pariskunta oli jo muutaman minuutin huudellut ja etsinyt koiraansa tuloksetta. Haulikkoa hän ei ollut ottanut, sene enempää Steven kuin omaansakaan jota kuljetti aina mukana preerian poikki useita tunteja kulkiessaan. Varsinkin vaimonsa ja lapsensa kanssa hän ei reissuun intiaanien ja petoeläinten keskelle lähtenyt ilman asetta. Intiaanit toki pysyttelivät yleensä paljon kauempana farmialueista ja kaupungeista mitä näiden paikkojen väli oli, mutta ei sitä koskaan tiennyt. Toinen haulikko jäi aina kotiin, sinne jäävien turvaksi, etenkin jos Charlie lähti hänen mukaansa. Hän oli opettanut Elizabethiakin käyttämään asetta, mikä ei tietenkään ollut hienolle naiselle kuuluva taito, mutta ei juuri ollut vaihtoehtoja kun talon ainoa toinen miespuolinen oli vielä kaukana miehuudesta. Kojootit eivät välittäneet siitä kuka farmilla parhaillaan oli ja kenen kanssa, saati sitten talvisin enemmän tai vähemmän nälkää näkevät sudet. Kalkkarokäärmeistä ja pesukarhuistakin pääsi helpommin eroon aseen kanssa pelotellessa. Tämä tilanne nyt ei kuitenkaan oletusarvoisesti tuntunut sellaiselta joka vaatisi aseistautumista.
”Kuule, mene sinä sisälle ja syö päivällinen Gaben kanssa. Ruoka on varmasti jo lämmintä. Steve mainitsi että naapurilla on narttukoira. Lähden katsomaan josko Charliekin on saanut sen selville...” Samuel totesi, ympärilleen katsellen ja henkäisi turhautuneena. Se karvakuono pidettäisiin kyllä sisällä loppureissun ajan ja ulkoilutettaisiin vain hihnassa. Kotimailla se saisi taas juoksennella vapaasti. Heidän lähinaapurustossa oli uroskoiria, mutta ne kunnioittivat toistensa reviiriä melko hyvin, ja pari narttua löytyi myös, mutta kumpikin oli steriloitu – juurikin siksi että alueella oli niin paljon uroksia eikä kaikkien voinut odottaa leikkauttavan niitä.
Palattuaan talolle vaimonsa kanssa, Samuel tarkisti Steveltä millä suunnalla kyseinen naapuri asui, ja lähti matkaan. Hän ei vaivautunut valjastamaan hevostaan vankureihin ja haulikko jäi edelleen vankkureihin, kävelymatkaa kun kuulema oli vain viitisen minuuttia eikä mitään isompaa tarvinnut mukaan.