Lepyttelyyn velhojen, jekut estää namunen

[Stephen Hunter King]

// Trisja Loganien kanssa tänne päin.


31.10.1987, lauantai, klo. 19:45 eteenpäin. //


Pysy tällä reitillä ja aina tutun kaverin seurassa - äläkä harhaile kauemmaksi. Käy vain valaistujen talojen ovilla, ja älä koskaan mene kenenkään taloon sisälle. Älä syö yhtään namia ennen kuin kotona, kun olemme tarkistaneet ne. Ole varovainen tietä ylittäessä. ja kotona viimeistään kahdeksalta. Sääntölista tuntui kilometrin pituiselta ja turhauttavalta, mutta 7-vuotias Hunter oli tehnyt parhaansa noudattaakseen niitä. Hän olisi kovin mielellään kiertänyt ainakin pari tuntia pidempään, mutta se ei kuulema tullut kysymykseenkään. Kotona pitäisi olla kahdeksalta ja nukkumaanmenoaika kuten tavallisestikin viikonloppuisin, kymmeneltä. No, oli silti siistiä saada olla ulkona kahdeksaan asti ja ilman isiä tai äitiä mukana. Oli jo aivan pimeää, katulamput valaisivat kapeita katuja, monet talot ja pihat olivat komein ja karmivin Halloween-koristeluin peitettyjä ja tunnelma oli korkealla.

Tämä oli ensimmäinen vuosi kun hän oli saanut luvan kiertää ihan itsekseen kaverin kanssa, ilman aikuisen valvontaa. Tosin, vain tämän viimeisen puolituntisen kokonaisuudessaan kolmen tunnin kierroksesta.
Poika oli ollut niin innoissaan saamastaan tilaisuudesta että houkutus lähteä kauemmas tai poiketa reitiltä ei ollut liian suuri, kun sääntöjenkin puitteissa riitti hauskaa. Reppu jota hän kantoi mukanaan oli varsin painava ja lähes täynnä kaikenlaista herkkua, kun hän asteli kierroksen loppupuolella viimeistä katua pitkin kotia kohti.

Tänä vuonna hän oli pukeutunut merirosvoksi, mutta ei aivan tavalliseksi vaan äiti oli maalannut kokonaisuutta täydentämään hienon zombie-kasvomaalauksen - ruumiinharmaasta ihosta ja mustista silmänalusista veritahroihin.
Kulkiessaan jälleen yhden pimeän talon ohi, Hunter ei enää voinut vastustaa kiusausta. Naapurusto oli ollut niin anteliasta että ei tässä ollut päässyt oikein kunnolla mitään kepposia tekemään. Vain muutamalle jotka olivat antaneet omenoita tai purkkaa tai muuta typerää.
Koti olisi jo seuraavalla kadulla, enää viiden minuutin kävely. Ehtisi ihan hyvin kokeilla oliko kyseessä oikeasti tyhjä talo vai joku pihistelevä hapannaama joka ei ollut ostanut yhtään karkkeja tai ehkä oli varastoinut niitä läjäpäin mutta halusi kahmia ne kaikki itselleen.
Hän pysähtyi ja nykäisi vierellään kulkevaa, yhä eteenpäin jatkavaa, rähjäiseksi zombieksi sonnustautunutta 11-vuotiasta velhotoveriaan, kaverinsa isoveljeä, käsivarresta ja osoitti pimennetyn talon suuntaan joka oli jäänyt jo hieman taakse.

Pojat supattelivat kadun varressa nuoren puun alla, muiden tenavien juoksennellessa talon ohi ja hälistessä kovaäänisesti, iloisesti tai eläytyen kailottaen erilaisia Halloween-runoja ja lauluja. Kadut vilisivät mitä erilaisimmissa puvuissa temmeltäviä tenavia ja teinejä.

Parin minuutin kuluttua zombie jäi tuon talon etupuolelle kadulle, pensasaidan taakse piiloon valmiustilaan, samalla kun zombie-piraatti hiippaili viereisen talon pihan kautta, tarttui kannelliseen roskalaatikkoon joka oli onneksi vastikään tyhjennetty ja siksi kevyt kantaa, ja asetti sen kohdetalon autotallin oven eteen sen reunaan juuri ja juuri naapuritalon tontin rajan sille puolen.
Autotallin katto oli matalin joten oli pakko sitä kautta pyrkiä katolle.
Hän kiipesi varovasti roskalaatikon päälle ja tasapainoili siinä hetken. Tyhjyydestä oli näemmä hieman haittaakin. Poika joutui tekemään aikamoisen loikan yltääkseen edes autotallin katolle ja toivoi hartaasti ettei roskalaatikko kaatuisi, ainakaan kovin äänekkäästi.
Mutta tietenkin se kaatui. Kolina sai pensasaidan takana piilotelleen zombien kiitämään pari taloa katua ylös, puun taakse piiloon ja merirosvon autotallin katolla painumaan niin perälle, ettei etupihalta sinne asti näkisi.
Noin puoli minuuttia Hunter uskalsi tuhlata piilossa, ja olisi jo mielellään edennyt operaatiossa mutta tuttua zombia ei näkynyt takaisin. Tämä oli heikkohermoisempi kuin hän, mutta ei hän uskonut että sentään noin heikkohermoinen. Saisi palata ja äkkiä, etenkin kun oli unohtanut vain hänen karkkireppunsa tuohon kadunvarteen mihin hän oli sen jättänyt tämän vartioitavaksi.
Kohta kaveri ilmestyikin kyyryssä astellen takaisin asemiin pensasaidan taakse, karkkireppu oli yhä tallessa ja poika näytti reippaasti peukaloitaan merkiksi että kaikki oli kunnossa, jolloin Hunter suuntasi katseensa palotikkaisiin jotka johtivat autotallin katolta talon katolle.

Hyvin hitaasti ja mahdollisimman äänettömästi poika kipusi metallisia tikkaita ylös ja konttasi erityisen varovasti katolla ylemmäs, kohti savupiippua. Päästyään perille, hän kaivoi puvuntakin taskusta loitsuilla parannellun hajupommin, jonka oli säästöillään ostanut pilailupuodin alennusmyynnistä kun he olivat loman lopulla käyneet Tylyahossa Halloween-tapahtumassa.
Pommin levitti haisunäädän kaikkeen tarttuvaa, kammottavaa ja päiväkausia sitkeästi kestävää eritteen lemua lahjakkaasti tilaan jossa se laukaistaisiin. Tässä tapauksessa se päätyisi todennäköisesti olohuoneeseen jos piippu johti takkaan. Hyvällä säkällä haju leviäsii muihinkin huoneisiin.
Loitsulla pommista oli nimittäin tehty hieman isompi, kurpitsan näköinen, ja kaiken päälle se alkaisi korvia riipivästi kirkua samalla kun levittäisi löyhkää ympärilleen. Kirkuminen kestäisi minuutin verran, ja lemua ei saisi poistettua edes loitsuilla vaan se lähtisi vain kulumalla...ehkä viikossa tai parissa!

Hunter naureskeli ilkikurisesti ja sydämensä pohjasta, mutta hiljaisesti itsekseen, poistaessaan pommista osan joka esti sen räjähtämisen pudotessa.
Jos kukaan ei ollut kotona, oppisivatpahan olemaan jatkossa näin Halloween-iltana ja karkkien kera.
Jos taas olivat niin saisivatpahan nauttia kepposesta alusta loppuun!
Pieni käsi siirtyi savupiipun ylle, ja päästi irti hirvittävästä pommista jonka soveliaisuutta lasten pilailutarvikkeeksi saattoi kyseenalaistaa mutta yhtä kaikki niitä myytiin heille.
Samaan aikaan zombie pensasaidan takana otti esiin taikasauvansa, valmiina heittämään sen suojista mahdollisesti talosta ulos astuvien ylle oikein mehevän lepakonräkäherjan.

Kumpikin tiesivät että loitsu todennäköisesti toisi Taikaministeriön kyylät paikalle, mutta he aikoivatkin olla siinä vaiheessa jo kaukana tai ainakin hukkuneet lukemattomien lasten joukkoon joista kuka tahansa voisi olla pieni noita tai velho. Ei hän kyllä tiennyt täällä päin asuvan ketään muita taikavoimaisia kuin hänen perheensä - tämäkin kaveri oli täällä vain tämän päivän, mutta se ei tarkoittanut etteikö ehkä muita asuisi. Ja vaikkei asuisikaan, häntä ei voitaisi todistaa syylliseksi koska hän ei omistanut taikasauvaa.

Muutamassa sekunnissa pojat kuulivat talon sisältä korvia repivää kirkumista – pommi oli räjähtänyt kuten pitikin. Zombie virnuili pensasaidan suojissa, joka hetki valmiina langettamaan herjan ja samantien ryntäämään täyttä vauhtia karkuun.
Hunterkin virnuili tyytyväisenä, mutta huomasi ettei katolta alas kapuaminen käynytkään niin nopeasti kuin hän oli kuvitellut. Ei nyt kun siellä ollessa ei uskaltanutkaan kavuta niin ripeästi kuin ajatuksissaan, sillä maahan putoaminen ei lainkaan houkutellut. Autotallin katolle asti päästyään hän vasta huomasi että he olivat kaiken kutkuttavan pilailun ja jännityksen keskellä täysin unohtaneet nostaa roskalaatikon takaisin niin että hän pääsisi turvallisesti takaisin alas!
Nyt olisi ilmiinnyttävä vahinkotaika oikein tervetullut. Poika etsi katseellaan edes saderänniä jota pitkin liukua alas, mutta ne osoittautuivat aivan liian huteran oloisiksi.
Pitäisikö silti kokeilla?

Varmuuden vuoksi hän perääntyi autotallin katolla peremmälle, pohtimaan vaihtoehtojaan. Hän voisi hyvin keplotella itsensä alas vähän myöhemmin jos talossa oli väkeä.
Vekara vilkaisi rannekelloaan. Se oli jo yli kymmentä vaille kahdeksan. Siis muutama minuutti aikaa tuhlattavaksi, eikä vanhemmat ehkä huolestuisi jos hän myöhästyisikin muutaman minuutin.
Hmm...Voisi oikeastaan yrittää luikkia sisäpihojen kautta...Sinne oli pakko laskeutua ainakin yhdet palotikkaat.
Hunter lähti kiipeämään uudestaan talon katolle, mutta ei heti suunnannut sisäpihan puolelle vaan jäi autotallin katon ja talon katon välisten paloportaiden yläpäähän roikkumaan sillä halusi nähdä lepakonräkäherjan. Jos talosta ei pian tultaisi ulos, he luovuttaisivat ja jättäisivät vain lemun tervehdykseksi palaavalle asukkaalle.

[Filip Logan]

Filip ja Hetty olivat n. tunti sitten saapuneet Cottoneille. Loganit olivat ainoat taikavoimaiset joukossa, mutta se ei haitannut ketään, itse asiassa seurueesta muut eivät tienneet sitä. Illan ehtoisa emäntä kantoi kaikille lasillisen viiniä ja toi erimaalaisia juustoja cocktailtikuissa, juustojen lisäksi tikuissa oli rypäleitä ja mansikoita. "Olkaa hyvät", pinkkiin asuun pukeutunut emäntä sanoi hymyillen. "Tervetuloa rakkaat ystävät juhlistamaan meidän kanssamme halloweenia. Mukavaa kun kerrankin sattui sama aika sopimaan kaikille", isäntä sanoi hymyillen ja lisäsi: "Se on tämä aikuisuus ja työt." Isäntä naurahti.

Kun oli porukalla juteltu jonkun aikaa emäntä Lisa pyysi Hettyä katsomaan olohuoneen kalustukseen. "Tässä tämä isoisoisäni kalusteet ovat. Ne on vihdoinkin saatu entisöityä", Lisa esitteli ylpeänä. "Se on upea, siitä huokuu antiikki ja uuden sekoitus", Hetty kehui. Yhtäkkiä kuului eräänlainen poksahdus ja kammottava haju alkoi levitä huoneisiin. "Mitä hittoa?!" Isäntä juoksi takaovesta ulos ja emäntä, etuovesta Hettyn ja Filipin seuratessa perästä.
Kun Lisa avasi oven ja astui ulos, sai hän sylkeviä lepakoita kimppuunsa. "Apua! Lepakoita! Auttakaa!" hän kiljui. Hetty sai lepakot katoamaan ja auttoi Lisan sisälle, haju oli kammottava, eikä Lisa suinkaan rauhoittunut. "Mun huonekalut! Mun arvokkaat antiikkiset sukukalleudet!" nainen surkutteli kovaan ääneen.

Hetty meni kadulle katsomaan pensasaidan taa ja vähän aikaa käveltyään, hän huomasi syvällä aidan vieressä karkkirepun ja otti sen mukanaan. "Ensin kuuluu huutaa karkki vai kepponen! Taisit itse saada pahimman kepposen, kun me saimme karkkisi!" Filip huusi, tietämättä että Laurent, isäntä, ollessaan takaovella ja katsoi ympärilleen, näki autotallin katolla hahmon, jonka hän aikoisi napata ja saattaisi tuon henkilökohtaisesti kotiin.

[Stephen Hunter King]

He olivat sopineet että Jesse liukenisi paikalta heti lepakonräkäherjan heitettyään sillä tämä oli jo jäänyt kerran kiinni jästien nähden loihtimisesta eikä tätä huvittanut saada toista varoitusta tällaisen takia sillä kolmannesta menettäisi taikasauvan ja Tylypahka-koulutuksen. Kaveri ehti hyvin pinkoa pakoon ennen kuin talon väki – joka onnellisesti todella oli kotona mutta teeskenteli ettei ollut – ehti päästä tilanteen tasalle.
Hunter polvistui katolla, piti kiinni talon kulmasta ja kurkisti varovasti autotallin katon reunan yli ja katsoi silmät innostuksesta kiiluen kun parvi lepakoita räki vallan mehevästi jonkun onnettomasti ensimmäisenä ulos ehtineen naisen päälle. Hiljaa itsekseen naureskellen poika perääntyi takaisin katolla ja kipusi jälleen ylös, alkaen tosissaan punoa pakosuunnitelmaa.

Siis sisäpihojen kautta jonkin matkaa kotiin päin, sitten jostain kolosta takaisin kadun puolelle ja tämän talon kohdalle muina miehinä nappaamaan karkkireppu mukaan. Helppoa! Hän katoaisi sisäpihojen varjoihin ja puskiin helposti, pieni kun vielä oli. Pensaiden ja puiden takana silti kannattaisi pysyä sillä puku tosiaan oli kirjavahko ja sisäpihoille luvatta astuminen laitonta.

Vekara selvisi äänettömästi talon katolle ja konttasi ja mönki siellä varovasti kohti loivaksi muuttuvaa kattoa ja sisäpihan puolelle laskeutuvia palotikkaita. Mutta sitten hän havaitsi siellä liikettä ja perääntyi välittömästi. Olikohan hänet huomattu ensin? Saattoihan joku katolle katsella jos huomasivat mistä pommi oli pudonnut.
Jos olisi pakko, hän voisi hypellä kattoja pitkin eteenpäin...Tämän kadun talot kun olivat aivan kiinni toisissaan...Ainakin muutama, jos hän ei vallan väärin muistanut.
Hän aikoi ensin odottaa hetken lisää, mutta etupihalta kuului mitä ärsyttävimmät ja kamalat sanat.
Minun karkit! Hunter huudahti mielessään ja potkaisi savupiippua jonka vieressä istui.
Ei auta. Niitä hän ei tänne jättäisi vaikka mikä olisi! Tai siis, eihän hän ollut mitään laitonta tehnyt, eihän tuosta pommista mitenkään ulospäin huokunut taikuus, se voisi olla harvinaisen mehevä jästien pilailupommi. Hän ei ollut kuunnellut lainkaan valituksia huonekaluista, mutta tiesi ettei tuollainen ainakaan mitään rikkoa voinut.
Varsin tyytyväisenä juonitteluunsa ja haluten ehdottomasti karkkinsa takaisin, hän kömpi ylös ja kipusi jälleen kerran alas autotallin katolle. Siinä hän huomioi että merirosvopuvun kengät eivät olleetkaan ihan paras mahdollinen katolla liikkumiseen – aivan liian liukkaat pohjat – joten kattoja pitkin karkaaminen olisi muutenkin jäänyt vain haaveeksi.

Poika ilmestyi autotallin katon reunalle etupihan puolelle ja asetti toisen kämmenensä talon seinää vasten tasapainon varmistamiseksi. Katto oli kyllä tasainen eikä läheskään yhtä korkealla kuin talon katto, mutta ylhäältä katsottuna se tuntui hurjemmalta korkeudelta mitä oli.
”Hei, hapannaamat, etupihalla on toisenlainen pilailupommi ja se räjähtää pian! Voin viedä sen pois. Laske reppu maahan ja peräänny sen luota hitaasti ja kauas!” Hunter julisti mahtipontiseen sävyyn. Tenava toivoi että mies joka piteli hänen saalistaan laskisi sen maahan siihen asti kunnes hän ehtisi alas. Sitten hän voisi napata sen ja häipyä itsekin paikalta.
Pikkupojan silmissä tuikki ilkikurinen mutta samalla hieman vakavamielinen kiilto, jota karmiva zombie-kasvomaalaus kuunvalossa teki arveluttavan oloiseksi. Osittain hän vain tahtoi pilailla melko harmittomasti mutta toisaalta otti karkkisaaliinsa hyvin vakavasti.
”Vai haluatteko nähdä mitä se tekee?” vekara kysyi ja virnisti iloisesti, uskoen olevansa tilanteessa voitolla.

[Filip Logan]

Laurent katsoi katolla olevaa hahmoa tarkasti ja seurasi tuon liikkeitä. Filip huomasi nyt pojan, jonka karkkirepun hän oli vaimoltaan ottanut. Hän vähät välitti pilailupommista, joka räjähtäisi, ehkä pihalla, toisin kuin hajupommi joka haisi pinttyneesti nyt Lisan perintöhuonekaluissa. Laurent meni sivuovesta autotalliin ja pääsi sitä kautta pojan kohdalle ja nojaili kärsivällisesti seinään. Lisa juoksi ulos ja huusi vihaisena: "Minun perintökalusteeni haisevat sinun takiasi kamalalle ja koko koti!"

Filip katsoi vaimoaan ja laittoi kätensä reppuun ja hänen kätensä löysi hedelmärakeen, jonka hän virnuillen pisti suuhunsa. "Herkullista. Paina ihan vapaasti, meillä on aikaa odottaa sinua, onhan meillä tässä syötävää. Räjäyttele vaikka kaikki pommisi, mutta oman etusi nimissä, olisi parempi jos tulisit suosiolla alas. Aiomme saattaa Laurentin kanssa sinut kotiisi", Filip totesi ja siirtyi vaimonsa luo kuiskaten jotain. Hetty nyökkäsi miehensä sanoille ja tuo veti kätensä hihaan ja tarttui sauvaansa, loihtien tuohon keholeijuksen ja sen avulla otti pojan otteeseensa. Kun poika oli maassa, Filip ammattiunhoituttajana, oli jo muokannut paikallaolijoiden muistit. Kun poika oli saatu maankamaralle, Filip koetti saada tuon kiinni, ilman taikavoimia, eikä ote pojan karkkirepusta hellittänyt hetkeksikään.

[Stephen Hunter King]

Koko koti? Siistiä! Hunter virnisti tyytyväisenä. Ei hän ollut arvannut pommin olevan niin tehokas. Mutta lopulta hän risti käsivartensa puuskaan rinnalleen, kasvoilleen kohoten ärsyyntynyt ilme. Niin, niin kauan kun noilla oli hänen illan saaliinsa, hän ei tosiaan ollut voitolla.
Ilme venähti täydellisen yllättyneeksi ja hämmentyneeksi kun hänen jalkansa kohosivat katosta ja hän leijui nätisti alas pihan ajotielle. Poika tuijotti silmät suurina Hettyä jonka oli huomannut leijutuksen tehneen. Siis millä todennäköisyydellä tässä talossa oli noita? Ja mikä ihmeen sukukokous täällä yleensäkin oli, talossahan oli kauheasti porukkaa.
Silti häntä kiinnosti enemmän karkkiensa kohtalo joten hänen huomionsa siirtyi lähes välittömästi ne omineeseen mieheen, ja poika karkasi tämän ulottuvilta ketterästi mutta ei lähtenyt pihasta.
”Älä koske minuun, senkin varas!” hän tiuskaisi eikä vaikuttanut enää lainkaan huvittuneelta mistään. ”En minä mihinkään lähde ilman karkkejani. Tajuatko kuinka kauan niiden keräämiseen meni?” hän jatkoi. He olivat olleet kierroksella jo viidestä asti, eli kokonaiset kolme tuntia!
Nyt hän toivoi että pihassa oikeasti olisi jokin mehevä pommi jonka hän voisi kostoksi vielä posauttaa.
”Mutta, rouva, ei se löyhkä ikuisuutta kestä. Pari viikkoa vain, ehkä viikon jos pidät ikkunoita paljon auki,” hän selitti ja levitteli käsiään, napittaen hieman ärtyneenä ylös huonekaluistaan ”itkevään” naiseen. Samalla hän piti silmällä karkkireppuaan ja sitä pitelevää miestä. Nämä olivat tuntemattomia ja selvästi täysin huumorintajuttomia eikä siis tiennyt mitä nämä tekisivät.
Hunter ei kuitenkaan voinut olla tyrskähtämättä huvittuneena kun selittäessään katseli lepakonräkää valuvaa naista. Hän onnitteli kaveriaan mielessään loistosuorituksesta.

Samassa paikalle käveli ripeää vauhtia muutama aikuinen lisää, jotka Hunter tunnisti välittömästi Taikaministeriön viranomaisiksi, rinnassa komeilevan ministeriön tunnuksen takia. Hän oli jo täysin unohtanut että sieltä tultaisiin tutkimaan tapahtunutta ja tarvittaessa unhoituttamaan.
Hän päätti olla katsomatta ketään silmiin siltä varalta että nämä katalasti yrittäisivät lukea hänen muistojaan, jotkut aikuiset kun vaikuttivat näin Halloweenina olevan erityisen tiukkapipoja.
Ja hän ei missään nimessä halunnut kaverilleen turhia varoituksia eikä ihmissuteuttaan ilmi.

[Filip Logan]

Filip nyökkäsi Hettylle, joka ymmärsi ja pyysi, että hän veisi Lisan siistiytymään ja Filip pyysi, että Laurent menisi myös. Filip alkoi keskustella viranomaisten kanssa ja kertoi, että talon emäntä sai lepakonräkäherjan kimppuunsa. "Olen hoitanut omalta osaltani, että he ovat unohtaneet taikuuden, olen Unhoituttajaosaston päällikkö Filip Logan", mies sanoi. Kun viranomaiset tutkivat pojan, eivät he löytäneet sauvaa ja tästä tuli keskustelu. "Minun ja vaimoni sauvat ovat tallella, joten meidän sauvoja siihen ei ole käytetty", Filip sanoi viranomaisille ja katsoi miten tilanne kehittyisi noiden taholta. Laurentkin tuli pihalle uudestaa ja jätti oven auki, kamala haju tuli jopa siihen missä he seisoivat että taikaministeriöläisetkin saivat kokea halloweenpilaa.

[Stephen Hunter King]

Taikaministeriön porukka tietenkin tiesi mikä loitsu oli heitetty, missä ja milloin mutta sen tarkemmin, Hunter tiesi, nämä eivät voisi mitään todistaa.
Hunter antoi kiltisti ministeriön miesten tutkia hänen taskunsa ja taputella kuin turvatarkastuksessa näiden etsiessä hänen olematonta taikasauvaansa. Nämä kaivelivat reppuakin, mutta eihän sielläkään muuta ollut kuin herkkuja. Poika katsoi tarkasti ettei yhtään palaa kadonnut näiden suuhun. Ei sillä että hän olisi mitään asialle voinut.
"Poika on voinut piilottaa omansa johonkin," yksi ministeriön viranomaisista totesi pohtien ja vilkaisi poikaa epäluuloisesti ja arvioivasti. "Toisaalta hän vaikuttaa aivan liian nuorelta edes osaamaan loitsuja..." tämä mutisi puoliksi itsekseen, havainnoiden pojan pienikokoisuuden. äänen, ja nuoret kasvot, arvioiden sen pohjalta tenavan korkeintaan kahdeksanvuotiaaksi.
"Niin just, niin olen!" Hunter huudahti siihen väliin vakuuttelevaan sävyyn ja heilautti taas käsivarsiaan dramaattisesti, tuijottaen ylös äsken puhuneeseen mieheen. "Olen vasta seitsemän! En omista taikasauvaa enkä tosiaankaan osaisi loihtia tuollaista!" Varsinkaan noin mehevää, hän lisäsi mielessään.
Hän toivoi toivomasta päästyäänkin että Taikaministeriö ei sotkeutuisi tähän enempää vaan häipyisi jotta hän ehtisi juosta kotiin myöhästymättä liikaa.
"Mikä on nimesi, poika?" mies kysyi vakavana ja Hunterin mielestä aivan liian kiireettömään sävyyn.
"King. Hunter. ...Teidän kirjoissanne varmaan Stephen," hän vastasi kärsimättömän oloisena. Nimen valehtelusta ei olisi mitään hyötyä jos nuo päättäisivät ennemmin tai myöhemmin tulla haastattelemaan heidän talonsa lapsia. Mutta miten virkaintoisia täytyy olla että yhden lepakonräkäherjan takia viitsittäisiin nostaa niin iso numero? Nuo vaan vaikuttivat juuri siltä.
"Vekarat valehtelevat herkästi, kun haluavat kiemurrella vaikeuksista. Hän kuitenkin on taikavoimainen ja oli paikalla. Lienee parempi tarkistaa asia pojan vanhemmilta, ettemme suotta tuhlaa aikaa etsintöihin," toinen ministeriön miehistä totesi tyynesti. Tämä kuulosti siltä kuin olisi aivan varma että heillä oli syyllinen kynsissään.
"Mut- mut-" Hunter aloitti hieman hätääntyneenä sanoja etsien. "Miksi? Minulla ei ole sauvaa enkä käy Tylypahkaa," hän intti ja napitti intensiivisesti ylös ministeriöläisiin, "Tämä on typerää!" hän jatkoi koko ajan kärsimättömämpänä. Häntä ei yhtään kiinnostanut palata kotiin lauma hapannaama-aikuisia kannoillaan, varsinkaan viranomaisia. Häntä hermostutti mitä isi sanoisi jos tästä nousisi iso numero. Toisaalta mitä kauemmin tässä väittelisi sitä enemmän minuutteja kului ja kaiken päälle myöhästyisi kotiintuloajasta.

Ministeriöläiset eivät tuntuneet edes kuuntelevan häntä, ja samassa ulko-ovi aukesi uudestaan ja kammottava skunkinhaju leijui pihalle asti.
Se tosiaan oli levinnyt muuallekin kuin kohdehuoneeseen. Oli kyllä totaalisesti hintansa arvoinen pommi! Hunter pohti vaikuttuneena, katsoessaan ovesta sisätiloihin.
Toinen ministeriöläisistä yökkäsi ja toinen nipisti nenänsä kiinni ja näytti pahoinvoivalta. Samoin teki Hunter joka pahoinvoinnin keskeltäkin näytti tyytyväiseltä pommin laatuun.
"Öyyh, mitä siellä oikein tapahtuu?" ministeriön mies kysyi ja perääntyi muutaman askeleen pihatiellä.
Hunter puolestaan oli tarttunut reppunsa toiseen olkaimeen ja yritti kiskoa sitä Filipin otteesta.
"Anna se tänne, olet syönyt sieltä jo liikaa", hän tiuskaisi katsoen pistävästi ylös Filipiin, vaikkei ollut nähnyt miehen syövän kuin sen yhden hedelmärakeen mutta ukko näytti niin tympeältä että hän epäili tämän saattavan varastaa enemmänkin.

[Filip Logan]

Filip katsoi taikaviranomaisia ja ymmärsi kyllä myös poikaa, vaikka Hunter ei sitä ymmärtänyt tässä tilanteessa. Hän kuunteli viranomaisten mielipiteitä ja sanoi: "Minä voin henkilökohtaisesti toimittaa pojan kotiinsa ja puhua holhoojalle." Ministeriöläiset katsoivat Filipiä,kun pian kamala haju lehahti pihalle. "Poika teki halloween pilan, tuosta vain, ilman minkäännäköistä varoitusta", Filip sanoi tympääntyneellä äänellään. Kun viranomaiset juttelivat, he tulivat tulokseen, että Filip voi hoitaa tehtävän loppuun.

Kun poika tuli repimään reppua, Filip hyvästeli viranomaiset ja kääntyi pojan suuntaan. "Kuules nyt. Tämä reppu on minun käsissäni niin kauan, kunnes tapaan sinun holhoojasi, sinusta itsestäsi riippuu, kuinka nopeasti hänet tapaan", Filipin ääni ja katse olivat hyvin kiukkuiset, kun hän katsoi poikaa. Koko miehen olemus, viestitti, että pojan olisi viisainta lopettaa niskoittelu ja opastaa mies kotiinsa.

[Jacob King]

Hunter tuijotti Filipiä ilme kovana ja haastavana, mutta selvästi vaihtoehtojaan ankarasti pohtien, roikkuessaan kiinni reppunsa olkaimessa. Hänen voimillaan reppua ei saisi mitenkään revittyä mieheltä ilman jotain väkivaltaista toimenpidettä kuten varpailla hyppäämistä tai puremista tai jotain muuta yhtä kiellettyä. Vahinkotaikojakin hän oli osannut hillitä jo vuosia ja isi ja äiti tiesivät sen, joten sellaisenkaan kanavoimista ei voisi yrittää vaikka tunnetila kyllä riittäisi. Hän ei sitten yhtään pitänyt tuosta ukosta.
Poika huokaisi luovuttaneena. Pakko kai miellyttää näitä ankeita vanhuksia, jos ikinä halusi päästä nauttimaan illan saaliista.
No, ainakaan mitään viranomaisia ei tarvinnut kotiovella nähdä, se oli jo pieni plussa.
"Okei, okei. Mennään sitten..." poika mutisi synkkänä, tunki kätensä puvuntakkinsa taskuihin ja lähti pikkukiviä potkien talsimaan kohti pihan porttia ja sitten katua pitkin eteenpäin kohti seuraavaa poikkikatua joka olisi hänen kotikatunsa.
Koko matkan aikana hän ei puhunut aikuisille sanaakaan tai edes katsonut näihin, käveli vain muutaman metrin näiden edellä ja hieman sivussa ja mutisi itsekseen kaikki tuntemansa ja muutaman juuri siihen tilanteeseensa keksimän nimityksen näille. Varmuuden vuoksi kuitenkin niin hiljaa ettei ne varmasti kuuluisi taaemmas. Välillä hän keskeytti sen miettiäkseen kuinkahan pahasti nuo mahtaisivat suurennella asiaa? Tuo nainen nimittäin vaikutti tosi vihaiselta ja jaksoi kaakattaa perintöhuonekaluistaan ihan kuin ne muka olisivat jotenkin lopullisesti pilalla pienen hajuongelman takia.
Neljässä minuutissa he saavuttivat Kingsley Avenuen ja Hunter kääntyi oikealle, kotitalon ollen heti toinen talo tästä risteyskohdasta. Aivan talonsa edessä nuoren puun vieressä seisovan katulampun valossa ja lopulta pihaansa, liikkeen tunnistavan pihavalon syttyessä, astellessaan Hunter vilkaisi rannekelloaan joka näytti vain pari minuuttia yli kahdeksaa. No ainakaan tätä ei laskettu vielä myöhästymiseksi.

Hän soitti ovikelloa. Voi miten riemukasta olisikaan jos jostain syystä kotona olisikin vain pikkusisko ja nuo ärmätit olisivat vaivautuneet tänne turhaan. Niiden olisi pakko antaa hänen karkkinsa takaisin ja häipyä. Ikävä kyllä se oli täysin turha haave, hän ja sisko kun olivat aivan liian nuoria jäämään yksin kotiin.
Oven aukaisikin tikkaria imeskelevä 5-vuotias tyttö jonka vaaleat pitkät hiukset olivat märät ja pörrössä. Siskokin oli ilmeisesti vasta palannut äidin kanssa kierrokselta, ehtinyt juuri käydä kylvyssä ja olohuoneesta kantautuvista äänistä päätellen juuri alkaa karkki-vai-keppostelun aikana nauhoitettujen piirrettyjen katsomisen.
"Aloitit ilman minua, peikko!" Hunter huudahti ärtyneenä. Heidän oli tarkoitus katsoa piirretyt yhdessä. Normaalisti se ei olisi haitannut häntä juuri lainkaan, videollahan ne olivat, mutta nyt vähän kaikki ärsytti. Hän oli niin toivonut että tämä ensimmäinen itsenäinen kierros olisi päättynyt ongelmitta.
Tyttö vain väläytti veljelleen hymyn.
"Äiti! Isi! Hunter on kotona ja pahalla tuulella! Ja hänellä on naapureita mukana!" Freya hihkaisi keittiön suuntaan siirryttyään tyynesti takaisin sisäeteiseen ja asteli sitten takaisin olohuoneeseen.
"Voi Luoja," Jacob ja Carrie totesivat yhteen ääneen keittiössä jossa istuskelivat teekuppien ääressä. Tuo yhdistelmä ei lupaillut mitään hyvää. Huokaisten mies nousi pöydän äärestä. Hän oli rentoutunut koko päivän tummansinisessä t-paidassa ja kevyissä farkuissa ja toivoi hartaasti ettei tarvitsisi lähteä ulos selvittämään mitään kaaosta.
Astellessaan ruokasalin läpi sisäeteiseen hän yritti olla päästämättä mielikuvitustaan liian vilkkaaksi, vaikka tuon tenavan kanssa saikin kyllä odottaa vaikka mitä.
”Iltaa,” hän tervehti pojan takana seisovaa pariskuntaa, ilmestyessään ulkoeteiseen ja katsahdettuaan ensin että Hunter oli kunnossa. Ehjältähän poika vaikutti joskaan ei niin iloiselta kuin olisi voinut. ”Mikä on ongelma?” mies kysyi heti tervehdyksensä perään, huolestunut katse aikuisissa ja se kuului myös äänessä mutta olemuksensa oli muutoin tyyni.

[Filip Logan]

Kun poika lähti kohti kotia Filip huikkasi Laurentille, että nyt lähdettäisiin, Hetty jäi paikan päälle, koittaen häivyttää hajua loitsuilla. Filip asteli Laurentin rinnalla ja kaikki olivat vaitonaisina. Pojan mutina ei kuulunut heille ja onneksi, aikuiset eivät nimittäin olleet halukkaita enempää kiukkuisuuteen. Kun poika soitti ovikello, Filip sanoi, että olisi parempi tässä välissä laskea kahteenkymmeneen, mutta kun pojan isä ilmestyi ovelle ja kysyi ongelmasta, Lisa oli suuna päänä kaakattamassa: "Vai mikä on ongelma? Tämä nulikka tässä on syypää, että koko asuntomme haisee haisunäädän eritteeltä ja minun perintöhuonekaluni, joita on entrattu viikkokausia, ovat nyt pinttyneessä hajussa!" Filip iski kätensä otsalleen ja Laurent veti vaimonsa kauemmas, puhuakseen tuolle rauhallisesti, joten Filip sai hyvän hetken puhua. "Niin siinä se asia oli, mutta tiedät-kyllä-mitkä viranomaiset joutuivat tulemaan paikalle. Lepakonrääntakia", Filip sanoi vakavalla äänellä ja näytti virkamerkkiään, josta selvisi hänen olevan unhoituttajaosaston päällikkö. "He eivät muista sitä", tässä kohtaa Filip nyökkäsi Cottoneita kohti ja jatkoi: "Mutta lupasin viranomaisillemme, että tuon asian ilmi teille", Filip sanoi rauhallisella äänellä ja katsoi miestä silmiin.

Lisa ja Laurentkin tulivat lähemmäs ja Laurent tuli ääneen: "Se haju on kammottava, siellä ei pysty olemaan, ne vieraatkin meidän pihallamme yökkivät sitä hajua." Filip puristi vielä pojan karkkireppua ja ojensi sen pojan isälle: "Tässä on poikanne saalis." Lisa kuitenkin tarttui reppuun, alkaen huutaa: "Tuo nulikka ei tarvitse karkkejaan, saisi korvata aiheuttamansa vahingon!" Filip katsoi ystäväänsä: "Laurent?" Laurent katsoi vaimoaan ja vaiensi tuon. "Vaimoni ihan oikeassa, vaikka hän käyttääkin nyt turhan vahvoja sanoja, sillä pojat ovat poikia, mutta se haju on kammottava." Hajun kammottavuutta painostettiin aika moneen kertaan ja Lisakin päsmäsi: "Perintökalujeni entraus maksoi 1500 puntaa." Laurent katsoi Filipiä ja lähti vaimonsa kanssa takaisin kotia kohti.

Kun pariskunta lähti Filip huokaisi syvään: "Minä olen hyvin huumorintajuinen ja ymmärrän hyvien pilojen päälle, mutta rajansa kaikella. Meidän illanviettomme meni tämän takia pilalle. Poika ei edes soittanut ovikelloa, eikä missään vaiheessa kysynyt karkkeja ja kepposia, vaan heitti sen karsean hajupommin tuosta vain alas savupiipusta ja se haisee joka huoneissa." Filip katsoi miestä silmiin ja antoi tuolle vuoron.

[Jacob King]

Jacob antoi vieraiden selittää tilannetta rauhassa, kuunnellen tarkkaan ilme vakavana eikä missään vaiheessa yllättyneenä. Hysteerisia ja kiukkuisia pilan uhreja oli kohdattu sen verran monta vuosien varrella ja pojalla riitti mielikuvitusta jos jonkinlaisiin kepposiin. Mies nojaili toisella kädellään ovenkarmiin ja aikoi muutaman kerran pyytää naisihmistä rauhoittumaan hieman sillä tosiaan pojat olivat poikia. Ei hän toki sitä olisi tälle sanonut, mutta ei myöskään pitänyt tämän hieman kohtuuttomasta asenteesta pikkupojan tempaukseen jossa ei kuitenkaan ilmeisesti kukaan henkilö tai lemmikki ollut vahingoittunut eikä mitään korvaamatonta vahinkoa tapahtunut. Mutta hän pysyi vaiti loppuun asti sillä naisen, luultavasti aviomies, vaikutti yrittävän rauhoitella tätä.
Jacob kurtisti kulmiaan lepakonräkäherjan ja Taikaministeriön viranomaisten kohdalla. Onneksi ainakin yksi näistä sattui olemaan velho ja vieläpä unhoituttaja minkä ansiosta vältyttäisiin tulevilta harmeilta.

Hän otti vastaan muhkean ja jokseenkin painavan repun ja katsoi naista melko pitkään tämän tarratessa siihen myös. Olikohan tässä tosiaan kyse vain perintöhuonekaluista? Tai no, niillä toki saattoi olla melkoinen tunnearvo. Entisöinnin kustannusten noustessa esiin, jotka olivat hirvittävät, sai Jacobin irvistämään hieman. Luojan kiitos pankissa oli rahaa runsaasti muun muassa parin vuoden takaisten talokauppojen jäljiltä. Ja täytyi kai se asunto yleisestikin jotenkin saada asuinkelpoiseksi eikä senkään tekeminen varmasti ilmaista olisi jos se ei sitten taikuudella onnistuisi. Ikkunoita kun ei voisi pitää yötä päivää auki kaupungissa, ei varsinkaan syksyllä ja talvella. Pahasti häntä vain epäilytti ettei tässä voisi taikuutta käyttää, sillä Loganin puheista päätellen talon omistajat olivat jästejä.

Kaiken aikaa Hunter seisoi ulkoeteisessä isänsä vieressä, katsahtaen välillä epäröivästi sisälle. Paras olisi pysyä siinä kunnes saisi luvan poistua. Saisipahan korjattua tuon hullun naisen väitteitä jos tämä heittäytyisi draamakuningattareksi oikein huolella.

Kun koko tarina vieraiden näkökulmasta oli ilmeisesti kerrottu, Jacob henkäisi syvään.
"Että sellaista," hän totesi kuivasti, katsoen hetken Filipin ohi suuntaan johon pariskunta loittoni.
"Hunter?" mies kysyi tiukkaan sävyyn, ei vihaisena mutta selkeästi asian hyvin vakavasti ottavana, suunnaten samansävyisen katseensa poikaan. Hunter tuijotti mieluummin lattiaan ja väänteli hetken käsiään, pohtien kuinka kertoisi oman puolensa paljastamatta että oli mennyt häiriköimään pimeäksi jätettyä taloa.
"Tuota...Äh," hän aloitti vaikeasti. Sitten hän henkäisi turhautuneena. "Tuo nainen liioittelee, ei se löyhkä loputtomiin voi kestää!" hän puolustautui, nostaen epävarman katseensa Jacobiin, yhä käsiään väännellen. "Se oli vain pilapommi Tylyahon pilailupuodista eikä siinä paketissa lukenut mitään ikihajusta!"
"Yksi päiväkin on liikaa jos se tekee kodin asuinkelvottomaksi. Hunter, se ei ollut pila vaan ilkivaltaa," Jacob vastasi yhä tiukkaan sävyyn. Tietenkin muutama klassinen tempaus oli myös ilkivaltaa - kuten kananmunien heittely ja wc-paperilla pihojen sotkeminen - mutta ne olivat sentään suhteellisen harmittomia uhreille. Hän tosin oli kieltänyt muksujaan vetämästä kyseisiä tempauksia sillä ne olivat tarpeetonta ruoan ja paperin haaskausta. Vastaavaa sai tehdä kunhan se ei tuhoaisi kenenkään omaisuutta ja olisi maksutonta siivota. Mutta ikävä kyllä tätä tenavaa viihdytti välillä hyvän maun rajan ylittävät "pilat" kuten tämä.
Häneltä ei jättänyt huomiotta että vekara ei ollut aloittanut viimeisimmäksi mainitusta seikasta.
"Ja miksi et käynyt ensin soittamassa ovikelloa?"
"Voinko jo mennä peseytymään, haluaisin pois tästä asusta," Hunter kysyi takaisin.
"Vastaa ensin kysymykseeni," Jacob vastasi yrittäen pysyä kärsivällisenä. Hän olisi kovin mielellään viettänyt edes yhden rauhallisen Halloweenin. Hän tiesi kyllä vastauksen jo muutenkin, mutta halusi kuulla sen pojalta suoraan. Tämä kun ei koskaan ennen ollut pitänyt mitään kiirettä asustaan kuoriutumisessa, päinvastoin olisi yleensä halunnut nukkuakin se yllä.
"Seolipimeänä," Hunter sanoi nopeasti ja hiljaa, siirtäen katseensa taas aivan muualle.
"Anteeksi," hän kuiskasi, mutta Jacob ei ollut lainkaan vakuuttunut siitä että se tarkoitti mitään muuta kuin sitä että oli jääty kiinni.
"Pesulle siitä," Jacob komensi ja laski repun ulkoeteisen portaikon viereen ylätasolle. Hunter poistui mielellään tilanteesta, suoraan kylpyhuoneeseen hän suuntasi, ja alkoi pestä värejä pois kasvoiltaan ja hiuksistaan.
Freya, joka ei ollut voinut keskittyä piirrettyihin, uteliaisuuttaan kuunnellessa eteisestä kantautuvaa keskustelua, juoksi heti veljensä perään kyselemään tämän illan tapahtumista.

"Voin vakuuttaa että hän ei lepakonräkäherjaa heittänyt," Jacob aloitti, katsoessaan eteisen poikki portaisiin ja yläkertaan viilettävän pojan perään ja käänsi sitten katseensa takaisin Filipiin.
"Hän on vasta 7-vuotias, ja meidän taikasauvat on olleet visusti tallessa täällä. Sitä paitsi toisen taikasauvallahan olisi tavallistakin vaikeampaa onnistua loitsuissa. Epäilen että joku Tylypahkan oppilas on lähtenyt seikkailemaan ja innostunut liikaa, kouluhan on nykyään tuossa naapurikaupungissa..."
Hän oli oikeastaan melko varma että Hunterin mukana ollut Jesse oli herjan takana, mutta ei viitsinyt mainita asiasta nyt kun mitään vahinkoa ei ollut päässyt tapahtumaan. Pojan vanhemmille hän kyllä ilmoittaisi, tempaus kun taisi olla vekaralta toinen lajiaan.
"Mitä hajupommiin tulee..." hän jatkoi ja huokaisi, hieroen toista ohimoaan sormenpäillään. "Olen pahoillani. Voin vain kuvitella millainen lemu siellä on...Kai kaikki säilyi kuitenkin ehjänä? Onko heillä jokin paikka missä asua kunnes talo saadaan kuntoon?"
Hän tahtoi tietää miten hurjaan laskukun tässä pitäisi alkaa varautua.

[Filip Logan]

Filip tarkkaili poikaa ja kuunteli isän ja pojan välistä keskustelua tarkasti, sillä oli luvannut hoitaa tämän asian loppuun, kun poika oli poistunut paikalta, Filip huomioi miehen puheet taikasauvasta. "En epäile poikaanne loitsimisesta, häneltä ei löydetty sauvaa, sanoin vain siksi, että tiedätte mitä on illan aikana tapahtunut. Vaimoni jäi heille, kun lähdimme, hän koettaa loitsuilla poistaa hajun", Filip tähdensi. Ei kulunut kauaankaan, kun Hetty käveli kadulla ja huomattuaan miehensä hän riensi tuon luo ja kätellen esitteli itsensä miehelle: "Hetty Logan." Heti perään hän sanoi: "Tulin vain sanomaan, että se haju on pinttynyt ja se on pahentunut." Filip huokaisi syvään ja sanoi: "He eivät voi asua siellä. Siinä lemussa ei pysty olemaan hetkeäkään, se voi aiheuttaa terveysriskejä." Hetty katsoi miestään. "Kyllähän he meille voisivat tulla, mutta siinä on riskinsä, että taustamme voisi tulla ilmi", hän pohti ääneen.

[Jacob King]

Jacob esittäytyi puolestaan, Hettyä kätellessään ja ehti hetken toivoa parasta mutta ei yllättynyt tuloksesta lainkaan. Oli ennenkin taikapilojen aiheuttamia hajuhaittoja kohdattu eikä niitä oltu loitsuilla hoidettu.
Loganien pohtiessa asumismahdollisuuksia Jacob sulki silmänsä ja laski kymmeneen jotta hieman rauhoittuisi voidakseen ajatella selkeästi. Vaikka rahaa pankissa oli riittävästi, korvaussumma oli silti suuri ja hän ei voinut olla ajattelematta miten vähällä olisi voinut päästä jos olisi vain vienyt tenavat ostoskeskukseen kuten ennenkin. Toisaalta pojalla olisi todennäköisesti ollut se hajupomminsa mukana sielläkin ja liiketilojen uusiminen tuskin olisi sen halvempaa kuin antiikkisten huonekalujen ja kodin pintojen....Niin, ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Jatkossa pitäisi tarkistaa mitä pojalla oli mukana.
”He...kuulostaa siltä että he ovat ystäviänne. Eikö heille voi paljastaa taustojanne?” hän kysyi saadakseen hetkeksi muuta ajateltavaa. Eiväthän toki läheskään kaikki hänen läheisimmätkään kaverit ja ystävät tienneet perheen taikavoimista, mutta kyllä hän pyrki mahdollisuuksien mukaan läheisimmille kertomaan jottei elämä suotta hankaloituisi.
Sama se toki hänelle muuten olisi kenelle Loganit kertoivat omista taikavoimistaan, mutta hän vain toivoi että äskeisellä pariskunnalla olisi joku ilmainen paikka asua väliaikaisesti. Tosin, tuskin Loganit näiden ainoat kontaktit olisivat.

[Filip Logan]

Filip ja Hetty vilkaisivat toisiaan ja mies toi ajatuket esiin: "He ovat ystäviämme, mutta harkitsemme tarkoin kelle kertoa, me emme ole viimekuukausina pitäneet yhteyttä, emmekä tunne heitä niin hyvin, että kertoisimme." Hetty nyökkäsi miehensä sanoille ja pariskunta palasi pian takaisin, sillä haju oli niin ällöttävä, etteivät halunneet jäädä kotiin. "Meidän pitänee mennä johonkin majataloon yöksi, kunnes hajusta päästään", Laurent sanoi vakavalla äänellä. He olivat puolitoista vuotta sitten muuttaneet Lontooseen, eikä heillä ollut oikein muita ystäviä, kuin Loganit ja Laurentin työtoverit.

Laurent ja Filip olivat tavanneet kukkakaupassa, sillä olivat kumpikin ostamassa vaimolleen kukkia ja jonottaessa vuoroaan, he olivat jutelleet ja sopineet lähtevänsä keilaamaan vaimoineen, koska Cottonit eivät tunteneet silloin ketään, ja he olivat ystävystyneet ja vaihtaneet yhteystietoja.
Filip katsoi vaimoaan ja sanoi: "Meille muuten voisi tulla, mutta meillä ei oikein ole tilaa kotona, sillä kummityttäremme, asuu luonamme." Lisa huokaisi syvään ja huokaisi syvään: "En minä muista tavaroista niin piittaa, mutta ne isoisoisäni huonekalut, niillä on valtava tunnearvo ja niiden entisöinti oli kallis projekti."

[Jacob King]

”Mitkä teidän nimenne on?” Jacob tiedusteli pariskunnalta käydessään sisäeteiseen ja kulman taakse hakemaan yhteystietojaan puhelinpöydän laatikosta.
”Huonekalunne saadaan varmasti kuntoon entisöimällä uudestaan. Ja toivon mukaan jostain löytyy tarpeeksi tehokkaita ilmanraikastimia tai vastaavaa...Mitä vakuutuksenne eivät korvaa, laittakaa laskut tänne,” hän sanoi palatessaan ovelle.
”Ihan jotta tiedän varautua, millainen kotivakuutus teillä on; rakennus ja irtaimisto vai vain jompikumpi?” hän tiedusteli, ja koska kotivakuutukset eivät yleensä korvanneet kovin vanhaa tavaraa hän lisäsi, ”Antiikkikalustonne on varmaan vakuutettu erikseen?”
”Kattaako vakuutuksenne vandalismiksi lukeutuvat vahingot?” hän vielä lisäsi perään sillä jotkut kattoivat, jotkut eivät – riippuen siitä miten laajan ja sitä myötä kalliin vakuutuksen halusi tai pystyi ottamaan.
Hänen kotivakuutuksensa oli laaja mutta ei korvannut kotiin kohdistuvaa ilkivaltatuhoja eikä varsinkaan toisten omaisuuteen kohdistuvaa, sillä hänellä ei ollut varaa kaikkein laajimpaan versioon autoveron- ja vakuutuksen ja oman sekä lasten terveysvakuutusten päälle.