UUDISASUKKAAT JA ALKUPERÄIS-ASUKKAIDEN KANSANMURHA
Kiitospäivän todellinen alkuperä ja tarkoitus on keskiverto-kansalaiselle tuntematon, koska sitä on uudelleenkirjoitettu ja valkopyykätty jo yli 130 vuotta. Vuonna 1863 se julistettiin liittovaltiolliseksi lomapäiväksi ja siihen mennessä sen oli jo pitkään väitetty olevan sadonkorjuu-juhla, ja jopa kiitollisuuden osoitukseksi alkuperäisasukkaille jotka "opettivat uudisasukkaita viljelemään maissia".
Vuosisatojen aikana valtaosa Amerikan alkuperäisasukkaista kuoli eurooppalaisten uudisasukkaiden tuomiin sairauksiin, verisissä elinalue-sodissa ja muissa raakuuksissa, uudisasukkaiden leviämisen ja USA:n hallituksen kunniattomien sopimusten aiheuttamaan nälänhätään, tai pakotetun valkoihoisen kulttuuriin ja uskontoon sopeutumisen aiheuttaman ahdistuksen ja masennuksen myötä alkoholismiin. Jos intiaanit eivät olisi taipuneet valkoihoisen kulttuuriin ja uskontoon, heidät olisi tuhottu täysin. Amrtikan intiaanien kansanmurha tarkoittaa siis heidän lähes täydellistä kulttuurillista kansanmurhaa. Se tapahtui lähes kokonaisuudessaan vuosien 1850-1900 välillä hirmutöiden kautta.
Syvä pelko ja viha intiaaneja kohtaan eli siis vielä 1800-luvun lopullakin, ei pelkästään veristen elinalue-taisteluiden ja muiden raakuuksien takia vaan myös intiaanien "pakanallisten tapojen" vuoksi. Toki rasistisemmat persoonat vihasivat intiaaneja myös ihonvärin takia. Uudisasukkaiden ja amerikan intiaanien yhteiselo ei toki ollut pelkästään verisiä raakuuksia ja vihaa, sillä heidän välillään käytiin myös rauhanomaista vaihtokauppaa ja kristinuskon lähetyssaarnaajat vierailivat heimojen luona yrittämässä "sivistää" ja käännyttää heitä "oikeaan uskoon". Se oli kuitenkin näennäistä rauhaa ja vain yksi tapa lisää pyyhkiä intiaanit pois Amerikasta, tapa vaikuttaa heidän kulttuuriin ja uskontoon. Jotkut yksilöt intiaaneista vapaaehtoisesti kääntyivät kristinuskoon ja omaksuivat valkoihoisen kulttuurin, koska aidosti kiinnostuivat uudesta maailmankatsomuksesta, mutta suurin osa joutui sulautumaan siihen pakon edessä.
Intiaaneille käsite että joku omistaisi maata oli täysin heidän elämänkatsomustaan ja uskomuksiaan vastaan. Heidän mielestä maankamara kuului kaikille yhteisenä, heillä oli tapana kohteliaisuudesta pyytää lupa metsästämiseen ja kalastamiseen toisen heimon yhteisöjen läheisyydessä sekä kiitollisuuden osoituksena antaa lahjoja. Kaikilla oli yhteisymmärrys että toisen heimon asuinalueen läheisyydessä oltaisiin vain lyhyen aikaa kunnes siirryttäisiin muualle. He eivät katso hengellisyyttään uskontona vaan se on vain osa heidän syvintä olemustaan ja he elävät harmoniassa luonnon kanssa.
Mutta vuonna 1805 Sioux-kansan Dakota-jaostosta pari päällikköä suostuivat ensimmäistä kertaa ehdotettuun vaihtokauppaan jossa he saivat hyödyllistä valkoisen ihmisen tavaraa sitä vastaan että antoivat osan elinaluettaan valkoihoisen käyttöön. Lopulta intiaanien elinaluetta oli siirtynyt valtavat määrät valkoihoiselle, ja 1850-luvun alussa kun Minnesotasta tehtiin territorio uudisasukkaita alkoi virrata sinne massiiviset määrät ja todella nopeasti. Se johti alueen villiriisin ja eläimistön katoon sioux-intiaanien elinalueen metsistä ja preerialta - siis kaiken joista heidän elanto riippui. Kun USA:n presidentti kuuli Sioux Dakota-intianien köyhyydestä ja nälkiintymisestä, hän lähetti kuvernöörin ehdottamaan jälleen vaihtokauppaa.
Kaikki intiaanipäälliköt eivät osanneet lukea englantia vaan joutuivat luottamaan lähetyssaarnaajien ja turkisvaihtokauppaajien käännöksiin. Nämä väittivät että sopimuksen mukaan heimot saisivat kolme miljoonaa dollaria, ja intiaanilapset saisivat koulutusta, heitä opetettaisiin kylvämään maata, ja että he takaisivat heimoille elinaluetta ikuisiksi ajoiksi. Jos intiaanipäällikkö kieltäytyi vaihtokaupasta, heille kerrottiin että jos presidentti haluaa heidän alueensa mutta ei halua tehdä sopimusta hän voisi lähettää satoja tuhansia sotilaita jotka ajaisivat heidät pois vuoristoon. Pienempi kahdesta pahasta oli allekirjoittaa sopimus. Tai niin intiaanipäälliköt luulivat.
Kymmeniä miljoonia eekkereitä intiaanien elinaluetta, eli suurin osa siitä, siirtyi USA:n omistukseen ja eteläisen Minnesotan sioux-intiaaneilla oli enää pieni kaistale maata Minnesota-joen rannalla joka sopimuksen mukaan oli omistettu vain heille asuttavaksi. Sopimusta ei oltu käännetty heille täysin totuudenmukaisesti ja tarkasti; oikeasti sen mukaan raha maksettaisiin heille vuosimaksuina viidenkymmenen vuoden maksuajalla ja lopultakin intiaanit saisivat siitä vain korko-osuudet. Lisäksi heidät oli huijattu allekirjoittamaan toinenkin sopimus joka ei ollutkaan kopio ensimmäisestä vaan turkiskauppaajien säätämä jonka mukaan intiaanit muka ovat heille velkaa yli 400,000 dollaria. Eli valtaosa korkopenneistäkin pidätettiin väitetyn velan maksuun.
Vuonna 1858 USA:n hallitus oli uudisasukkaiden massojen paineen alla hankkia itselleen sekin vähäinen alue mitä intiaaniheimoille vielä kuului. Dakota-jaoston päälliköt kutsuttiin keskustelemaan uudesta sopimuksesta elinaluettaan koskien. Päälliköille sanottiin, että he eivät saa palata kotiin ennen kuin allekirjoittavat sopimuksen. Tämä sopimus sanoi että Dakota-jaoston intiaanit menettivät puolet jäljellä olevista elinalueestaan - Minnesota-joen pohjoispuolen joka oli kaikkein hedelmällisintä aluetta koko osavaltiossa - ja kaiken päälle vaati heitä lähettämään lapsensa lähetyssaarnaajien kouluun ja alkamaan opetella maanviljelyä ja farmieläinten kasvatusta valkoihoisen ihmisen tapaan. Pakotetun allekirjoituksen jälkeen, niiltä jotka kieltäytyivät katkaistiin kaikki tuet. Muille annettiin rahaa ja tarvikkeita aivan liian vähän kunnolla selviytymiseen vaikka valkoihoisten varastot pursusivat ruokaa. Eli elämäntapojaan muuttaneiden tilanne ei ollut paljonkaan parempi kuin niiden jotka kieltäytyivät.
Vuonna 1862 maksut ja terveydenhuolto ynnä muu sovittu olivat jälleen kuukausia myöhässä. Syy oli USA:n sisällissota joka aiheutti pula-ajan koko maahan. Ymmärrettävä syy, mutta tässä vaiheessa monet nuoret eivät enää välittäneet. Metsästysretkellä ollut joukko nuoria Dakota-jaoston intiaaneja varasiti kananmunia uudisasukkaiden maatilalta ja sen yhteydessä tappoi viisi uudisasukasta - nämä olivat asettuneet heidän elinalueelleen ja kieltäytyivät lähtemästä. Vastaavia iskuja tehtiin muutamiin kyliin ja maatiloille seuraavina kuukausina. Tietäen että valkoihoiset suuttuisivat tästä, heimot kokoontuivat neuvottelemaan.
Monet nuoret halusivat lähteä sotaan, mutta monet muut eivät halunneet enempää verta käsiinsä. Sota alkoi 17. elokuuta tuona vuonna, nuorten intiaanien julistamana ja kesti viisi viikkoa syyskuun 23. päivään asti - jona aikana Minnesotan koko osavaltiossa pahoinpideltiin ja kuoli satoja intiaaneja, satoja USA:n sotureita ja satoja uudisasukkaita, kyliä ja kaupunkeja tuhoutui - mutta lopulta kaikki päättyi intiaanien häviöön. Dakotat antautuivat 26. syyskuuta ja vapauttivat yli 300 valkoihoista sotavankia.
Monet intiaanit onnistuivat pakenemaan Dakotan territorion puolelle tai Kanadaan. Joulukuussa 1862 satoja intiaaneja tuomittiin kuolemaan mutta lopulta "vain" 38 heistä teloitettiin Mankaton kaupungissa (mikä on yhä suurin yhden päivän aikana tehty massateloitus USA:n historiassa.) Myös ne viattomat intiaanit jotka eivät olleet osallistuneet sotaan eivätkä onnistuneet pakenemaan rajan yli, pakotettiin kävelemään satoja kilometrejä Fort Snellingiin jossa heidät orjuutettiin keskitysleirillä talven yli, satoja heistä kuoli siellä nopeasti leviäviin sairauksiin, kunnes vuonna 1863 USA:n eduskunta nollasi kaikki sopimukset ja karkotti lähes kaikki jäljellä olevat siouxit Minnesotasta.
Suuria palkkioita intiaanien päänahoista julistettiin, eli valkoihoisille kirjaimellisesti annettiin lupa tappaa intiaanit jotka yhä asuivat Minnesotassa. Ainoat siouxit joiden sallittiin jäädä olivat ne jotka eivät osallistuneet sotaan ja olivat jollain tapaa suojelleet valkoihoisia sen aikana, osallistuivat siihen USA:n puolella, tai auttoivat se jälkeisissä etsinnöissä. Kaikki heistä kuuluivat Mdewakantonwan-heimoon, ja heidän sallittiin jäävän suoja-alueille, heille kuuluneille aluielle joita tosin supistettiin merkittävästi. Kansan intiaaniviha- ja pelko oli sodan jälkeen niin vahvaa että näiden ystävällisiksi luokiteltujenkin sijoittaminen alustavasta suojelusta takaisin vanhoille elinalueilleen kesti useita vuosia.
Vuonna 1867 se vihdoin onnistui kun löydettiin alueet jotka olivat tarpeeksi eristettyjä valkoihoisten uudisasukkaiden alueista, ja USA:n hallituskin oli oppinut jotain tuosta koko osavaltiota repineestä sodasta. Vuonna 1868 tehtiin rauhansopimus USA:n hallituksen ja Sioux-intiaanien välillä. Sopimusehtoihin kuului molemminpuolisen sotarauhan ja tappamiskiellon lisäksi mm. etteivät intiaanit saisi pysyvästi asua oman alueensa ulkopuolella, mutta vastaavasti kukaan valkoihoinen ei saisi pysyvästi asettua heidän alueelleen - paitsi tietyt hallituksen viranomaiset virkatehtäviensä toimittamisen ajan. Ja etteivät intiaanit saisi pyrkiä estämään rautateiden rakentamista ellei kiskoja yritetä vetää heidän alueensa läpi.
Rauhansopimuksen mukaan intiaanit saivat elää perinteiseen tapaansa, mutta siirtymistä valkoihoisen kulttuuriin ja uskontoon kannustettiin sillä sopimus sisälsi paljon etuja niille jotka alkaisivat farmareiksi, samalla kun jokainen alueelle pysyvästi asettuva ja sopimusehtoja noudattava intiaani sai joka vuosi mahdollisuuden valkoihoisen vaatteisiin sekä metsästys- tai farminpitotarvikkeisiin ja jokainen yli 4-vuotias sai puoli kiloa lihaa ja puoli kiloa jauhoja joka päivä. Ehtojen mukaan farmareiksi alkavien kuului pakottaa lapsensa kristinuskonnollisiin kouluihin (jotka olivat päiväkouluja ja sijaitsivat kyseisellä suoja-alueella), ja metsästyskulttuurissa pitäytyvien lapsia yritettiin suostutella kouluun.
- Yhdeddä vaiheessa tappo-lupa muokattiin niin että intiaani-lapsia ei saanut tappaa, kun tarpeeksi melua oli nostettu siitä että lapset olivat viattomia eivätkä voineet mitään sille mitä olivat. Vuonna 1869 ei saanut enää tappaa ketään intiaania, lupa kumottiin kun sen perustuslaillisuus kyseenalaistettiin.
- Vuonna 1871 USA:n eduskunta lopetti intiaanikansojen kanssa sopimusten teon, mutta jo aiemmin tehdyt sopimukset pysyivät voimassa.
Valtaosa uudisasukkaista ei ollut tietoinen intiaanien köyhyydestä ja etenkään siitä miten kierosti ja kurjasti hallitus kohteli heitä. Lähinnä vain ne harvat jotka ystävystyivät intiaanien kanssa tai joiden sukupuussa oli intiaaniverta.
Pelkillä sopimuksilla intiaaneja ei saatu täysin hylkäämään elintapojaan ja kulttuuriaan, joten vuonna 1883 USA:n hallitus vei kansanmurha-tavoitteensa uudelle tasolle; he yrittivät rikkoa intiaanihengen, erinäisin laein täyskieltämällä heidän "pakanallisten tapojen" (riittien ja rituaalien) harjoittamisen. Pidättäen ja rankaisten niitä jotka tavattiin harjoittamasta niitä. Niiden väitettiin olevan paholaisesta.
Intiaanipelko- ja viha elää vahvana myös Walnut Grovessa ja muilla maaseuduilla, yleisyydessään ja koska maaseuduilla ei ole armeijoita lähellä ja pienimmillä kylillä ja kaupungeilla ei ole edes poliisia. Moni uudiasukas ajattelee tyyliin "ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani", mutta kylistä ja kaupungeista jotka muodostuvat enimmäkseen oikeasti jumalaapelkäävistä kristityistä yleensä löytyy sellaisiakin ihmisiä jotka eivät ilmaise pelkoaan väkivalloin (tai vähintään siksi että pelkäävät vastahyökkäystä.) Jotkut rohkeimmat ja ystävällisimmät saattavat jopa auttaa hädässä olevia intiaaneja - syväänjuurtuneen pelon takia varautuneena toki. Yleisesti ottaen intiaanien ystäviä varauksetta ovat kaikkein todennäköisimmin ihmiset joiden sukupuussa on intiaaniverta tai joilla on positiivisia kokemuksia heistä.
Pohjoisalueiden intiaanit pitivät lemmikkeinä ja apureinaan luokseen hakeutuvia susien ja villikoirien risteytyksiä ja antoivat niiden lisääntyä vapaasti luonnon valinnalla. Joillain yksilöillä oli enemmän suden verta kuin toisilla, mutta kaikki näyttivät ulkoisesti huomattavasti susilta ja ulvoivat kuin sudet - jopa intiaaneilla itseillään harjaantuneista korvistaan huolimatta oli vaikeuksia erottaa koiriensa ulvontaa susista - ja valkoihoiset herkästi luulivatkin heidän pitävän aitoja susia. Eurooppalaisilla koiraroduilla ei ollut mitään teekmistä niiden kanssa vaan niiden verilinjassa oli kivikaudella Amerikan mantereille ensimmäiästen metsästäjäkulttuuria harjoittaneiden ihmisten tuomia koiria. Jokaisella intiaanilla ei silti ollut omaa koiraa enää 1800-luvulla, vaan lähinnä niillä jotka olivat erityisesti koiraihmisiä, koska hevoskulttuuri syrjäytti koirat jo vuosisatoja sitten. Joka tapauksessa koira oli intiaaneille pyhä eläin ja he kunnioittivat niitä suuresti, joskin sekin alkoi hevoskulttuuriin siirtymisen jälkeen pikkuhiljaa hiipua. Valkoihoiset jalostajat eivät koskeneet näihin koiriin 1800-luvulla.
Kiitospäivän todellinen alkuperä ja tarkoitus on keskiverto-kansalaiselle tuntematon, koska sitä on uudelleenkirjoitettu ja valkopyykätty jo yli 130 vuotta. Vuonna 1863 se julistettiin liittovaltiolliseksi lomapäiväksi ja siihen mennessä sen oli jo pitkään väitetty olevan sadonkorjuu-juhla, ja jopa kiitollisuuden osoitukseksi alkuperäisasukkaille jotka "opettivat uudisasukkaita viljelemään maissia".
Vuosisatojen aikana valtaosa Amerikan alkuperäisasukkaista kuoli eurooppalaisten uudisasukkaiden tuomiin sairauksiin, verisissä elinalue-sodissa ja muissa raakuuksissa, uudisasukkaiden leviämisen ja USA:n hallituksen kunniattomien sopimusten aiheuttamaan nälänhätään, tai pakotetun valkoihoisen kulttuuriin ja uskontoon sopeutumisen aiheuttaman ahdistuksen ja masennuksen myötä alkoholismiin. Jos intiaanit eivät olisi taipuneet valkoihoisen kulttuuriin ja uskontoon, heidät olisi tuhottu täysin. Amrtikan intiaanien kansanmurha tarkoittaa siis heidän lähes täydellistä kulttuurillista kansanmurhaa. Se tapahtui lähes kokonaisuudessaan vuosien 1850-1900 välillä hirmutöiden kautta.
Syvä pelko ja viha intiaaneja kohtaan eli siis vielä 1800-luvun lopullakin, ei pelkästään veristen elinalue-taisteluiden ja muiden raakuuksien takia vaan myös intiaanien "pakanallisten tapojen" vuoksi. Toki rasistisemmat persoonat vihasivat intiaaneja myös ihonvärin takia. Uudisasukkaiden ja amerikan intiaanien yhteiselo ei toki ollut pelkästään verisiä raakuuksia ja vihaa, sillä heidän välillään käytiin myös rauhanomaista vaihtokauppaa ja kristinuskon lähetyssaarnaajat vierailivat heimojen luona yrittämässä "sivistää" ja käännyttää heitä "oikeaan uskoon". Se oli kuitenkin näennäistä rauhaa ja vain yksi tapa lisää pyyhkiä intiaanit pois Amerikasta, tapa vaikuttaa heidän kulttuuriin ja uskontoon. Jotkut yksilöt intiaaneista vapaaehtoisesti kääntyivät kristinuskoon ja omaksuivat valkoihoisen kulttuurin, koska aidosti kiinnostuivat uudesta maailmankatsomuksesta, mutta suurin osa joutui sulautumaan siihen pakon edessä.
Intiaaneille käsite että joku omistaisi maata oli täysin heidän elämänkatsomustaan ja uskomuksiaan vastaan. Heidän mielestä maankamara kuului kaikille yhteisenä, heillä oli tapana kohteliaisuudesta pyytää lupa metsästämiseen ja kalastamiseen toisen heimon yhteisöjen läheisyydessä sekä kiitollisuuden osoituksena antaa lahjoja. Kaikilla oli yhteisymmärrys että toisen heimon asuinalueen läheisyydessä oltaisiin vain lyhyen aikaa kunnes siirryttäisiin muualle. He eivät katso hengellisyyttään uskontona vaan se on vain osa heidän syvintä olemustaan ja he elävät harmoniassa luonnon kanssa.
Mutta vuonna 1805 Sioux-kansan Dakota-jaostosta pari päällikköä suostuivat ensimmäistä kertaa ehdotettuun vaihtokauppaan jossa he saivat hyödyllistä valkoisen ihmisen tavaraa sitä vastaan että antoivat osan elinaluettaan valkoihoisen käyttöön. Lopulta intiaanien elinaluetta oli siirtynyt valtavat määrät valkoihoiselle, ja 1850-luvun alussa kun Minnesotasta tehtiin territorio uudisasukkaita alkoi virrata sinne massiiviset määrät ja todella nopeasti. Se johti alueen villiriisin ja eläimistön katoon sioux-intiaanien elinalueen metsistä ja preerialta - siis kaiken joista heidän elanto riippui. Kun USA:n presidentti kuuli Sioux Dakota-intianien köyhyydestä ja nälkiintymisestä, hän lähetti kuvernöörin ehdottamaan jälleen vaihtokauppaa.
Kaikki intiaanipäälliköt eivät osanneet lukea englantia vaan joutuivat luottamaan lähetyssaarnaajien ja turkisvaihtokauppaajien käännöksiin. Nämä väittivät että sopimuksen mukaan heimot saisivat kolme miljoonaa dollaria, ja intiaanilapset saisivat koulutusta, heitä opetettaisiin kylvämään maata, ja että he takaisivat heimoille elinaluetta ikuisiksi ajoiksi. Jos intiaanipäällikkö kieltäytyi vaihtokaupasta, heille kerrottiin että jos presidentti haluaa heidän alueensa mutta ei halua tehdä sopimusta hän voisi lähettää satoja tuhansia sotilaita jotka ajaisivat heidät pois vuoristoon. Pienempi kahdesta pahasta oli allekirjoittaa sopimus. Tai niin intiaanipäälliköt luulivat.
Kymmeniä miljoonia eekkereitä intiaanien elinaluetta, eli suurin osa siitä, siirtyi USA:n omistukseen ja eteläisen Minnesotan sioux-intiaaneilla oli enää pieni kaistale maata Minnesota-joen rannalla joka sopimuksen mukaan oli omistettu vain heille asuttavaksi. Sopimusta ei oltu käännetty heille täysin totuudenmukaisesti ja tarkasti; oikeasti sen mukaan raha maksettaisiin heille vuosimaksuina viidenkymmenen vuoden maksuajalla ja lopultakin intiaanit saisivat siitä vain korko-osuudet. Lisäksi heidät oli huijattu allekirjoittamaan toinenkin sopimus joka ei ollutkaan kopio ensimmäisestä vaan turkiskauppaajien säätämä jonka mukaan intiaanit muka ovat heille velkaa yli 400,000 dollaria. Eli valtaosa korkopenneistäkin pidätettiin väitetyn velan maksuun.
Vuonna 1858 USA:n hallitus oli uudisasukkaiden massojen paineen alla hankkia itselleen sekin vähäinen alue mitä intiaaniheimoille vielä kuului. Dakota-jaoston päälliköt kutsuttiin keskustelemaan uudesta sopimuksesta elinaluettaan koskien. Päälliköille sanottiin, että he eivät saa palata kotiin ennen kuin allekirjoittavat sopimuksen. Tämä sopimus sanoi että Dakota-jaoston intiaanit menettivät puolet jäljellä olevista elinalueestaan - Minnesota-joen pohjoispuolen joka oli kaikkein hedelmällisintä aluetta koko osavaltiossa - ja kaiken päälle vaati heitä lähettämään lapsensa lähetyssaarnaajien kouluun ja alkamaan opetella maanviljelyä ja farmieläinten kasvatusta valkoihoisen ihmisen tapaan. Pakotetun allekirjoituksen jälkeen, niiltä jotka kieltäytyivät katkaistiin kaikki tuet. Muille annettiin rahaa ja tarvikkeita aivan liian vähän kunnolla selviytymiseen vaikka valkoihoisten varastot pursusivat ruokaa. Eli elämäntapojaan muuttaneiden tilanne ei ollut paljonkaan parempi kuin niiden jotka kieltäytyivät.
Vuonna 1862 maksut ja terveydenhuolto ynnä muu sovittu olivat jälleen kuukausia myöhässä. Syy oli USA:n sisällissota joka aiheutti pula-ajan koko maahan. Ymmärrettävä syy, mutta tässä vaiheessa monet nuoret eivät enää välittäneet. Metsästysretkellä ollut joukko nuoria Dakota-jaoston intiaaneja varasiti kananmunia uudisasukkaiden maatilalta ja sen yhteydessä tappoi viisi uudisasukasta - nämä olivat asettuneet heidän elinalueelleen ja kieltäytyivät lähtemästä. Vastaavia iskuja tehtiin muutamiin kyliin ja maatiloille seuraavina kuukausina. Tietäen että valkoihoiset suuttuisivat tästä, heimot kokoontuivat neuvottelemaan.
Monet nuoret halusivat lähteä sotaan, mutta monet muut eivät halunneet enempää verta käsiinsä. Sota alkoi 17. elokuuta tuona vuonna, nuorten intiaanien julistamana ja kesti viisi viikkoa syyskuun 23. päivään asti - jona aikana Minnesotan koko osavaltiossa pahoinpideltiin ja kuoli satoja intiaaneja, satoja USA:n sotureita ja satoja uudisasukkaita, kyliä ja kaupunkeja tuhoutui - mutta lopulta kaikki päättyi intiaanien häviöön. Dakotat antautuivat 26. syyskuuta ja vapauttivat yli 300 valkoihoista sotavankia.
Monet intiaanit onnistuivat pakenemaan Dakotan territorion puolelle tai Kanadaan. Joulukuussa 1862 satoja intiaaneja tuomittiin kuolemaan mutta lopulta "vain" 38 heistä teloitettiin Mankaton kaupungissa (mikä on yhä suurin yhden päivän aikana tehty massateloitus USA:n historiassa.) Myös ne viattomat intiaanit jotka eivät olleet osallistuneet sotaan eivätkä onnistuneet pakenemaan rajan yli, pakotettiin kävelemään satoja kilometrejä Fort Snellingiin jossa heidät orjuutettiin keskitysleirillä talven yli, satoja heistä kuoli siellä nopeasti leviäviin sairauksiin, kunnes vuonna 1863 USA:n eduskunta nollasi kaikki sopimukset ja karkotti lähes kaikki jäljellä olevat siouxit Minnesotasta.
Suuria palkkioita intiaanien päänahoista julistettiin, eli valkoihoisille kirjaimellisesti annettiin lupa tappaa intiaanit jotka yhä asuivat Minnesotassa. Ainoat siouxit joiden sallittiin jäädä olivat ne jotka eivät osallistuneet sotaan ja olivat jollain tapaa suojelleet valkoihoisia sen aikana, osallistuivat siihen USA:n puolella, tai auttoivat se jälkeisissä etsinnöissä. Kaikki heistä kuuluivat Mdewakantonwan-heimoon, ja heidän sallittiin jäävän suoja-alueille, heille kuuluneille aluielle joita tosin supistettiin merkittävästi. Kansan intiaaniviha- ja pelko oli sodan jälkeen niin vahvaa että näiden ystävällisiksi luokiteltujenkin sijoittaminen alustavasta suojelusta takaisin vanhoille elinalueilleen kesti useita vuosia.
Vuonna 1867 se vihdoin onnistui kun löydettiin alueet jotka olivat tarpeeksi eristettyjä valkoihoisten uudisasukkaiden alueista, ja USA:n hallituskin oli oppinut jotain tuosta koko osavaltiota repineestä sodasta. Vuonna 1868 tehtiin rauhansopimus USA:n hallituksen ja Sioux-intiaanien välillä. Sopimusehtoihin kuului molemminpuolisen sotarauhan ja tappamiskiellon lisäksi mm. etteivät intiaanit saisi pysyvästi asua oman alueensa ulkopuolella, mutta vastaavasti kukaan valkoihoinen ei saisi pysyvästi asettua heidän alueelleen - paitsi tietyt hallituksen viranomaiset virkatehtäviensä toimittamisen ajan. Ja etteivät intiaanit saisi pyrkiä estämään rautateiden rakentamista ellei kiskoja yritetä vetää heidän alueensa läpi.
Rauhansopimuksen mukaan intiaanit saivat elää perinteiseen tapaansa, mutta siirtymistä valkoihoisen kulttuuriin ja uskontoon kannustettiin sillä sopimus sisälsi paljon etuja niille jotka alkaisivat farmareiksi, samalla kun jokainen alueelle pysyvästi asettuva ja sopimusehtoja noudattava intiaani sai joka vuosi mahdollisuuden valkoihoisen vaatteisiin sekä metsästys- tai farminpitotarvikkeisiin ja jokainen yli 4-vuotias sai puoli kiloa lihaa ja puoli kiloa jauhoja joka päivä. Ehtojen mukaan farmareiksi alkavien kuului pakottaa lapsensa kristinuskonnollisiin kouluihin (jotka olivat päiväkouluja ja sijaitsivat kyseisellä suoja-alueella), ja metsästyskulttuurissa pitäytyvien lapsia yritettiin suostutella kouluun.
- Yhdeddä vaiheessa tappo-lupa muokattiin niin että intiaani-lapsia ei saanut tappaa, kun tarpeeksi melua oli nostettu siitä että lapset olivat viattomia eivätkä voineet mitään sille mitä olivat. Vuonna 1869 ei saanut enää tappaa ketään intiaania, lupa kumottiin kun sen perustuslaillisuus kyseenalaistettiin.
- Vuonna 1871 USA:n eduskunta lopetti intiaanikansojen kanssa sopimusten teon, mutta jo aiemmin tehdyt sopimukset pysyivät voimassa.
Valtaosa uudisasukkaista ei ollut tietoinen intiaanien köyhyydestä ja etenkään siitä miten kierosti ja kurjasti hallitus kohteli heitä. Lähinnä vain ne harvat jotka ystävystyivät intiaanien kanssa tai joiden sukupuussa oli intiaaniverta.
Pelkillä sopimuksilla intiaaneja ei saatu täysin hylkäämään elintapojaan ja kulttuuriaan, joten vuonna 1883 USA:n hallitus vei kansanmurha-tavoitteensa uudelle tasolle; he yrittivät rikkoa intiaanihengen, erinäisin laein täyskieltämällä heidän "pakanallisten tapojen" (riittien ja rituaalien) harjoittamisen. Pidättäen ja rankaisten niitä jotka tavattiin harjoittamasta niitä. Niiden väitettiin olevan paholaisesta.
Intiaanipelko- ja viha elää vahvana myös Walnut Grovessa ja muilla maaseuduilla, yleisyydessään ja koska maaseuduilla ei ole armeijoita lähellä ja pienimmillä kylillä ja kaupungeilla ei ole edes poliisia. Moni uudiasukas ajattelee tyyliin "ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani", mutta kylistä ja kaupungeista jotka muodostuvat enimmäkseen oikeasti jumalaapelkäävistä kristityistä yleensä löytyy sellaisiakin ihmisiä jotka eivät ilmaise pelkoaan väkivalloin (tai vähintään siksi että pelkäävät vastahyökkäystä.) Jotkut rohkeimmat ja ystävällisimmät saattavat jopa auttaa hädässä olevia intiaaneja - syväänjuurtuneen pelon takia varautuneena toki. Yleisesti ottaen intiaanien ystäviä varauksetta ovat kaikkein todennäköisimmin ihmiset joiden sukupuussa on intiaaniverta tai joilla on positiivisia kokemuksia heistä.
Pohjoisalueiden intiaanit pitivät lemmikkeinä ja apureinaan luokseen hakeutuvia susien ja villikoirien risteytyksiä ja antoivat niiden lisääntyä vapaasti luonnon valinnalla. Joillain yksilöillä oli enemmän suden verta kuin toisilla, mutta kaikki näyttivät ulkoisesti huomattavasti susilta ja ulvoivat kuin sudet - jopa intiaaneilla itseillään harjaantuneista korvistaan huolimatta oli vaikeuksia erottaa koiriensa ulvontaa susista - ja valkoihoiset herkästi luulivatkin heidän pitävän aitoja susia. Eurooppalaisilla koiraroduilla ei ollut mitään teekmistä niiden kanssa vaan niiden verilinjassa oli kivikaudella Amerikan mantereille ensimmäiästen metsästäjäkulttuuria harjoittaneiden ihmisten tuomia koiria. Jokaisella intiaanilla ei silti ollut omaa koiraa enää 1800-luvulla, vaan lähinnä niillä jotka olivat erityisesti koiraihmisiä, koska hevoskulttuuri syrjäytti koirat jo vuosisatoja sitten. Joka tapauksessa koira oli intiaaneille pyhä eläin ja he kunnioittivat niitä suuresti, joskin sekin alkoi hevoskulttuuriin siirtymisen jälkeen pikkuhiljaa hiipua. Valkoihoiset jalostajat eivät koskeneet näihin koiriin 1800-luvulla.
Signature