Of magic and monsters...

[Jacob King]

// Lexus ja Credence tänne päin. ^^
Aloitus Dufftownissa, mutta liikutaan jossain vaiheessa Tylyahoon. //


La, 25.6.1983, 14:00 etp.

Pienet lenkkitossut tömisivät villisti pehmeällä maalla luonnon helmassa, muutoin rauhaisassa metsikössä. Puiden välissä vilahteli tummansininen telttamaisen tyylin farkkutakki jonka selkämystä koristi söötti kuva Nalle Puhista halaamassa hieman hymyilevää Ihaa-aasia, tummansiniset farkut koiranpennun kuvalla varustettuna, ja mustat hieman sekaiset kutrit.
"Äiti! Isi! Katsokaa!" Stephen hihkui juostessaan pariskuntaa kohti, pienet kätensä tiukasti jotain pidellen rintakehää vasten ja melkein kompastuen puun juureen matkalla.
"Se on eksynyt, sen äitiä ei näy missään," poika väitti toiveikkaana ylös aikuisiin katsoen, näyttäessään vanhemmilleen pikkuruista oravanpoikasta sylissään. Velhoperhe oli metsäretkellä pienen skotlantilaisen kylän rajalla eikä 3-vuotias tenava jättänyt väliin ainuttakaan tilaisuutta pyrkiä keplottelemaan perheeseen jonkin sortin pörröinen lisäys.
"Ei se taida kuitenkaan olla," Jacob totesi lempeästi taaperolleen ja kyykistyi tämän äidin, Carrien, kanssa pojan eteen. "Katso," Carrie osoitti sormellaan läheiseen puuhun jossa vilisti joukko muita pikkuoravia ja yksi isompi. "Sen sisarukset ja äiti ovat varmaan tuolla."
"Oh," poika äännähti syvästi pettyneenä, katse korkeuksissa oravaperheen touhuissa.
"Jokin on kuitenkin taas kerran kateissa," Jacob lisäsi tarkasteltuaan poikaa hetken. "Missähän mahtaa matkata piposi tällä erää?"
"En tiedä," Stephen totesi totuudenmukaisesti ja välinpitämättömänä, lähinnä keskittyneenä silittelemään ja rapsuttelemaan oravavauvaa josta joutuisi aivan pian luopumaan.

"Accio pipo," Carrie lausahti tottuneesti, osoittaessaan takkinsa sisätaskusta vetämänsä taikasauvan kohti pilvipeitteen täyttämää taivasta. Välittömästi läheisen pensaan oksilta kiisi hänen käsiinsä sateenkaariraidallinen pipo.
Poika ynähti harmistuneena, vaikka pipostaan kovasti pitikin, hän ei millään olisi halunnut pitää sellaista kesällä. Oli vain kamalan hankalaa hukata mitään kunnolla kun kuului taikavoimaiseen perheeseen.

"Tämä pysyy päässä, kulta, vaikka jouduttaisiin loihtimaan se niin," Carrie ilmoitti hieman turhautuneena, vetäessään myssyn pojan päähän ja korvien suojaksi ties monennenko kerran tuon päivän aikana. "Ei olisi kivaa vilustua lomalla, eihän?"
"Mutta kun nyt on kesä eikä teilläkään ole pipoja!" Stephen valitti yhä mielestään pätevän vastaväitteen, mutta ei heittänyt pipoa päästään välittömästi, osittain siksi että pelkäsi oravavauvan karkaavan jos ei pitelisi sitä molemmin käsin. Joka hetki sen kanssa oli tärkeämpää.
"Niin, rakas, mutta nyt ei ole kovin hyvä kesä," Jacob kommentoi ja katsahti täysin pilvien peittämälle taivaalle. Se ei ollut kovin paksu joten sää oli silti kirkas, mutta päivä oli viileä. Alkukesä oli ollut melkoisen vaihtelevaa Englannissakin ja samaa arvaamattomuutta lupailtiin loppukesäksikin.
"Ja aikuiset eivät kylmety niin herkästi kuin te pikkuiset," Carrie muistutti, nousi ylös ja talletti taikasauvansa takaisin taskuun.
Kymmenkuukautisen tyttärensä he olivat suosiolla jättäneet kummivanhempiensa hoiviin kotiin. Toki jo vapaamman lomailunkin vuoksi, kun ei tyttönen kuitenkaan muistaisi mistään mitään myöhemmin. Heillä itsellään oli yllään tosiaan melko kesäiset kuteet, tosin hieman paksummat farkut ja kesätakkien alla pari kerrosta paitoja. Vähänpä he aavistivat että pian seudulla olisi hurjan paljon kylmempää ja että lämpöasteet olisivat heidän pienin murheensa...

Jacobista tuntui kyllä kuin ilma kylmenisi koko ajan enemmän, lähes luonnotonta vauhtia mutta se oli vielä sen verran huomaamatonta että hän arveli sen olevan vain kuvitelmaa.
"Päästähän vauva perheensä pariin ja jatketaan matkaa," Jacob kehotti. "Käydään vielä majatalossa välipalalla ja suunnataan sitten Tylyahoon. Muistatkos, että siellä on iso jännittävä velhokarkkikauppa?"
"Mennään jo!" poika hihkaisi vesi kielellä, päästäessään pikkuoravan maahan ja kirmasi saman tien itsekin matkaan.
Tuo into ja energia ei taatusti kestäisi, Jacob pohti, vaikka poika varmasti juuri nyt kuvittelikin juoksevansa suoraan ja ennätysvauhtia karkkikauppaan. Matkaa taikavoimaisten kylään olisi vielä useampi kilometri eikä taaperon voimat riittäisi moista taivalta ja matka kestäisi pienen ikuisuuden joka tapauksessa jos muksun antaisi edes yrittää kävellä koko ajan. Pojan rattaat oli raahattu mukaan juuri tällaisia tilanteita varten. Toki taikavoimaisuutta olisi voinut hyödyntää loihtimalla väliaikaiset rattaat milloin tarve oli, mutta he eivät halunneet suotta riskeerata epätervetulleita kysymyksiä jästeiltä jatkuvasti katoavista ja ilmestyvistä lastenrattaista.
"Stephen, tännepäin," Carrie paimensi väärään suuntaan kääntynyttä tenavaa, astellessaan kumppaninsa kanssa polun haarasta vasemmalle.

[Credence Barebone]

Kesäloman alussa Credence oli saanut tehtäväkseen hankkia tarvikkeita Tylypahkaan seuraavaa lukuvuotta ja uusia oppilaita varten. Tarvikkeisiin sisältyi muun muassa uusia sulkia leijutusloitsujen harjoituttamista varten sekä uusia kirjoja koulun kirjastoon. Suurimman osan Credence oli jo listan esineistä hankkinut, enää puuttuisi vain muutama harvinaisempi kirja, jotka olisi tarkoitus tulla säilyttämään Kiellettyjen kirjojen osastolla. Credence oli jo osaa noista kirjoista etsinyt Viistokujalta ja vilkaissut Borgin & Burges-liikkeestäkin Iskunkiertokujalla, mutta tuloksetta. Hän oli tosin saanut vihjeenpoikasen kirjojen olinpaikasta ja nyt Credence oli matkalla Dufftownin laitamille erääseen asuttamattomaan linnan rötisköön, josta kirjat kuulemma löytyisivät. Hän oli jo hyvän tovin matkannut sinä päivänä, ennenkuin lopulta päätyi ilmeisesti kyseisen linnan luokse.
Credence vilkaisi kädessään olevaa lappusta, johon hän oli kirjannut rötiskön tunnusmerkit ja suunnistusohjeet, jotka oli saanut vihjeiden antajilta. Linna vastasi täysin kuvausta ja Credence tunkaisi lapun housun taskuunsa. Mies huomasi samalla ilman kylmenevän melkein luonnottoman nopeasti ja hän tunsi kylmyyden luissaan asti vaikka Credencellä oli jo ennestään liian paksut vaatteet vuodeaikaan nähden. Hän kietoi luisevat kätensä ympärilleen lämmittääkseen itseään edes jonkin verran. Credence vilkaisi kuin vaistomaisesti taakseen näkemättä kuitenkaan mitään sen kummempaa kuin metsikön auringonvalon kajasteessa. Kylmyys ja auringonvalo toivat miehen mieleen kirpeän pakkaspäivän. Hän ei juuri sillä hetkellä ollut mitenkään valmis kohtaamaan minkääntapaista taikaolennon kuvatusta. Ei etenkään ankeuttajaa, johon tuo kylmyys eittämättä viittasi.
Credence kääntyi linnaan päin laskien huomaamattaan kätensä sivuilleen ja käveli kohtalaisen ripeästi muutaman porrasaskelman linnan ovensuuhun. Credence avasi linnan suurehkot kaksoisovet vaivalloisesti, liiankin ohuilla käsivarsillaan, välttääkseen ankeuttajien tielle joutumisen. Astuessaan linnan sisään, sen kummemmin selustansa ääniä kuuntelematta, Credence sulki ovet perässään. Linnan sisätilat olivat vielä sillä hetkellä hyvin valaistut auringonvalon ansiosta ja Credence näki heti, huoneeseen huomionsa kiinnittäessään, keskellä olevan kahdeksan paikkaisen, mahonkisen, iänkarsiman ruokapöydän ja Credencen vastakkaisella seinustalla olevan takankuvatuksen. Linna oli selvästi siinä kunnossa, että oli jo parhaat päivänsä ja loistokkuutensa nähnyt.
Credence alkoi etsiä toista valonlähdettä varalle, kuten kynttilää tai kaasulamppua tulitikuilla. Hän oli nimittäin varma, että valaistustilanne muuttuisi pian, ihan pelkästään siksi että kirjojen etsimisessä oli jo nyt mennyt aikaa kauemmin kuin hän oli aamulla suunnitellut. Eikä Credence heti kyseisiä kirjoja varmastikaan löytäisi tämän kokoisesta linnasta. Kynttilä olisi siis tarpeellinen siitäkin syystä, että itse kirjaston (tai missä kirjat nyt tässä linnassa sitten ikinä sijaitsivatkaan) etsimisessä menisi tietysti siinäkin mukava tovi ja lähtiessään Credence näkisi tuskin kättään pidemmälle. Pahimmassa tapauksessa hän voisi tosin käyttää vain taikasauvaansa. Toisaalta kynttilä tai kaasulamppu olisi hieman parempi vaihtoehto siksi, että sammuessaan ankeuttajien sattuessa liihottamaan ohitse, kyseinen valonlähde varoittaisi häntä etuajassa.

[Jacob King]

Ankeuttajat olivat viimeinen asia Kingin perheen mielessä, nuorimmainen ei edes tiennyt mitä ne olivat. Moisia synkeyksiä karkoitti myös pilvien takaa kurkistella yrittävä aurinko. Heillä oli mielessään vain miellyttävät lomaaktiviteetit ja mukava viikko kaltaistensa parissa.
"Hei, Jake, meidän piti vierailla Belvenie-linnassa?" Carrie muistutti kolmikon ilmestyessä metsän laidalta takaisin kylän teille ja kyseisen linnan näkyessä jälleen horisontissa. Jacob katsoi sen suuntaan hetken verran, pohtien olisiko siihen tänään enää aikaa sillä he eivät halunneet lykätä pojan nukkumaanmenoaikaa kovin paljon edes lomamatkoilla. Linna vaikutti olevan alle kilometrin päässä heidän sijainnistaan joten hän nyökkäsi myöntävästi. Linnavierailu ja sen ajankohta oli jätetty avoimeksi, mutta kyllä se houkutti nyt kun oltiin kätevästi ihan lähellä. Majatalo jossa he yöpyivät viime yön sijaitsi kylän toisella laidalla.
"Mennään vaan. Voi olla että lomaviikon jälkeen ei valtaisan linnan kiertelystä saa enää niin paljoa irti," hän totesi. Lomailu pienen lapsen kanssa kun oli aivan eri asia kuin lomailu omalla ajallaan.
"Stephen, tules tänne," hän kutsui tenavaa joka kirmaili villisti metsän puiden välissä, yrittäen kiivetä jokaiseen jossa alimmat oksat olivat vähänkin matalemmalla. Poika rakasti luontoa yllättävän paljon paljasjalkaiseksi kaupunkilaiseksi joka ei vielä muistanut mitään aiemmilta luontoretkiltään.

"Uudestaan! Uudestaan!" Stephen hihkui, tukevasti isänsä sylissä, ja heilutti käsivarsiaan innosta kihisten. Hänellä ei ollut mitään käsitystä mistä oli kyse, mutta oli aina yhtä kutkuttavan hauskaa iun maisemat vaihtui silmänräpäyksessä. Vaikka se tuntuikin aina hetken epämiellyttävältä. Toki isä ja äiti olivat ilmiintymisen taidon hänelle selittäneet, mutta maailmaan ja elämään mahtui niin hurjan paljon hauskoja asioita ettei ne kaikki millään mahtuneet yhtäaikaa pienen kulkijan mieleen.
"Hieman myöhemmin. Katsos, poika, nyt mennään seikkailemaan tähän jännittävään linnaan," Jacob sanoi astellessaan muutaman kymmenen metrin päässä odottavia valtavia puuovia.
"Lomakaudella olisi kai ollut opastettujakin kierroksia," Carrie pohti kävellessään kumppaninsa rinnalla ja ihaili jylhää muinaista rakennusta. "Mutta luulisi siellä ainakin joitain kylttejä löytyvän tietoiskuiksi."
"Joo, ja tämä näyttäisi olevan avoinna vielä hyvän aikaa tänään. Ehditään hyvin katsella ympärillemme ilman yti,ekästä opastusta," Jacob vastasi ja päästi alas kiemurtelevan tenavan maahan, mutta nappasi poikaa välittömästi kädestä kiinni. Täällä ei tulisi kysymykseenkään juoksennella miten sattuu. Muksua pitäisi toki joka tapauksessa kantaa jossain vaiheessa sillä 3-vuotiaan kävelyvauhdilla ei ehtisi mihinkään.

Aulassakin oli niin hämärää pilvisen päivän takia, että syvemmällä olisi varmasti lähes ellei jopa täysin pimeää. Carrie ja Jacob kumpainenkin vetivät taikasauvansa esiin ja sytyttivät niihin valon sanattomasti loihtien ja lähes samanaikaiseti.
"Ritari!" kajahti hilpeä huudahdus lähempää lattiatasoa. Stephen oli bongannut haarniskan Carrien taikasauvan valokeilassa.
"Se on hänen taisteluasunsa, haarniska. Ritari taitaa olla nyt jossain muualla," Carrie vastasi ennen kuin poika innostuisi suotta liikaa.
Vekara henkäisi äänekkäästi, sillä ritareista tuli aina mieleen jotain vieläkin jännempää.
"Onko täällä lohikäärme?" hän tiedusteli toiveikkaana, kirkkaat silmät suunnattuna ylös aikuisiin.
"Kenties, mutta ehkä ei täällä sisällä," Jacob totesi ja hymyili lapselleen mysteerisesti. Kyseinen otus täällä olisi oikeasti todrlla epätodennäköistä, Taikaministeriö pyrki pitämään hyvän huolen ettei jästit pääsisi moisia näkemään ja järjestäisi taatusti sen pois mahdollisimman nopeasti.
"Minä ratsastan sillä!" Stephen julisti itsevarmana, mielessään jo täysillä unelmaansa eläen ja yritti kiskoa miestä syvemmälle linnaan nopemmin. Viikari päätyi jatkuvasti tömistämään paikoillaan, koska Jacob jäi kumppaninsa kanssa ensin ihailemaan linnan arkkitehtuuria, keskustellen siitä keskenään, ottaen vain muutaman askeleen kerralla eikä pikkumies tietenkään onnistunut kiskomaan isää senttiäkään eteenpäin.
"Tulkaa jo!" Stephen kitisi kärsimättömänä. Jacob varmensi otettaan kun tunsi pojan yrittävän päästä irti.
"Maltahan vielä, Stephen," hän kehotti tiukasti joskin lempeästi, poikaan vilkaisten. "Katso," mies lisäsi ja osoitti sauvansa valokehän seuraavaan kerrokseen johtavien portaiden juurelle mistä löytyi tenavalle jotain kiinnostavampaa kuin rakennuksen suunnittelu ja toteutus joista tämä ei ymmärtänyt mitään.

[Credence Barebone]

Päätettyään, että kaasulamppu olisi hyvä lisä Credencen nykyiseen varustukseen, hän löysikin piakkoin pienen etsiskelyn jälkeen kyseisen esineen. Credence nosti lampun paikaltaan pienen sivupöydän päältä. Pöytään jäi tummempi ympyränmuotoinen alue lampunpaikan kohdalle ja sitä varjosti kohtalaisen paksu pölyharso koko pöydän leveydeltä. Linna oli ilmeisesti jätetty ilman siivouksia tai sen kummempia huoltoja pidemmäksikin aikaa, koska Credencen löydettyä myös valonkatkaisijan portaiden alapäästä, eivät valot odotettavasti syttyneetkään. Credence palasi sivupöydän luo ja katseli, josko pöydälle olisi jätetty tulitikkuja kaasulampun sytyttämistä varten. Hän toivoi myös, että kaasulampussa olisi vielä tarpeeksi kaasua syttymiseen. Credence pyyhkäisi pöydän päälystää ja pölyä irtosikin roppakaupalla Credencen luiseen käteen. Pyyhkäistyään vahingossa pöydän syrjää, pöydän edestä avautui kaapisto. Credence laski kaasulampun takaisin pöydälleen ja hetken pengottuaan kaapistoa, hän löysi tulitikut ylimmästä hyllystä. Mies nousi takaisin seisomaan polviltaan ja nosti kaasulampun kuvun paikoiltaan sytyttääkseen tämän. Hän raapaisi tulitikun rasiansa kylkeen, avasi äkkiä kaasun ja laski tikun loimuavan pään kaasuvirtauksen kohdalle. Lamppu syttyi ja Credence sammutti tulitikun. Hän laski kaasulampun kuvun takaisin paikoilleen ja otti lampun kantokahvasta kiinni. Nyt hänen pitäisi enää vain löytää se kirjahylly missä Tylypahkan tarvitsemat kirjat lymysivät. Jos ne edes olivatkaan tässä linnassa.

Credence oli etsinyt jo tovin alakerrassa, mutta tuloksetta. Niimpä hän päätti kavuta yläkertaan jatkamaan etsintöjään. Kaasulamppu sivullaan Credence astui viimeisen porrasaskelman yläkertaan ja huomasi yläkerran olevan hitusen verran alakertaa hämärämpi. Tämän kerroksen ikkunat kun olivat pienempiä, ei valoa päässyt sen enempää sisälle. Credence tutkiskeli aikaansa yläkerran huoneita, kunnes löysi kuin löysikin kirjastoa ja työhuonetta muistuttavan huoneen. Hän astui heti sisälle ja jätti oven raolleen. Keskellä huonetta oli kohtalaisen suurikokoinen työpöytä, jonka päällä oli jos jonkinmoisia kirjoitusvälineitä vanhasta kirjoituskoneesta ja lyijykynistä jo rusehtuneeseen paperipinkkaan. Mies laski kaasulyhtynsä työpöydän päälle, jotta sen valo ylttäisi mahdollisimman hyvin kaikkialle huoneessa. Credence tutki kirjoituskonetta. Sen sisällä olevaan paperiin oli joku jo aloittanut kirjoituksen. Se oli vain yksi lause aiotusta kirjasta, jota jollain ei ollut tarpeeksi aikaa edes kunnolla lopettaa. Kirjasta, joka valmistuessaan olisi saattanut olla jopa Shakespearen veroinen. "Mikään ei ole enää totta." Credence luki ääneen mutisten ja käänsi selkänsä kirjoituskoneelle jatkaakseen etsintäänsä. Huoneen seinät olivat suurikokoisten, kirjoja täynnä olevien kirjahyllyjen peitossa. Credence hymähti tajutessaan hänen kirjojensa etsimisen tässä vaiheessa olevan kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. Ainoa positiivinen asia oli se, että hän oli päässyt jo tänne asti kirjojen etsimisessä.

Credence huokaisi. Mies oli etsinyt kirjoja jo toisenkin parituntisen ja kuten arvata saattaa, työhuone oli nyt pilkkopimeä. Ilman kaasulamppuaan Credence ei taatusti näkisi nenäänsä pidemmälle. Miehen uurastus kirjojen etsimisen parissa ei ollut tuottanut tulosta sen enempää kuin aiempina kertoinakaan ja Credence oli pettynyt. Häntä ei todellakaan huvittanut etsiä koko kesälomaa kahta kirottua kirjaa, joita tuskin olisi enää olemassakaan. Ja vielä vähemmän häntä huvitti etsiä niitä melkein pimeässä, sillä kaasulamppu jonka kanssa hän oli tänne tullutkin, näytti vetelevän viimeisiä kaasujaan. Credence huokaisi kuin luovuttanut ja lässäytti päänsä edessään olevaan kirjahyllyn reunaan. Hän hädintuskin enää erotti kirjojen selkiin kirjaillut nimet ja se jos mikä hidasti etsintöjä entisestään. Credence, nojatessaan kirjahyllyyn voimakkaammin, tunsi miten hylly liikahti taaksepäin ja avautui ryminällä. Credence katsoi hetken pimeää, alas viettävää porraskäytävää. "Tottakai." Hän mumisi jälleen itsekseen ja kääntyi työpöydän suuntaan ottaakseen kaasulyhtynsä käteen. Kirjat saisivatkin luvan löytyä tuosta salakäytävästä. Juuri kun Credence oli kääntymässä takaisin ja astumassa salakäytävään, hän kuuli ääntä hyvin läheltä. Yläkerrasta. Aivan työhuoneen edustalta, aukinaisen oven viereltä. Credence jähmettyi hetkeksi paikoilleen ja kuunteli katse naulittuna kyseiseen suuntaan. Ääni kuului uudestaan ja nyt tarkemmin äänen kuullessaan Credence tunnisti sen raskaiden, laahavien askelten ääneksi. Sen enempää kuuntelematta Credence otti jalat alleen ja lähti salakäytävään.

Käytävä oli rakennettu kivestä ja ilma oli raskasta hengittää. Credence laskeutui alas kivisiä portaita, edelleen hieman epäröivänä, mutta kaasulyhdyn valo sai Credencen rauhoittumaan ja hän jatkoi matkaansa käytävän päähän. Se avautui ovettomaan, hyvin pieneen huoneeseen. Huoneessa oli vain huonokuntoinen sänky ja jonkinlainen koiran ruokakuppi. Huone...ei, vaan tyrmä oli käytävääkin kolkompi ja sinne tulvi vain pieni määrä valon häiveniä kiviseinän rakosista. Credence käveli lamppu kädessään huoneessa, etsien edes jotain merkkiä kirjoistaan ja lähempänä tyrmän seinää Credence huomasi yhden rakosista olevan isompi kuin muut. Samalla lähemmäs seinää tultuaan, hän kuuli ääniä sen toiselta puolen. Credence kokosi itsensä ja kurkisti uteliaisuutensa kiroamana rakosesta toiselle puolelle. Se oli linnan eteinen; huone, jonka hän oli heti tänne tultuaan huomannut. Nyt siellä hortoili kolme ihmistä. Kaikesta päätellen kaksi aikuista ja yksi lapsi, perhe ehkäpä? Credence pysähtyi hetkeksi ajattelemaan vetäytyessään pois aukon luota. Jos hän näki vieraat nyt salakäytävän kautta, kuka kieltäisi sen, etteikö joku olisi nähnyt hänen tulonsa linnaan? Credencen selkäpiitä karmi. Kaasulamppu hänen kädessään lehahti yhtäkkiä sammuksiin ja samalla Credencen paniikki nousi korviahuumaavaksi. Lämpötila laski pakkasen puolelle ja Credence päätti, ettei jäisi enää hetkeksikään tuohon piilohuoneeseen, saatikka sitten koko linnaan. Credence haluaisi vai mahdollisimman kauas niiden tieltä. Hän kääntyi lähtiessään niin nopeasti, että kaasulamppu rävähti hänen otteestaan lattialle äänekkään kolahduksen saattelemana. Credence säpsähti ääntä, muttei jäänyt nostamaan lamppua mukaansa. Hän kiskaisi taikasauvansa taskustaan paniikista tärisevillä luuviulun käsillään ja kuiskasi äkkiä: "Valois Maksimus!" Loitsun mentyä päälle ja valonkehän ilmestyttyä sauvan päästä, Credence kipusi salakäytävän portaat kiireenvilkkaa ylös ja sulki salakäytävän oven perässään. Hetkeäkään hidastamatta hän suorastaan juoksi takaisin sitä kautta mistä oli tullutkin, kunnes törmäsi aiemmin näkemäänsä perheeseen. "Ankeuttajia!" Hän varoitti perhettä ääni kauhusta kankeana ja rynnisti ulos linnasta taikasauvan valo apunaan.

[Jacob King]

Pikkuinen Stephen istui eteisaulan lattialla lohikäärmeet hetkeksi unohtaneena, hän halaili ja paijaili kehräävää, mustaa kissaa. Jacob oli päästänyt pojan hellimään sitä, katti kun ei vaikuttanut villiltä. Se oli niin siistin ja terveen oloinen että kaikella todennäköisyydellä oli päässyt karkuun joltakin vierailijalta tai todennäköisimmin kuului lähiseudun asukkaalle. Kisu piti vekaran mielenkiinnon tehokkaasti itsessään, etenkin kun se kiipeili osittain pojan sylissä ja olkapäillä, ja lopulta alkoi läpsiä pikku tassullaan tenavan sateenkaaripiposta roikkuvaa sinistä tupsua. Viikari tempaisi myssyn päästään jälleen kerran, nythän oli hyvä syykin.

Tällä aiikaa, joskin lastaan sivusilmällä vahtien, Jacob ja Carrie keskustelivat suunnitelmaa linnan tutkimiseen. Siellä oli varmasti paljon osia ja huoneita joita ei oltu siistitty tai muutenkaan huollettu aikoihin, mutta ne eivät myöskään kuuluisi yleisölle järjestettyyn reittiin. He lueskelivat seinään kiinnitettyä opastustaulua pääovien vieressä jonka mukaan reitti olisi selkeästi merkitty ja tietyt alueet suljettu erinäisin estein ja varoituskyltein. He eivät yleensäkään tavanneet poiketa sallitulta reitiltä tällaisissa tilanteissa, mutta etenkin nyt pienen lapsen kanssa olisi paras pysytellä turvalliseksi luokitellulla reitillä.

Jacobin yhä tarkastellessa opastaulua reitin suhteen, Carrie jäi hetkeksi katselemaan pikkupoikaa joka leikkisästi heilutteli pipoaan innokkaan pikku karvapallon edessä, laittaen kissan pyörimään ympyrää kunnes se kellahti kyljelleen pojan pipon tupsu saalistettuna kynsiinsä ja hampaisiinsa. Stephen naureskeli sen ahnaalle innokkuudelle jonkunnhölmön tupsun suhteen. Miten lämpöisen tunnelman nuo kaksi pienokaista toivatkaan jopa ankeaan kiviseen linnaan! Carrie saattoi helposti mielikuvittaa poikansa keskiaikaisiin vaatteisiin ja matkata ajassa taaksepäin. Hänestä oli kiehtovaa miten aikoinaan joku toinen lapsi oli ehkä leikkinyt täällä kissan kanssa samantapaisesti, ja nyt heidän pikkumies...Se muistutti linnan jonkinlaisesta ajattomuudesta. Saattaisi hyvinkin olla, että toiset mu7tamat vuosisadat tästä eteenpäin tätä linnaa pidettäisiin jälleen asuntona.

Mitkään hirviöt eivät tätä kotoisaa, mukavaa hetkeä pilanneet. Perheellä ei ollut aavistustakaan ylemmän kerroksen kauhuista sillä seinät ja katto pitivät jään ja pakkasen tehokkaasti poissa eteisen puolelta. Mitä kylmyyttä seinien rakosista huokui tuntui enemmänkin tuulelta.
"Otetaan tuo lyhempi reitti. Jos jakssetaan niin käydään pidempi oppaan kanssa sitten loman päätteeksi?" Jacob ehdotti kääntäen katseensa kumppaniinsaa.
"Isi, tämä ainakin on eksynyt! Saanko pitää sen, saanhan??" Stephen aneli. Hän oli noussut ylös ja syleili kissaa joka puolestaan yhä rutisti pojan pipoa tassuissaan ja mässytti oikein antaumuksella tupsua ja sen nauhaa, keltaiset silmät suljettuna.
"Voit ottaa sen mukaan kun lähdetään takaisin kylään, mutta sieltä se löytää varmasti kotiinsa. Kissoilla on tapana vaellella pitkällekin, mutta niillä on luontainen vaisto ohjaamassa kotiin," Jacob selitti.
Stephen avasi suunsa vastaväitteiden tulvan tieltä, mutta ei ehtinyt pihahtaakaan kun yksi eteisen lukuisista ovista lennähti auki vaikkakin hitaasti, raskaamman puoleinen kun oli. Dramaattisen ilmapiirin se silti synnytti ja sai kaikkien neljän katseet kääntymään välittömästi. 

Stephen tuijotti silmät selällään luisevaa ja tummanpuhuvaa miestä joka näytti kauhistuneemmalta kuin mikään tai kukaan jonka hän oli koskaan nähnyt. Tuo mies ei ainakaan voinut olla ritari! Pariskunta puolestaan ei ollut yhtä yllättynyt tai hämmentynyt, he olivat arvelleetkin etteivät olisi ainoat vierailijat edes näin ankeana kesäpäivänä. Tai edes ainoat taikavoimaiset näin lähellä Tylyahoa. Nuorukaisen varoitus ei myöskään tullut täysin puskista, vaikkakin he tajusivat vasta sanan kuultuaan että olivat alitajuisesti varautuneet ankeuttajan kohtaamiseen. Ne kun kuulema sikiävät ja viihtyvät pimeissä, kosteissa, kylmissä, ja mädäntyvissä kolkissa ja sellaisia aivan taatusti löytyisi muinaisesta linnasta.

Ohikiitäneen miehen kauhu jäi ilmaan lähes käsinkosketeltavan vahvana. Jacob puristi taikasauvaansa entistä tiukemmin ja sammutti sen valon voidakseen loihtia välittömästi puolustukseksi jos ja kun tarve pian tulisi. Kissa joka kauhun lisäksi myös aisti lähestyvät hirviöt, pudotti "saaliinsa", alkoi sähistä ja rimpuilla pojan sylissä, rei'ittäen kynsillään tenavan takkia ja raapaisi vahingossa pari ilkeää veristä jälkeä hänen oioeaan poskeensa. Yhä täysin hämmentynyt vekara älähti ja päästi irti, kisu putosi kivilattialle osittain kyljelleen koska matkaa maahan ei ollut kovin montaa kymmentä senttiä. Eläin kirmasi pakosalle Credenceä paljon vikkelämmin, mutta yllättäen ei pääovista ulos vaan syvemmälle linnaan ovesta josta mies oli ilmestynyt.

Kissan osuessa maahan Carrie oli jo ehtinyt pojan luo ja kaappasi lapsen syliinsä, kuin myös sammutettu oma taikasauvansa yhä jotenkiten oikeassa kädessään.
"Äiti, ei! Kisu!" Stephen parkaisi hätääntyneenä, kurotellen sen perään. Poika oli jo selvinnyt ensishokista, nyt tuntien ja käsittäen että jokin oli pahasti pielessä. Eteinenkin oli paljon hämärämpi ilman isän ja äidin valoja. Ulko-ovista saatiin hyvin rajallisesti valoa näin pilvisenä päivänä, joskin näin keskikesällä aurinko ei laskisi vielä moneen tuntiin.
"Ei, kulta! Se löytää kyllä piilon," Carrie vastasi poikķeuksellisen topakasti ja piteli poikaa tiukasti ja suojelevasti, samalla kohdaten Jacobin kanssa joka oli tietenkin välittömästi siirtynyt perheensä luo. Carrie oli kyllä oikein taitava pimeyden voimilta suojautumisen loitsuissa, mutta hänellä oli perheen päänä ja isänä vahvin mahdollinen suojeluvietti etenkin kun sitä oli ollut valmiiksi jo muutenkin.
"Kissa ei edes yrittänyt paeta ulos," mies huomautti astuessaan kumppaninsa eteen niin että lapsi jäi suojatusti heidän väliinsä ja hieman hänen taakseen. "Pidä silmällä ulko-ovia ja ole valmiina." Hän itse aikoi keskittyä oviaukkoon jonka takaa varmasti olisi ankeuttaja jos toinenkin.
"Isi, mikä on ankeuttaja?" Stephen tiedusteli hyvin heikolla äänellä, äitiään rutistaen mutta katse isässään.
"Jake...?" Carrie lausahti vahvemmin, mutta kauhuissaan vaikkakin pyrki peittelemään sitä äänessään pojan vuoksi. Hän luotti kyllä että Job tiesi mitä oli tekemässä, mutta toisaalta heillä ei ollut tietoa montako ankeuttajaa tuon miehen perässä lipui.
"Ei paniikkia, katsotaan ensin ilmestyykö niitä tuosta ulos..." Jacob sivutti pojan kysymyksen, ja puhui ulkopuolisen silmin varmasti luonnottoman tyynesti, katse naulittuna oviaukkoon josta Credence oli juuri pelmahtanut ulos ja kissa kiirehtinyt sisään. Ovenkarmit ja ovi alkoivat nopeasti huurtua ja suorastaan jäätyä, samoin lattia sen takana. Se ei vielä tarkoittaisi että ankeuttaja olisi matkalla heitä kohti, ne kun levittivät hyytävää ilmaa melko pitkälle ympärillään.

Miehen joka lihas oli jännittynyt, kasvoilla äärimmäisen keskittynyt ilme ja taikasauvan päästä kipinöi vihreitä valonsäteitä. Häntä kauhistutti kyseisen olennon kohtaaminen siinä missä ketä tahansa toistakin, mutta hänellä oli takanaan lukuisten vuosien voimakkaimpienkin tunteiden hallintakokemus poliisikoulun ja pitkän työuran myötä. Ankeuttaja saati useampi olisi silti hurja haastaja, jotain kitä työkuvioissa ei ollut koskaan tullut vastaan. Mutta hänellä oli tässä hetkessä jotain erityistä. Jotain paljon tärkeämpää kuin oman kauhunsa kanssa taistelu, jotain mikä teki sen hallitsemisesta helppoa. Hänen lapsensa. Millään muulla ei ollut nyt merkitystä kuin pitää kaikki sielunsyöjät kaukana hänen rakkaasta lapsestaan. Toki myös kumppanistaan ja itsestään, mutta kumpikin pariskunnasta ajatteli tuolla hetkellä vain pikku poikansa turvallisuutta.

Nyt sitä toivoi, ettei olisi niin lähellä taikavoimaisten kylää. Ankeuttajia kyllä löytyisi mistä vain olosuhteiltaan sopivasta paikasta, mutta...Taikaministeriö oli jo kauan sitten asettanut tähän linnaan ja sen pihaseudulle ilmiintymiseneston. Siitä asti kun kunta päätti tehdä tästä virallisen turistinähtävyyden. Tällaisissa tilanteissa saattoi siis vain joko loihtia tai juosta. Jacob elehti perhettään siirtymään hiljaa kohti ulko-ovia kun jää sisemmällä ovella jatkoi lähestymistä. Minä hetkenä tahansa jokasen mielen täyttäisi kaikkein tuskallisimmat ja hirveimmät muistonsa ja silloin olisi parempi olla lähellä ulko-ovia.

Kuten hän oli päätellytkin niin kissan käytöksestä kuin omasta intuitiostaankin, ulos ryntääminen välittömästi ei olisi ollut parempi vaihtoehto useammalle hengelle kerrallaan. Ulkona, aivan linnan portaiden läheisyydessä vaani kaksi ankeuttajaa odottamassa ensimmäistä pakenijaa ja ahnaasti hyökkäsivät tätä ensimmäistä aistimaansa ihmistä kohti. Aivan kuin ne olisivat suunnitelleet koko saalistuksen.

[Credence Barebone]

Juostuaan päätäpahkaa ulos linnan ovista sen kummemmin ajattelematta, Credence vilkaisi kuin refleksistä taakseen äskeisen perheen varalta. "Pimi." Samalla Credence päätti sammuttaa taikasauvansa valon, sillä ulkona oli vielä sen verran kirkasta, että eteensä näkeminen ei ollut ongelma. Joskin nyt, kun ankeuttajat olivat jossain lähistöllä, keli oli hämärämpi kuin normaalisti. Credence sammutti loitsunsa siitäkin syystä, että nyt sen sammutettuaan, hän pystyisi nopeammin puolustautumaan ankeuttajilta suojeliuksella ilman siinä hetkessä valoiksen sammuttamista. Credence tiesi, että hänen suojeliuksensa oli mitäänsanomattoman heikko, mutta silti, mikäli Credence joutuisi niiden reitille ja hän olisi tarpeeksi onnekas, tuokin suojelius harhauttaisi ankeuttajia tarpeeksi ja mies pääsisi pakenemaan paikalta.

Taakseen katsoessaan Credence ei nähnyt äskeistä perhettä, joten he kai löysivät toisen reitin ulos. Miksi he olisivat paenneet takakautta, jos nopeampi reitti olisi ollut näistä ovista? Sitä ei Credence vielä sillä hetkellä ymmärtänyt, mutta linnan portaat alas asteltuaan ja katseensa nostettuaan, hän tajusi syyn. Credence pysähtyi kuin seinään nähtyään, että huonoksi onnekseen linnan edustalla, hieman metsikön suojissa, mutta tarpeeksi lähellä nopeaan hyökkäykseen, leijaili kaksi ankeuttajan kuvatusta. Kylmyys ja epätoivo valtasivat samantien hänen koko kehonsa ja Credence kauttaaltaan täristessään ei voinut muuta kuin toivoa, etteivät ankeuttajat nähneet häntä. Credence tiesi kuitenkin toiveensa olevan totaalisen naiivi yritys positiivisuuteen, sillä hän oli varma, että olisi kuin juhla-ateria noille olennoille.

"Ei, ei, ei, ei!" Credence melkeinpä huusi nähdessään ankeuttajien alkavan lipumaan uhkaavasti häntä kohti. Siinä samassa jokainen hänen solunsa oli kauhusta kankeana ja hetken ajan hän luuli jonkun langettaneen kangistumisloitsun häneen, kunnes muistot, kamalat muistot, alkoivat virrata hänen lävitseen. "Lopeta!" Credence huusi lyhistyessään maahan, sillä hänen luisevat, vapisevat jalkansa eivät enää kestäneet kannatella häntä samalla, kun muistot jatkoivat halvaannuttavaa kiertoaan. Hänen adoptioäitinsä joka ikinen lyönti, hänen ensimmäisen lemmikkinsä kuolema, joka ikinen huono muisto. Ja kaikista pahin; Tylyaho, Tylyahon hyökkäys. Sitä hän ei enää kestänyt katsoa ja lopulta riipaisi itsensä painajaisten otteesta, osoitti taikasauvallaan ankeuttajiin ja yritti ajatella onnelisinta muistoaan lausuessaan: "Odotum Suojelius!" Mutta kuten Credence tiesi, ei hänen suojeliuksensa toiminut. Se antoi kuitenkin Credencelle hetken paeta, sillä ankeuttajat jäivät pieneksi aikaa niille sijoilleen. Kuin ne olisivat odottaneet jotain.

Credence puolestaan ei jäänyt odottamaan yhtään mitään olematonta yllätystä, vaan kääntyi yhdeksänkymmentä astetta ja lähti jälleen juoksuun kuin tykinsuusta. Hän vain juoksi kertaakaan taakseen katsomatta ja oli jo uskomaisillaan selviävänsä tästä kerrasta, sillä näki jo Dufftownin kylän vanhimman asukkaan mökin muutaman kymmenen metrin päässä. Vanhus oli asunut kylässä sen verran kauan, että tiesikin Belvenie-linnasta jotain; siksi juuri hän piti vierailu kierroksia linnassa tiettyinä päivinä. Tai niin hänen lähteensä oli kertonut. Credencellä ei nimittäin ollut aikaa perehtyä sen kummemmin Dufftownin kylään, hänhän oli vain tullut tänne etsimään kirjojaan. Joita hän ei kyllä ollut löytänytkään. Jos hän nyt kuolisi näihin ankeuttajiin, hän tulisi takaisin vaikka väkipakolla ja nirhaisi itse tuon miehen. Ei se voinut olla niin vaikeaa olla kertomatta noiden saattavan poiketa linnassa harva se päivä.

Credence oli aivan mökin tuntumassa, kun hänen edelleen lehahti ankeuttaja ja hän kaatui maahan seottuaan askelissaan. Hän yritti ojentaa jalkansa ja nousta ylös, mutta tajusi loukanneensa toisen kyseisistä raajoistansa kävelykyvyttömäksi maassa oleviin puun juuriin. Credence nosti katseensa edessään olevaan ankeuttajaan. Sivuilleen katsoessaan, hän huomasi useammankin. Niitä oli kokonainen lauma. Credence ei mitenkään pärjäisi niin monelle ankeuttajalle hyödyttömillä loitsuillaan. Hän laski katseensa hitaasti maahan ja sulki silmänsä.

[Jacob King]

Jacob siirtyi perheensä edellä ulos, tultuaan tulokseen että sisällä ei ollut enää vaaraa. Sisemmällä ovella viipyilevä kuura oli jäänteitä jo poistuneelta ankeuttajalta. Mieluummin hän olisi vienyt heidät pois toisesta ovesta, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan missä yksikään toinen ovi sijaitsi eikä hän halunnut riskeerata törmäystä ankeuttajaan linnan syövereissä. Ulkoilmaa painosti kuvainnollinen maailmanloppu, oli jäätävän kylmä, ja kuin kaikki kauneus ja toivo olisi kuollut eikä linnan pihamaan ympärillä olisi enää ulkomaailmaa. Muutos linnan sisätilan ilmapiiriin oli niin dramaattinen että se tuntui lähes fyysisesti painavalta. Erityisen syvä epätoivon kuilu johtui useamman ankeuttajan ryhmittymisestä, mies totesi, katseensa vaistomaisesti hakeutuessa pihamaan poikki kohti tiheässä hämärässäkin selvästi mustempia hahmoja.

Jokainen lipui tavoittelemassa hetki sitten ohi kiirehtinyttä nuorta miestä. Mahtoi tällä olla paljon hirvittäviä muistoja eli olla erityisen helppo uhri, kun noin moni ankeuttaja pyrki mieheen kiinni. Mutta siinä tapauksessa miehestä ei taatusti riittäisi onnellisuutta jokaisen halukkaan ankeuttajan ateriaksi. Näky sai hänet pohtimaan moista vaikkei hänellä ollut mitään aikeita antaa niiden ahmia kenenkään sielua jos sille jotain voisi, kutsumusammattinaan poliisi suojeluviettinsä ylsi vahvasti myös tuntemattomiin kansalaisiin, jos vaikkei yhtä vahvasti kuin omaan perheeseensä. Muutama ankeuttaja aisti alueelle ilmestyneen kolme uutta sielua ja kaksi yksilöä hyökkäsi ahnaasti isompaa uhriryhmää kohti.

Joka metrillä Jacobin mieli ja sydän täyttyi elämänsä kauan sitten taakse jääneistä kauhuista ja tuskista, ensin työurallaan nähdyistä pahimmista tapauksista mutta mitä lähemmäs ankeuttajat ehtivät sen henkilökohtaisemmiksi muistot yltyivät. Pahimmat riidat läheisten kanssa, pahimmat epäonnistumiset....Kun ankeuttajat olivat muutaman kymmenen metrin päässä Jacob eli uudestaan jo lapsuutensa synkimpiä vuosia, hän tunsi kirjaimellisesti olevansa jälleen 8-vuotias isoisänsä olohuoneessa tämän vaikeasti yrittäessä kertoa hänelle että molemmat hänen vanhemmistaan olivat kuolleet etsiessään hänen siepattua pikkuveljeään. Sydäntä puristavan tuskan ja kohoavien kyynelten läpi hän taisteli takaisin nykyhetkeen, mihin hänet tempaisi lopulta täysin lapsen itku jonka hän huomasi kuuluvan oman päänsä ulkopuolelta.

Stephen oli joukosta ainoa joka ei kärsinyt pahoista muistoista, vaivaisen kolmen vuoden jälkeen rakastettuna ja suhteellisen turvallisesti kasvaneena hänellä ei ollut sellaisia, tarpeeksi vahvoja ja merkittäviä. Ankeuttajat eivät välittäneet niistä ja niiden esiin nostamisesta, etenkin kun vierellä oli kaksi herkemmin vaikutusaltista sielua. Poika itki vain koska tunsi olevansa pahuuden ympäröimä, paljon pahemman kuin yksikään sängyn alla lymyävä hirviö, eikä äidin sylissäkään turvan tunnetta löytynyt vaikka nainen piti hänestä tiukasti kiinni eikä antanut hänen katsoa hirviöihin. Carrie ei ollut koskaan omannut vahvaa äidillistä viettiä ja juuri nyt hän taisteli itseään irti useamman vuoden takaisesta elämänsä traumaattisimmasta kokemuksesta pimeällä kujalla täysikuuyönä. Aika ja psyykeen puolustusmekanismi oli jo hämärtänyt sen puoliksi muotoaan muuttaneen ihmissuden kasvot, mutta nyt ne piirtyivät hänen mieleensä yhtä selkeästi kuin tuona yönä. Hän oli kirjaimellisesti takaisin tuossa yössä, tuon hirviön käsissä. Hän ei itkenyt, muisto oli liian syvältä ravistava että sen olisi saanut vuodatettua helpommaksi kyynelillä. Muistosta irtautuminen oli tavallistakin vaikeampaa kun hän tiesi että aivan vieressä oli kumppani joka oli sisäisesti paljon vahvempi kuin myös paljon lahjakkaampi loitsuissa. Jos hän olisi ollut yksin pojan kanssa, hän olisi hakeutunut tämän kanssa piiloon kunnes olisi saanut tunteensa paremmin hallintaan.

Vilkaisu taakse palautti Jacobin tunteidenhallintakyvyn entiselle erityisen vahvalle tasolleen, Stephenin itku ja sen vääristämät kasvot palauttivat miehen mieleen muiston jota hän oli pitänyt mielessään sisällä, odottaessaan ankeuttajaa sisäovesta. Hetki kolmen vuoden, neljän kuukauden ja viiden päivän takaa kun hän oli aivan ensimmäistä kertaa nähnyt nuo kasvot. Hän muisti elävästi tunteen kun kätilö oli ojentanut pehmoiseen siniseen froteepyyhkeeseen käärityn pienen, ryppyisen ja punaisen pienen ihmisen hänen syliinsä. Hetki kun hän oli ensimmäistä kertaa koskettanut lapsensa piskuista kättä. Hetki oli ollut hänelle mahdollisesti tavallistakin onnellisempi sillä hänellä ei ollut enää yhtään perhettä jäljellä, ja jokainen oli kuollut ennen aikojaan ja dramaattisesti. Paitsi Ben, joka oli ollut ja oli yhä, jäljettömiin kadoksissa. Stephen oli uusi alku, osa häntä ja osa kaikkia hänen menetettyjä rakkaitaan. Viaton uusi sielu jota hän sai kasvattaa mahdollisimman kauniiksi ja vahvaksi.

"Expecto Patronum!" mies lausui, ei huutaen mutta kovaan ääneen ja vakaasti, osoitettuaan sauvansa kärjen yhä nopeammin lähestyviä ankeuttajia kohti. Hän tuijotti otuksia tiiviisti, ei vähäisessäkään pelossa vaan päättäväisenä ja lapsensa elämän ensimmäisissä minuuteissa viipyen. Sauvan päästä purkautui salamana valtava kilpi hopeista usvaa joka irtautui täysin ja kiertyi portaiden alapäähän ehtineen nakeuttajaparin ympärille joita kiertäessään se otti kiinteän muodon. Hetkessä niiden ympärillä juoksi aidon kokoinen hopeankuultava urosleijona. Se liikehti kuin oikea leijona, mutta paljon, paljon nopeammin ja määrätietoisesti. Valitun muiston vuoksi sen positiivinen energia oli niin vahvaa että sen saattoi melkein tuntea ihminenkin, mutta ankeuttajat etenkin lähtivät epäröimättä sen perään kun se niitä kiertäen houkutteli niitä kauemmas loihtijastaan ja tämän perheestä. Se oli niille paljon houkuttelevampi ja vahvempi ravinnonlähde kuin kolme vähäistä ihmissielua, loitsu täytti tarkoituksensa täydellisesti.

Leijona loikki ripeästi kohti kauempana leijailevia muita ankeuttajia, työntäen niitä irti ja poispäin alakynteen jääneestä miehestä sillä Jacobin aie oli sille suojella ensisijaisesti hänen perhettään mutta yhtä lailla tätä vierasta miestä ja ketä tahansa joka saattaisi sattua tänne väärään aikaan.
Jacob kietoi käsivartensa kumppaninsa ja lapsensa ympärille, tuntien olonsa nyt paljon rauhallisemmaksi ja vahvemmaksi. Onnellisin muisto ja tietoisuus siitä ettei heihin pääsisi käsiksi enää yksikään ankeuttaja vahvisti hänen tilaansa hetki hetkeltä, samalla kun leijonan energia lievensi alueen painostavaa epätoivoa ja kylmyyttä, mutta kyllä hän mielellään olisi pari suklaalevyä ahmaissut tueksi. Palastakaan ei vain sattunut olemaan mukana.
"Kulta rakas, katso, katso!" hän kannusti yhä itkevää pienokaistaan, silittäen tämän tummia kutreja lempeästi. Vastahakoisesti mutta rohkaistuneena isänsä vakaasta ja positiivisuutta vivahtavasta äänensävystä, poika nosti kyynelten kastelemat ja kauhun valtaamat kasvonsa äitinsä rinnalta ja seurasi sillä isänsä katseen suuntaan.

Pienet silmät pyöreinä tenava tuijotti komeaa, kaunista eläinhahmoa joka ruokki kolmea paikalla yhä viipyvää ankeuttajaa Credencen lähellä, eristäen ne juoksemansa ympyrän sisään.
"Leijona!" vekara huudahti hämmästyneenä, poika ei ollut milloinkaan nähnyt mitään vastaavaa. "Onko se leijona?" hän varmisti epäröivempään sävyyn. Eläimen väri oli kovin erilainen kuin minkään kuvissa nähdyn leijonan.
"Se on isin Voimaeläin," Jacob selitti, yhä silitellen pojan päätä rauhoittavasti. "Loihdin sen suojelemaan meitä ja tuota herraa tuolla."
Stephen yritti nähdä miltä heitä oikeastaan suojeltiin, mutta valoisa kesäiltapäivä oli yhä taikahämärän peitossa ja leijonan hopeinen hohde ja ripeät liikkeet estivät sen tehokkaasti, ollen muutenkin hänelle kiehtovaa katsella.
"Lähteekö mörkö varmasti pois?" poika kysyi, puristaen tiukasti äitiään jonka olemus myös alkoi palautua vahvemmaksi.
"Aivan varmasti, kulta," Carrie vastasi, silitellen pojan selkää. Helpottuneena muistojensa taka-alalle vaipumisesta hänkin katseli Jacobin leijonaa. Lähes saman tien viimeiset kolme sysimustaa hahmoa lipuivat kohti metsää, tekemään mitä ikinä pahuuden, ahdistuksen ja epätoivon ruumiillistumat tekivätkään silloin kun eivät syöneet ihmisten onnellisuutta ja sieluja. Kumpikaan heistä ei kyennyt edes alkaa arvailla mitä.
"Oletko okei?" Jacob huudahti vieraan suuntaan, lähtien perheensä kanssa laskeutumaan portaita alas. Tietenkään mies ei voinut sitä olla, mutta olisi hyvä tietää miten pahasti tälle oli käynyt, kimpussaan oli sentään aikamoinen joukko ehkä universumin pahimpia otuksia. Ehkä joku tai jotkut niistä olivat ehtineet uhriinsa kirjaimellisesti käsiksi? Jopa imemään sielua ulos?

Stephen kurkki äidin sylissä tämän olkavarren sivusta kohti leijonaa joka omalla tahollaan yhä juoksi poistuvien ankeuttajien ympärillä laajassa ympyrässä kunnes ne olivat täysin kadonneet metsän hämärään minkä myötä se asteli jäätynyttä maata pitkin rauhallisesti kohti Jacobia, mutta haihtui ilmaan muutaman metrin jälkeen.

[Credence Barebone]

Credence tunsi hetkellisesti ankeuttajien kylmyyden kaikkoamisen kuullessaan jonkun kutsuvan oman suojeliuksensa esiin. Hän tunsi lämpimän ilmavirtauksen; kuin elämä palaisi takaisin hänen kehoonsa. Credence sai pienen, sillä hetkellä vielä järjettömältä tuntuvan, toivon puuskan; ehkei hän joutuisikaan tuntemaan sitä kuvottavaa, kylmänkalseaa ankeuttajan suudelmaa, kun ne repisivät irti vähäisetkin rippeet hänen sielustaan. "V-viekää ne pois..." Credence kuiskasi miltei äänettömästi suojeliuksen lausujalle tarkoittaen ankeuttajia. Samalla hän puristi silmiään kiinni ja tärisi maassa pelon kourissa kalmanvalkeiden käsiensä mitättömässä suojassa.

Kuitenkin tuo aiempi lämmin toivon tunne, kuin sytytetty takan liekki kylmässä kellarissa, alkoi vahvistua yhä varmemmin ja Credence tiesi selviävänsä. Hän huokaisi syvään käsivarsiensa peitossa ja puristi silmänsä vielä kerran lujemmin kiinni. Muutama kyynel vieri miehen poskia pitkin, mutta hän avasi lopulta silmänsä ja katsoi edelleen maahan jalkojensa juuressa. Maassa oli vielä jälkiä ankeuttajien läsnäolosta, mutta tuo huurre oli jo haihtumassa kosteudeksi puunjuurien ja satunnaisten ruohomättäiden pinnalle. Credence huomasi myös eebenpuisen taikasauvansa lojumassa vierellään. Hän oli varmaankin unohtanut laittaa kapistuksen takaisin taskuunsa ankeuttajia karkuun juostessaan ja päästänyt siitä irti vasta käsillä itseään suojatessaan.

Credence tärisi vielä, kun kuuli suojeliuksen loitsineen miehen äänen kysyvän jonkin matkan päästä, oletettavasti Credenceltä itseltään, että oliko hän kunnossa. Credence pyyhkäisi hihallaan pitkin poskia valuneet kyyneleensä. Hän tunki taikasauvansa takaisin taskuunsa ja nousi adrenaliiniryöpyn avuin seisomaan, niin nopeasti kuin suinkin vain pystyi, edelleen kauttaltaan kauhun jälkeisestä shokista vapisevin jaloin. Hän katsahti äänen suuntaan ja huomasi aiemmin linnassa tapaamansa perheen. He olivat ilmeisesti hätyyttäneet ankeuttajat pois, mikäli miehen viereen haihtunut suojelius olisi aito, eikä vain Credencen paniikin aiheuttama hallusinaatio. Velhoja. Tai ainakin yksi perheestä oli. Muut vähintään tiesivät taikuudesta sillä he eivät näyttäneet sen enempää shokissa olevilta, kuin suojeliuksen loihtinut mies. 

Credencen olo tuntui jo paremmalta verrattuna aiempaan, joten hän oli aikeissa sanoa olevansa tilanteeseen nähden niin kunnossa kuin vain mahdollista ja kiittää heitä. Tuon hän olisi tehnytkin, jos ei olisi mennyt ottamaan yhtä askelta perheen suuntaan. Toinen hänen jaloistaan oli nimittäin aiemman tällin jälkeen edelleen käyttökelvoton ja nyt kun Credencen adrenaliiniryöppy ja paniikki olivat laskeneet, tuntui jalka huomattavasti pahemmalta. Eikä Credence voinut muuta kuin päästää yllättyneen äännähdyksen ja vajota takaisin polvelleen maahan.

[Jacob King]

"Satuttiko hirviö häntä?" Stephen kysyi hyvin heikolla ja hiljaisella äänellä, mielensä täyttyen kauheuksista joita oli saattanut tapahtua.
"Ei, rakas. Hänelle on käynyt jokin onnettomuus," Jacob vastasi. Ei hän täysin varma ollut vaikka siltä kuulostikin. Jalkavamma ei vaan vaikuttanut ankeuttajan aikaansaannokselta, niitä ei kuuleman mukaan kiinnostanut fyysisessä suhteessa muu kuin...no, ei kannata lähteä sen ajattelemisen polulle nyt...Todennäköisintä kuitenkin oli että mies oli loukannut jalkansa ankeuttajilta paetessaan, olisi kai hän muuten sen jo jollain loitsulla prantanut? Tai no, eiväthän kaikki halunneet tehdä niin itse itselleen, etenkään pahempien vammojen suhteen, kipu kun häiritsi loihdian onnistumista enemmän tai vähemmän, riippuen kivunsietokyvystä ja taitotasosta.
"Kuinka paha se on?" Jacob tiedusteli kyykistyessään miehen viereen. Carrie seirasi perässä parin askeleen päässä, ja laski vastahakoisen pojan nopeasti sulavalle nurmelle. Stephen ei ottanut askeltakaan mihinkään suuntaan vaan takertui halaamaan äitinsä jalkaa, yhä pelokas katse maahan luhistuneessa miehessä.

[Credence Barebone]

Credence puristi silmiään kiinni saadakseen muuta ajateltavaa kuin sillä hetkellä hänen nilkassaan jomottava kipu. Hän päästi syvän henkäyksen suustaan, joka auttoikin kipuun sen verran, ettei se enää tuntunut niin pahalta miehen mielestä. Credence katsoi jalkaansa ja tuli siihen tulokseen ettei se ollut murtunut; korkeintaan ehkä hiusmurtuma. Kipeää jalan muljahtaminen oli kuitenkin tehnyt. Pian Credenceä auttanut mies kysyi hänen vointiaan. Miehen ääni kuului lähempää kuin aikaisemmin ja Credence hieman hätkähti pois päin tuosta, samalla nostaen epäröivän oloisena katseensa mieheen ja hänen hieman kauempana seisovaan perheeseensä. "Se...ei ole ainakaan murtunut. Ehkä hiusmurtuma." Credence nosti olkaapäitään epävarmuuden merkiksi ja laski katseensa jalkaansa. "Ei sillä ainakaan tuossa kunnossa kävellä." Hän mutisi jatkoksi. Nyt kun Credence oli silminnähden rauhoittunut aiemmasta paniikista, hän jaksoi jo ajatella järkevämmin pakene-tai-taistele reaktion hiipuessa taka-alalle. Hänen täytyisi saada jalkansa kävelykuntoon, koska tuskin tuo sillä hetkellä vielä nimetön mies jaksaisi häntä seuraavaan kylään asti kantaa. Eivätkä he olleet kuitenkaan menossa Tylyahoon, mikä siis olisi Credencen seuraava etappi, nyt kun hän ei kirjojaan ollut löytänytkään. Joten ainoa mahdollisuus oli kysyä vanhemmalta mieheltä, tietäisikö hän sopivaa loitsua jalan pikaiseen parantamiseen. Credence itse ei juuri sillä hetkellä nimittäin muistanut kouluvuosiltaan paljon sen hyödyllisempiä loitsuja kuin vulnera sanentur ja sekin oli vain verisiä vammoja varten. "Loitsu?" Credence aloitti kysymällä vieressään olevalta mieheltä, mutta tajusi pian yksisanaisen kysymyksen tuskin tarkoittavan miehelle sen kummempaa. Hän siis vilkaisi mieheen päin ja kysyi uudemman kerran ensin rykäistyään kurkkuaan selvemmäksi: "Siis tiedätkö..mitään parannusloitsuja tuohon?" Ja osoitti nilkkaansa.

[Jacob King]

Hiusmurtuman kanssa kävely oli kyllä tuskallista eikä niihin auttavan loitsun kokeilusta haittaakaan pitäisi olla, Jacob pohti, etenkin kun kyse tuskin oli mistään pahemmasta kun mies kerta oli kyennyt sitä lainkaan käyttämään. Mutta hänkään ei noin vain muistanut kevyitä parannusloitsuja, kosks ei niitä käyttänyt kuin äärimmäisessä hädässä. Luonnottomasti loitsuja käyttäen kun haavat ja vammat eivät parantuneet yhtä perusteellisesti kuin jos niiden antoi hoitua luonnollista vauhtia. Aina jäi huomattava arkuus joksikin aikaa ja normaalia vahvempi herkkyys uuteen haavaan tai vammasn kyseisessä kohtaa. Tylyahoon ei ollut montaa kymmentä kilometriä joten sinne voisi ilmiintyä...mutta toisaalta hän ei varmaksi muistanut kylän ympäristöä saati alueita joille pystyi ilmiintymään eikä etenkään missä kylän parantajan vastaanotto sijaitsi.

"Carrie, muistatko mikä toimii vähäisiin vammoihin?" hän tiedusteli nostaessaan katseenxa kumppaniinsa. Nainen ohjasi yhä jalassaan roikkuvan pojan isänsä luo ja kyykistyi Credencen eteen taikasauvansa kanssa. Jacob suoristautui ylös ja nosti pojan samalla syliinsä. Ilma alkoi jo olla palautunut alkuperäiseen viileään kesäpäivään ja sumu haihtua, mutta ankeuttajien jälkeenjättämä ilmapiiri roikkui sitkeästi linnan pihamaalla.
"Episkey", Carrie lausui, oittaen sauvansa kärjellä jalkaa joka oli pettänyt nuoren miehen alta. Hän muisti sen hyvin sillä se oli aikoinaan yksi ensimmäisiä loitsuja joita hän oli yrittänyt saatuaan tietää ovansa noita.

[Credence Barebone]

Kun miehen vaimo, ilmeisesti nimeltään Carrie, oli lausunut sopivan parannusloitsun oli Credence hieman pettynyt itseensä ettei ollut muistanut kyseistä loitsua. Episkey nimittäin oli melkoisen helppo loitsu ja se opeteltiin jo ensimmäisinä vuosina Työypahkassa. Toisaalta, Credence ei muutenkaan muistanut paljoa niiltä ajoilta. Tai ajoilta ennen Tylyahon...onnettomuutta. Credence huokaisi pinnallisesti ja pudisti päätään hiljaa, ravistaakseen Tylyahon tapahtumat ajatuksistaan. Hän oli jo miettinyt päänsä tarpeeksi puhki siitä miehestä.
Kun Carrie oli tehnyt taikansa pakitti Credence hieman poispäin naisesta testatakseen jalkaansa. Hän ponkaisi käsivoimilla pystyyn nojaten enemmän terveeseen jalkaansa ja kokeili toisella jalalla astumista. Nilkaan ei todellakaan enään koskenut ja Credence kopisutti jalkaansa pari kertaa maahan vielä varmuuden vuoksi. Kunnossa oli. "K-kiitos...luulisin?" Credence kiitti perhettä hieman nolostuneena edelleenkin siitä ettei ollut muistanut noinkin yksinkertaista loitsua. Credence tunsi punotuksen poskissaan, mutta nosti kuitenkin katseensa jalastaan perheeseen nyökätäkseen heille vielä varmemman kiitoksen.

[Jacob King]

Carrie tutki käsilaukkunsa syövereitä ja löysi sittenkin pari joltain ostosreissulta unohtunutta suklaapatukkaa. Ne olivat vieläpä umpisuklaata joskin appelsiinilla maustettuja joten niistä olisi nyt hyötyä. Toisen hän avasi ja ojensi alas pojalleen ja toista hän toista hän tarjosi vieraalle joka varmasti tarvitsi sitä enemmän kuin he joiden kimpussa ei ollut yhtäkään ankeuttajaa.
Pariskunta ei ihmetellyt lainkaan että helpoinkin loitsu katoaisi hetkeksi muistista tuollaisen jälkeen ja Jacob sen totesikin huomatessaan miehen nolostumisen. He olettivat nuoren miehen normaalisti pärjäävän ihan hyvin, joten tämän jälkeen perhe hyvästeli nuorukaisen, toivotti turvallista matkaa ja lähtivät itse jatkamaan kohti Tylyahon kylää. Linnassa ehtisi kiertää joku toinen päivä. Kun Stephen oli nauttinut suklaansa, Jacob nosti pojan syliinsä, Carrie tarttui miehen käsivarteen ja perhe kaikkoontui pois.

[Credence Barebone]

Credence otti naisen tarjoaman suklaapatukan, joka oli tärkeä ensiapu ankeuttajien hyökkäyksen jälkeen. Hän kiitti suklaasta sen hotkaistuaan vielä hieman hermostuneena tapahtuneesta ja hyvästeli omasta puolestaan nyt pois kaikkoontuvan perheen. Credence oli hieman häpeissään, että joutui aiheuttamaan noille jonkin asteisen järkytyksen, mutta oli varma ettei perhe saanut sen kummempia traumoja tapauksesta. Olihan heillä vahva suojelius turvanaan. Nyt kun Credence oli jäänyt yksin huomasi mies olevansa vieläkin suklaasta huolimatta pienoisessa shokissa. Ankeuttajien hyökkäys ei ollut ensimmäinen kerta Credencen elämässä ja Credence vaikutti olevan niille helppo uhri. Tarkemmin mietittynä Credencellä ei kestänyt kauaa keksiä tuohon syytä. Credence oli niille varma uhri. Hyökkäyksiä oli tähän elämän vaiheeseen asti kertynyt jo niin monta, että pieninkin epänormaalilta tuntuva viileys varoitti Credencen vaistoja lähestyvästä vaarasta. Niin monta, että ankeuttajien paikantaminen oli Credencelle jo ajoittain kuin kolmas aisti. Aisti joka oli samantapainen kuin se, jonka avulla lapsena tiesi aina, jos ja kun oli oksentamassa. Ja miten Credence aina pystyikin selviytymään hyökkäyksistä ilman suojeliusta, sitä ei mies olisi uskonut ellei se olisi tapahtunut tuolle itselleen. Credence huokaisi syvään silmiään kiinni pitäen ja yritti saada itsensä rauhoittumaan. Miehen pitäisi vielä löytää ne kirotut kirjat jostain Tylyahosta.

// Oisko tää peli nyt valmis :'D ei siinä menny ku yli vuosi roolia vika rooli :')