When the situation requires

[Zora Correyne]

Zora oli syönyt vasta hieman herkullisesta piirakasta, kun hän kuuli, melko tuttua ääntä. Hän otti piiraan ja siirtyi Bobin takana olevan kiven taakse piilon, etteivät McKenziet vain huomaisi häntä Hän kääri huivinsa tiukasti päähänsä, niin, että kasvot jäivät suurimmaksi osaksi kangasrievun taa piiloon. Mustalaistyttö oli juuri asettunut, Bobin ja kiven takana oli yllättävän mukavaa, hän oli juuri ottanut taas sormillaan palan herkullista piirasta, kun jostain tupsahti oranssi-valkea kissa. Kissa oli hieman likainen, mutta se ei Zoraa häirinnyt, hänkin oli likainen. Kissa tuli pökkimään hänen jalkaansa ja Zora koitti työntää sitä kauemmas. "Et saa paljastaa minua, mene siitä", Zora sanoi hiljaa, mutta kissa ei tehnyt elettäkään, siirtyäkseen pois. Zora huokaisi syvään, tämä tästä vielä puuttuisi, että mokoma kissa saisi hänet pulaan, eikä siitä mennytkään kuin hetki, kun Gabrielkin tupsahti paikalle, kissan perässä. Zora koitti painautua kiven taakse, mutta se lieni jo turhaa, sillä kivi ei ollut tarpeeksi iso.
Tyttö katsoi hevosen ja kiven takaa, tuttua poikaa, huokaisten syvään. Hän yritti työntää kissaa kauemmas, mutta tämä tuli vain lähemmäs, mikä oli Zorasta hyvin epämieluisaa, vaikka pitikin kissoista. Lopulta tyttö otti kissan käteensä ja toiseen suuntaan katsoen, vei sen pojalle ja mutisi: "Ota kissasi ja häivy." 

Hän saattoi vain siinä tilanteessa toivoa, ettei poika muistanut hänen vaatteitaan, mistään aiemmin, saatikka silmiään ja ääntään, vaikka he olivat olleet jonkn verran tekemisissä. Hänellä ei ollut enää minkäänlaista halua palata koulumaailmaan.
Isää oli ikävä ja pikkuisia, mutta Tom oli liian altis muiden lasten jutuille ja vaikka tämä ei enää haukkumasanoja ladellut, niin lällätteli Zoran lukutaidottomuutta ja arkuutta, samalla tavalla kuin muut lapset koulussa. Zoran hermot eivät enää jaksanet sitä pilkallista lällyttelyä, lukutaidottomuudesta, rääsyistä ja arkuudesta, hän ei ollut enää moneen päivään kyennyt katsomaan isää silmiin, koska tunsi pahasti pettäneensä tämän, kun ei vain oppinut lukemaan, vaan mieluummin karkasi koulusta. Hänen lapsensielunsa oli muiden lasten ja muutaman aikuisenkin toimesta revitty riekaleiksi, turhilla pilkkalauluilla. Hänestä tuntui, ettei hän koskaan saisi kuulua mihinkään, perheeseen hän olisi saanut kuulua, mutta niin pahasti hänen mielensä ja sielunsa oli revitty, ettei hänelle muut suoneet iloa kuulua edes Steven perheeseen. Viimeistään rva Olesenin puheet, siitä kuinka hän käytti väärin hyväkseen leskimiehen hyvyyttä ja tuotti tälle pelkkää tuskaa, saivat tytön tekemään päätöksen, että hänen oli poistuttava ympäristöstä, jonne kukaan ei häntä kuulemma halunnut. Rva Olesen oli jopa vakuuttanut, että Steve vain hyvää hyvyyttään antoi tytön uskoa näin, vaikka todellisuudessa mieskään ei halunnut mustalaisrottaa pilaamaan perheensä elämää enempää.