When the situation requires

[Zora Correyne]

Zora hymyili jo hieman ja nyökättyään hän riensi hevosensa luo silitti hellästi tuon kylkeä, nousten satulattomaan selkään, hän kun ei pitänyt satuloista. Tyttö ei muistanut laisinkaan, missä McKenzien talo olisi mutta eipä sillä ollut väliä, hän ohjasi hevosensa sinne suuntaan, minne Elizabeth ja Gabriel oli mennyt. "Voidaan mennä", hän sanoi ja lähti sitten hevosineen seuraamaan vankkureita. Postitoimiston kohdilla Zora seisautti hetkeksi hevosensa eikä kovinkaan kauaa kulunut kun matka siitä jo jatkuikin, ilman isäntää tosin mutta tyttö kuulikin, että tämä lähettäisi, isälle sanaa ja vähän mustalaisdonnan sydämessä tuntui pieni häpeän läikähdys.

Stewartin työpäivästä ei ollut tullut mitään, edellispäivän tapahtumat olivat pyörineet päässä koko päivän:
Hänen työpäivänsä oli loppunut, hän oli suhteellisen hyvällä tuulella hakiessaan Tomin ja Beckyn naapurin emännän hoivista. Kun he pääsivät kotiin, puuttuivat sekä Zora että hevosensa Bob. Steve ajatteli tietenkin aluksi että hän on lähtenyt tuulettamaan päätään eikä sen vuoksi heti huolestunut. Ajan kuluessa, kun hän ei ollut tullut takaisin isä alkoi kysellä Tomilta: "Onko Zora puhunut sinulle viime päivinä?"  "
Se on vaan ollut surullinen, vaikka en minä sitä ole haukkunut", Thomas vastasi kysymykseen. "Lällättelitkö muiden lasten loruja?"  hän jatkoi kyselyä pojaltaan. "Ehkä vähän", Tom vastasi ja lisäsi: "Mutta se ei edes suuttunut." 
Silloin vasta Steve tajusi, että Zoran sietokyky oli palanut loppuun ja siksi häntä ei näkynyt. Hän valjasti hevosen ja lähti lapsien kanssa Ingallseille ja pyysi, voisiko Charles lähteä hänen kanssaan etsimään tyttöä, lapset jäivät Carolinen hoiviin ja vaikka he koko yön olivatkin etsineet, ei tyttöä ollut vain löytynyt.

Stewart katsoi pellon suuntaan pitäen Tomin kättä omassaan ja Beckyä sylissään. "Tuleeko sisko enää takaisin?" pieni poika kysyi isältä ja sai vastaukseksi: "Toivon sitä hyvin hartaasti ja rukoilen Jumalalta, että hän olisi turvassa." Ensimmäistä kertaa koskaan, Tom kuuli isin äänessä itkua ja Becky oli hyvin hämillään ja alkoikin itkeä. Stewart joutui nielemään oman tuskansa ja lohdutti Beckyä. Hän asteli pellon laidalle, jossa Skatchin veljekset kastelivat peltoa, kun oli ollut niin monta kuivaa päivää, hän huikkasi nämä luokseen ja kysyi milloin Zoraa oli näkynyt viimeksi. Veljeksistä vanhempi sanoi hyvin tuumailevalla äänellä hyvin hitaasti: "Noo... Toosta se eilen aamusella juoksi kohti kaupunkia, mutta kiershä se siit kuitenkin tuolta ison tammen kohilta takas ja kuikuilitse tual ladon ylisil, kunnes isääntä lähti naapurihi ja töihi." "Joo", jatko nuorempi samaan tahtiin ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Siitä kku isääntä ol lähteny vankkurilla, nii se Zoratyttö tuli ladosta ja Laitto suittet Bobille ja läksi tohon suuntaan." Veljekset osoittivat sitten sitä suuntaa, jonne tyttö oli karauttanut hevosella.
Mies kääntyi katsomaan suuntaan jonne tyttö oli kadonnut, hän huojui hieman ajatuksissaan kun kuuli huudon: "Herra Correyne! Herra Correyne! Teille tuli äsken sähke!" kuului erään koulupojan huuto kauempaa. Steve kääntyi katsomaan hämmentyneenä ja lähti juoksevaa poikaa vastaan. "Sähke?" hän mutisi ihmeissään. Hän ojensi Beckyn utelevan Thomasin syliin. "Keltä se on?" poika uteli ottaen siskonsa syliin. Steve arveli: "Ehkä mummille tai ukille on sattunut jotain." ja kiittäen otti tältä sähkeen ja katsoi kummastuneena, hän ei ollut koskaan ennen sellaista saanutkaan. Hän repi sähkeen auki ja luettuaan sen läpi hän putosi helpotuksesta polvilleen ja huudahti: "Luojalle kiitos, hän on kunnossa!"