Mistä on pienet pojat tehty?

[Kalinda Banda]

Dena kuunteli hymyillen Freyan juttelua. Hän piti tuosta tytöstä ja, no kyllä Hunteristakin. Dena askelsi pojan takia heman nopeammin. Kun he pääsivät puistoon, hän antoi lasten mennä leikkimään. 
Dena kuuli hajupommi huudon ja meni lähemmäs miehiä: "Anteeksi että utelen, mikä hajupommi-juttu teillä on?" Filip selitti lyhyesti naiselle, saaden tuon hieman tyrskähtämään. "Ahaa, taisinkin jotain sellaista kuulla", hän sanoi rauhallisena.

Kalinda oli heti mennyt Hunterin luo juttelemaan tuon tekemästä pilasta. "Sulla on tosi hieno lennokki", Kalinda kehui lennokkia ja kysyi: "Tota, saisinko koittaa sitä, ihan vähän?" Kalinda oli tietenkin varautunut, että tuskin poika antaisi kokeilla.  "Mikä sinun nimesi on, minä olen Kalinda", tyttö sanoi hymyilen. 

Kun keskustelu oli oletettavasti käyty, lähti Kalinda keinulle ja vauhtia ottamatta jäi vain katsomaan poikaa. Sisällä muljui hassun kivasti, mutta pian hän alkoi kuitenkin keinumaan, vilkuillen välillä Hunteria ja tuon lennokkia. 
"Filip-setä, tule antamaan minulle vauhtia", tyttö huikkasi, eikä Filip aikaillut vaan, meni antamaan tyttökullalleen vauhtia. Kalindasta oli paljon kivampaa, kun Filip antoi hänelle kunnolla vauhtia keinussa.

[Stephen Hunter King]

Jyrkkä ei ja sen jälkeinen täysi keskittyminen omaan leikkiin teki erittäin selväksi ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta hipaistakaan lennokin ohjainta saatikka seurassa hengailu. Sehän olisi ollut aivan hullua! Hän ei ollut varma mikä versio tyttöpöpötartunnan vaikutuksista oli totta, mutta hän ei todellakaan riskeeraisi mitään niistä.

Viisi minuuttia kului mukavasti. Freya viihtyi hiekkalaatikolla rakentamassa valtaisaa linnaa muiden ekaluokkalaisten ja esikoululaisten kanssa ja Hunter oli löytänyt koulutoverin rinnakkaisluokalta jolla oli myös mukanaan oma kauko-ohjattava lennokkinsa. Pojat leikkivät kilpataitolentoa katulamppujen, puiden, pensaiden ja penkkien avulla, pyrkien kuitenkin pysymään enimmäkseen niin korkealla etteivät osuisi muihin ihmisiin.
”Jackson, sinun lennokki on isompi ja painavampi,” Hunter totesi, ”puske se irti,” hän ehdotti kun oli itse arvioinut puun oksien välin väärin ja onnistunut jumittamaan oman lennokkinsa niihin.
”Mutta entä jos minunkin jää jumiin?” Jackson huolehti epävarmana ja molemmat tuijottivat korkealle puuhun joka seisoi leikkikentän ulkopuolella leveän hiekkapolun toisella puolella.
”Eikä jää, ei se mahdu juuttumaan,” Hunter arveli, mutta yritti samalla irrottaa leluaan vääntämällä vauhdin ohjaimessa täysille. Tuloksetta.
Jackson lennätti koneensa kauas monen metrin päähän puusta ja tähtäsi toverinsa ahdingossa olevaan lennokkiin. Kiihtyvällä vauhdilla se kiisi kohti, mutta tämän pyrstöön osuessa onnistui vain jumittamaan sen tiukemmin.
”Hitto! Ei auta kuin pelastaa se jalkavoimin,” Hunter totesi, lentoapuvoimien epäonnistuttua. Hän sulki virran ohjaimestaan ja pojat kirmasivat leikkikentän portista ulos ja lennokkeja syövän puun juurelle. Sen alimmat okast olivat yli kahden metrin korkeudessa, siis aivan liian korkealla kummankaan yltää niille omin avuin. Hunter pudotti reppunsa ja ohjaimensa nurmelle puun juurella.
”Vähän työntöapua, kiitos,” Hunter pyysi ja Jackson asettui selkä puuta vasten, Hunter asetti jalkansa ensin tämän kämmenille ja jatkoi sitten olkapäille, jakaen suurimman osan painostaan puun runkoa vasten. Sitten vielä uudestaan pojan kämmenille lenkkarinpohjansa asettaen, Hunter nousi pikkuhiljaa korkeammalle, kunnes ylsi alimpaan vahvaan oksaan.
”Onnistui!” Hunter hihkaisi hymyillen, ja heilutti Jacksonille oksalta jolla istui, ja nousi varovasti seisomaan, jatkaakseen matkaa.
Oksat ohenivat mitä korkeammalle hän eteni, kunnes lopulta täysin varmaa jalansijaa ei löytynyt. Hunter yritti kaikkensa kurottauduta ja yltää koneeseensa, mutta se oli yhä melkein kahden käsivarren mitan päässä, ulottumattomissa. Etenkin kun tiellä oli muita oksia.
Jackson yritti neuvoa parasta reittiä omasta näkökulmastaan, alhaalta käsin muutamat oksat näkyivät paremmin. Pari niistä katkesi pojan alta, mutta alla oli onneksi vahva oksa jolta sai yhä tukevan jalansijan.

Jacksonin äiti kutsui poikaansa perheen valmistautuessa lähtöön, ja kaksikko hyvästeli toisensa siltä päivältä. Hunter jatkoi yritystään, varmana onnistumisestaan sillä olihan puissa kiipeily yksi hänen suosikkiajanvietteitään. Tosin, ei hän yleensä näin korkeissa puissa seikkaillut eikä oikeastaan olisi saanutkaan, mutta minkäs teet kun rakas lennokki päätti juuri sellaiseen asettua. Kaksikymmentä sekuntia ja pari katkennutta oksaa myöhemmin, onnistuttuaan etenemään vain kymmenisen senttiä ylemmäs, hataralle mutta suhteellisen kestävälle oksalle, alhaalta kuului keski-ikäisen miehen ääni.
”Hei, hei poika! Hei! Alas sieltä ja heti!” mies komensi puun juurelta ylös tuijottaen. Hunter halasi puun runkoa toisella käsivarrellaan ja yhtä ohuehkoa oksaa toisella, suunnaten katseensa äänen suuntaan.
Puistovahti univormussaan.
”Kiipeä alas ennen kuin putoat alas ja taitat niskasi! Sitä paitsi, tässä puussa ei saa kiipeillä!” mies tarkensi saatuaan pojan huomion.
”Sanoo kuka?” Hunter vastasi haastavaan sävyyn, täysin sivuttaen vaarasta maininnan sillä lennokkinsa oli juuri nyt tärkeintä.
Puistovahti aukaisi suunsa, mutta parin metrin päähän nurmen reunalle vilkaistuaan tapasi siitä vain reiän maassa.
”Tuossa ollut kyltti, jos joku ei olisi varastanut sitä!” hän huudahti takaisin ja osoitti reikää. Hän huokaisi rasittuneena. Teinit varmaan vieneet sen yöllä, oli muka niin jännittävää kähveltää julkista omaisuutta.
”Ja minä juuri nyt!” mies lisäsi vakavana. ”Tule alas!”
”Enkä!” poika kieltäytyi, muttei saanut aikaa selittää miksi.
”Leikkikentän puolella olevassa puussa ei ole mitään vikaa! Alas sieltä!” mies vastasi, osoittaen aidatun leikkikentän nurmella seisovaa paljon matalampaa ja vahvemman oloista vaahterapuuta.

Hunter ei vaivautunut enää vastaamaan vaan käänsi huomionsa takaisin ylös, eikä osoittanut vähäisintäkään aikomusta suunnata alas. Puistovahti irvisti kauhuissaan, kun jälleen yksi oksa katkesi pojan painon alla tämän pyrkiessä ylöspäin. Lennokki oli pieni ja osittain vihreä joten hän ei huomannut sitä rehevän ja vehreän koivun oksistossa. Vaikka se olikin eri sävyistä vihreää, mies keskitti vain kaiken huomionsa tämän itsepäiseltä vaikuttavan pikkupojan turvallisuuteen, valmiina ottamaan kopin jos tämä putoaisi ja toivoen ettei tämä katkaisisi niskaansa, puhkaisisi silmäänsä tai löisi päätään pahasti jo matkalla alas. Itse hän ei perään voisi kiivetä, viimeisimmästä kerrasta kun oli muutama vuosikymmen.
”Hei! Kenen kakara tämä on?” puistovahti kuulutti lähistölle ja kohti leikkikenttää, katseellaan hakien mahdollisia vanhempia ja kädellään viitaten ylös koivuun.

[Cullodena Aiken]

Kalinda pettyi hieman aavistuksen, kun poika ei antanut kokeilla lennokkiaan, mutta oli ihan yhtä kivaa keinua, kun Filip antoi vauhtia hänelle. Mies oli keskittynyt tyttärensä kanssa olemiseen ja jutteli samalla kuitenkin vieressä olevalle ystävälleen.

Dena lueskeli kirjaansa, mutta parin lauseen välein hän vilkaisi lapsia hymyillen. Onneksi nuo näyttivät viihtyvän leikkien parissa. Jossain vaiheessa Dena päätyi keskustelemaan Filipin kanssa jotain yleistä. Dena vilkaisi kuitenkin välillä lapsia, huomaten kuitenkin pian että Hunter oli mennyt johonkin. "Anteeksi, pitää mennä", Dena sanoi miehille ja huomasi Freyan, hän alkoi etsiä Hunteria, eikä siitä mennyt kauaa, kun lapsen holhoojaa tivattiin ja Dena meni sitten ääntä kohden.

Huomatessaan vihaisen puistovahdin ja puussa kiipeilevän viikarin, Dena huokaisi syvään. "Tämäkin vielä", hän huokaisi hiljaa ja katsoi poikaa. "Hunter King, tule alas sieltä puusta heti. En halua vastata isällesi siitä, että murrat luitasi puusta tippumalla", Dena sanoi hyvin käskevällä ja auktoriteettisella äänellä. Sitten hän vilkaisi puistovahtia sanoen: "Poika on minun vastuullani. Pahoittelen." "Tule nyt alas sieltä", Dena komensi vielä. Kun hänelle selvisi miksi poika kiipesi puuhun, Dena vain sanoi: "Kyllä se sieltä alas saadaan. Mutta ensin sinä tulet sieltä alas."

[Stephen Hunter King]

"Mutta lentokoneeni on jumissa täällä," Hunter valitti sävyyn kuin olisi muutoin totellut mutta lelu oli liian tärkeä. Poika tuijotti hetken alas ja tiedosti vasta nyt miten korkealla oli, muttei aikonut luovuttaa.
"Miten muka?" hän kysyi, tosin sävyyn joka ei odottanut vastausta, ja jatkoi saman tien, "Tulen ihan kohta. Yllän siihen jo melkein, se on vain parin oksan päässä!" vekara intti ja pyrki ylemmäs, kuitenkaan löytämättä jalansijaa joka ei parin sekunnin kuluttua katkennut alta. Hän roikkui toisella käsivarrellaan paksussa oksassa ja kurotti epätoivoisesti toisella kohti lennokkiaan joka nökötti ärsyttävästi kädenmitan päässä. Varpaille nouseminenkaan ei auttanut yltämään.

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi poikaa ja puistovahtia. "Hunter, tule nyt alas. Kyllä ME saamme sen alas, ilman että sinun tarvitsee murtaa luitasi", Dena sanoi napakalla äänellä. Taikuudella lennokin saisi puusta alas, mutta oli vain odotettava sopivaa hetkeä ja ehkä käytettävä hämäytystä. Dena odotti poikaa tiukka ilme kasvoillaan. "Viisaampaa olisi totella minua heti. Sillä tulen kuitenkin tekemään isällesi tilanneselvityksen kaikesta ja se on sinun etusi mukaista, ettet todellakaan vastusta minua", Cullodena sanoi. "Kyllä me saadaan se alas", Dena lisäsi ja kun Hunter lopulta tuli alemmas, Dena auttoi tuon alas ja sanoi: "Eikö sinulla ole jotain sanottavaa puistovahdille?" Denan ilme oli lähinnä sinä pidät puistovahdin huomien itsessäsi, kun minä heilautan huomaamatta sauvaa.

[Stephen Hunter King]

Poika katsoi alas ja päätti ettei lentokoneen itse pelastaminen ollut lisävaikeuksien arvoista sekä luottaa siihen että Dena saiai sen alas. Alas päästyään hän ymmärsi tämän aikeen muttei ehtinyt edes keksiä mitä sanoa muuta kuin anteeksi luvattomasti puuhun kiipeilystä kum pikkusiskonsa juoksi täyttä vauhtia ja hätääntyneen oloisena heitä kohti. Kolmikon luokse päästyään Freya tarrautui tiukasti Denan käsivarteen ja osoitti leikkikentälle.
"Joku outo mies tahtoo leikkiä meidän kanssa ja kyselee kaikkea," tyttö kertoi, äänessään selvää epämukavuutta. Hunter käänsi katseensa leikkikentän suuntaan. Vaikka Dena olikin siinä poika siirtyi lähemmäs siskoaan, tarttui tämän kädestä ja olkapäästä hyvin suojelevasti samalla kun puistovahti jo juoksi puolimatkassa hiekkalaarikolle jolla niin kolmekymppiseltä ja hyvin epäsiistiltä vaikuttava mies istui jututtamassa siinä leikkiviä lapsia. Jotkut tenavista juttelivat tälle iloisesti kun taas toiset välttelivät vastailua, muutaman isä tai äiti oli noutamassa lapsiaan pois epäilyttävästä tilanteesta. Puistovahti tunnisti miehen yhden puistossa usein vierailevan tytön isäksi mutta ei nähnyt kyseistä tytärtä lähistöllä. Oli viaton vanhempi tai ei, kenenkään ei tarvinnut pitää seuraa toisten tenaville humalassa mitä mies myös selvästi oli. Saati kysellä henkilökohtaisia mitä hän myös totesi tämän utelevan ehdittyään paikalle ja puuttui asiaan välittömästi.

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi poikaa tyytyväisenä ja pohti ratkaisua, kun Freya tuli paikalle. Dena kuunteli ja lähti puistovahdin perässä, mutta antoi tuon hoitaa asian ja kyykistyi lasten luo. "Puistovahti hoitaa sen miehen. Onneksi tulit sanomaan", Dena sanoi ja halasi tyttöä lempeästi. "Hunter, onko ylimääräisiä katseita", Dena kysyi ja kun oli sopiva hetki, nuori nainen käytti hiljaa kutsuloitsua ja pian Hunter sai lennokkinsa takaisin.

Kalinda oli siirtynyt hiekkalaatikolle ja kun humalainen mies tuli juttelemaan lapsille, tyttö juoksi kummisetänsä syliin. "Isi, isi", tyttö sanoi ja Filip kiersi kätensä tytön ympärille ja puhutteli miestä: "Herra on hyvä ja poistuu. Jättäkää lapsemme rauhaan, te ette ole soveliasta heille." Filip sanoi tiukasti ja otti polaroidkameralla, joka oli laajennetussa taskussa, valokuvan miehestä. "Hymyilkää, pääsette poliisin listalle", mies sanoi ja odotti kuvan valmistumista. Laittaen kuvan muiden valokuvien joukkoon.
Filip otti leikkipuistossa kuvia Kalindan leikeistä ja välillä hänen ystävänsäkin otti kuvia tytöstä ja Filipissä keinumassa. Filip harrasti valokuvausta ja siksi hänell olikin kamera aina mukana.

Dena siirtyi sitten lasten kanssa takaisin leikkipuiston puolelle ja katsoi vihaisena miestä, jota jo ainakin Filip Logan ja puistovahti jututtivat. Dena katsoi lapsia ja kysyi: "Haluatteko syömään jo, vai haluatteko vielä leikkiä puistossa?"

[Stephen Hunter King]

"Leikitään vielä," sisarukset sanoivat sillä eihän tässä oltu ehditty olla vielä kymmentä minuuttiakaan, ja puistovahti ohjasi humalaista miestä ulos leikkikentältä ja koko puistosta. Mies julisti äänekkäästi ja epäselvästi sössöttäen ettei ollut tehnyt mitään laitonta ja että hänellä oli oikeus olla puistossa siinä missä muillakin. Puistovahti rauhallisesti vakuutti että tämä olisi tervetullut takaisin sitten kun olisi kunnolla selväpäinen ja siistiytynyt samalla kun määrätietoisesti talutti miestä pois, joka ei tilassaan juuri jaksanut vastustella.

Hunter ja Freya riensivät takaisin, tyttö palasi hiekkaleikkeihin ja poika jätti lennokkinsa, ohjaimen, verkkopussissa roikkuvan jalkapallonsa ja reppunsa penkille Denan luokse ja juoksi itse tervehtimään paria luokkatoveriaan jotka olivat ilmestyneet paikalle.
Puolisen tuntia kului mukavasti ja kaunis lämmin kevätpäivä oli houkutellut puistoon suuren määrän lapsiperheitä joista useat hakeutuivat leikkikentälle. Poikajoukko oli vallannut kiipeilytelineen pitkän aikaa, Hunter mukaan lukien, kunnes joukko tyttöjä rohkaistui yrittämään vallankumousta. Se ei ollut vaikeaa sillä suurin osa kyseisistä pojista oli vielä tarpeeksi nuoria ja uskoivat tyttöpöpöihin. Lyhyen draaman myötä pienet miehenalut olivat sen sijaan valloittaneet karusellit, Freyan tovereineen myös siirtyessä kiipeilytelineelle, kyllästyttyään hiekkaleluihin. Karuselleja oli kaksi; pieni jossa oli myös penkkejä joilla istua sekä isompi jossa oli seisottava. Hunter ja koulutoverinsa Tyler asettuivat ison karusellin kaiteille niin että jalat lepäsivät yhden kaiteen yli ja pitivät käsillään kiinni toisesta kunnes olivat vaakasuorassa kumpikin omilla puolillaan. Joukon vanhimmat, noin 11-vuotiaat, pojat antoivat yhdessä niin hurjat vauhdit kuin kykenivät, ja näin nuoret herrat vaihtelivat vuoroja ja kokeilivat eri asentoja. Ennen pitkää riemukkaat kiljaisut ja nauru hiipuivat pahoinvoinnin tieltä ja porukka hajosi omiin puuhiinsa ympäri kenttää.

Hunter, ja toverinsa Tyler jotka olivat ulkoisesti kuin yö ja päivä - Tyler oli 9-vuotias ja siksi vuotta nuorempaa ja ikäisekseen pienikokoista Hunteria selvästi kookkaampi ja hänellä oli hyvin vaaleat kiharat ja kirkkaansiniset silmät - löysivät usein yhteistä tekemistä. Juuri nyt he bongasivat tiiliskiviä leikkikentän läheisyydessä sijaitsevan kahvilan luona. Sitä oli kunnostettu viime aikoina eikä kaikkea ylijäämää oltu vielä viety pois. Pojat vaihtoivat pari sanaa, ja Hunter päätyi pitämään toverinsa vanhempia silmällä ja varoittaa jos nämä etsisivät häntä samalla kun Tyler kiirehti aidan yli hakemaan muutaman punais3n tiiliskiven. Hetken kuluttua, kumpikin jälleen aidan oikealla puolella, kaksikko alkoi heitellä tiiliskiviä oikein olan takaa kohti suurta vaahterapuuta, kilpaillen siitä kumpi onnistuisi osumaan siihen ensimmäisenä.
Voittaja ei ehtinyt selvitä sillä vain kolmenkymmenen sekunnin kuluttua aidan takaa kuului komentava miesääni. "Pojat, hei! Lopettakaa tuo heti!"
Hätkähtäen viikarikaksikko käännähti sen suuntaan ja totesivat lähellä seisovan vakavan oloisen puistovahdin, nuoremman tällä kertaa, ja että tämä oli puhunut nimenomaan heille.
"Mutta me heitämme niitä vain puuta kohti," Hunter puolustautui, kunnioittavaan sävyyn.
"Silti," nuori puistovahti sanoi jo lempeämmin, "Ette ole leikkikentän ainoat temmeltäjät ja joku saattaa hyvinkin huomaamatta juosta tulilinjalle. Ei enää yhtäkään heittoa, onko selvä?"
"Kyllä, sir," pojat vastasivat yhteen ääneen ja katsahtivat toisiaan harmistuneina, mutta ymmärsivät vaaran jota eivät olleet edes tulleet ajatelleeksi. Pian Tylerin ilme kirkastui ja hän pyysi toista odottamaan. Kohta palaten omalta laukultaan värikkään katuliitupakkauksen kanssa.

Pojat istahtivat aidan viereen nurmelle. Taiteilu alkoi viattomasti, tiilet täyttyivät dinosaurusten, autojen, kuninkaiden, sotilaiden ja muiden tavallisten kuvien parissa. Mutta pikkuhiljaa hupi siirtyi graffitimaisiin teksteihin ja lopulta pojilla teki tiukkaa hillitä pahimpia nauruntyrskähdyksiä kun he raapustelivat niihin kaikenlaisia rumia ja tuhmaksi uskomiaan sanoja mitä muistivat mistään kuulleensa. Yksi tiili sanoi 'fuck', toinen 'shit', kolmas 'tits', neljäs 'butthole', viides 'condom' ja niin edelleen. Heillä ei ollut aavistustakaan mitä ensiksi ja viimeksi mainitut tarkoittivat, he vain tiesivät että f-sana oli ehdottoman kielletty ja viimeksi mainittu joku aikuisten juttu johon heidän ei pitäisi vielä tutustua.
Välillä he vilkuilivat ympärilleen ettei kukaan aikuisista sattuisi paikalle. Heistä oli hirmuisen hauska ajatus että rakennustyömiehet vahingossa käyttäisivät nämä tiilet johonkin taloon tai muuriin. Lopulta vekarat pudottivat ne aidan toiselle puolelle niin että kuvat ja sanat olivat maata vasten, jottei mahdolliset sateet huuhtoisi niitä pois ennen aikojaan

[Cullodena Aiken]

Dena siirtyi takaisin penkille, pitäen Hunterin kassista huolta. Hän lueskeli taas kirjaa, vilkuillen kuitenkin lapsia.
Kalinda oli siirtynyt vallankaappaus leikkiin, mutta hän ei viihtynyt kiipeilytelineellä, joten meni isommalle karusellile. Tyttöpöpöilystä huolimatta, hän ei poistunut karusellista vaan näytti rohkeutensa, kun ei pelännyt kovia vauhteja tai taiteilua, vaan näytti olevansa yhtä rohkea kuin nuo pojat.

Filip otti tytöstä valokuvia ja mietti miten tuo olikaan niin huimapäinen, no se oli vain ilo, että perheessä oli toinenkin huimapää. Tyttö kuitenkin päätyi sitten kiipeilytelineelle, kun pojatkaan eivät olleet enää karusellissä. Hän jäi roikkumaan tytön lähelle, joka tuli Hunterin kanssa. "Oletko sinä sen pojan sisko? Mikä veljesi nimi olikaan?" Kalinda kysyi tytöltä hymyillen ja roikkui innoissaan kiipeilytelineessä. Hän voimisteli telineessä ja nautti kovasti kun sai purkaa energiaansa leikkipuistossa.

[Stephen Hunter King]

"Joo, hän on isoveljeni, Hunter. Kuka sinä olet?" Freya vastasi hilpeänä, katsahdettuasn kysyjää, roikkuessaan yhdessä telineen köysistä ja yritti heilauttaa jalkansa sen peittävän suuren verkon aukoista roikkuakseen siinä kuin lepakko.

Hunter riensi leikkikentän poikki penkin ja lapsenvshtinsa luo.
"Saanko mennä tuonne, pelaamaan jalkapalloa kaverini Tylerin kanssa? Täällä on liikaa väkeä," hän kysyi, osoittaen ensin leikkikentän ulkopuolelle suurelle nurmialueelle jolla oli muutamia puita mutta oli myös melko kaukana leikkikentästä, ja sitten poikaa hieman kauempana joka parhaillaan kysyi samaa omilta vanhemmiltaan.

[Cullodena Aiken]

"Minä olen Kalinda, kuulin siitä kummisedältäni siitä veljesi tekemästä halloween pilasta", tyttö kertoi toiselle hymyillen. "Se oli mielestäni aika hauska", hän lisäsi. "Mikä sinun nimesi on?" Kalinda kysyi tytöltä ja pian jutteli tuon kanssa hymyillen.

Dena nosti katseensa kirjasta Hunteriin ja katsoi tuon osoittamaan alueeseen. "Hmmm.. Voit mennä, mutta pysy sillä alueella", hän sanoi lopulta rauhallisena. Nuori nainen hymyili pojalle, ja luotti siihen, että tuo pysyisi sovitulla alueella.

[Stephen Hunter King]

Seuraavat parikymmentä minuuttia kuluivat mukavasti tyttöjen tutustuessa ja Hunterin ja Tylerin palloillessa läheisellä nurmella, taitotemppujen ja lopulta maalien laukomisen merkeissä. Oli Hunterin vuoro toimia maalivahtina kahden suhteellisen lähellä toisiaan seisovien puiden välissä, kun toisesta alas vilistävä orava häiritsi hänen keskittymistään ja Tylerin kuula lensi komeasti ohi ja maaliin.
"Hah! Noloo!" Tyler naurahti, joskin kaverilliseen sävyyn.
"Äh, pää kiinni!" Hunter huudahti, itsekin naurahtaen, rientäessään pallonsa perään. Ei sillä että hän olisi koskaan kokenut hyvä maalivahti olevansa, mutta ei nyt sentään näin helppo vastus. Silti, ensi vuonna aikoessaan hakea koulunsa joukkueeseen, hän aikoi hyökkääjän paikalle mikä olisi pienikokoiselle paras asema.
Noukkiessaan palloa pensaan vierestä, hän huomasi toisen, itseään hieman vanhemman, pojan isomman pensaan luona istumassa. Tämän sylissä piipitti hätääntyneenä kottaraisen poikanen. Poika oli aivan tavallisen oloinen, normaalipainoinen ja siististi pukeutunut, siilitukkainen nuoren miehen alku.

"Hei, mikä sillä linnulla on hätä?" Hunter tiedusteli, astellen lähemmäs.
"Hei! Anna sen olla!" hän sitten huudahti, huomatessaan että poika itse oli hätä - kädessään iso linkkuveitsi jolla tämä parhaillaan leikkasi linnunpojan toista siipeä irti.
"Häivy siitä inisemästä. Teen lemmikilleni mitä tahdon," poika totesi ärtyneenä, mutta suhteellisen tyynesti. Tämä ei edes katsonut Hunteriin ja vain jatkoi linnun siiven leikkaamista. Hetken Hunter pystyi vain tuijottamaan uskomatta silmiään, kunnes selvisi shokista. Mielensä perukoilla hän kuuli isänsä äänen joka käski hakea aikuisen paikalle, tappeleminen kun oli muutenkin hyvin vaarallista saatikka sitten jos toisella oli teräase, mutta vihaisena hän sivutti sen. Hän piti eläimistä ja suden myötä temperamenttinsa oli kuumentunut ja aggressiivisuutensa lisääntynyt. Joten pois juoksemisen sijaan hän kohotti jalkapallonsa päänsä yli ja olan takaa hyvin tähdätyllä heitolla osui sillä keskelle lintuparkaa rääkkäävän pojan pään sivua.

Ennen kuin hän huomasikaan, oli tämä kivusta älähtämisen ja alkushokin jälkeen ponnahtanut ylös, rynnännyt lähemmäs ja iskenyt häntä mojovasti nyrkillä nenään. Hetkessä Hunter joutui myös toteamaan että poika oli varmaan noin kaksitoistavuotias sillä tämä oli häntä yli päätä pidempi ja paljon painavampi. Muutamassa sekunnissa tämä oli kaatanut hänet maahan selälleen ja istunut hänen päälleen, yrittäen vapaalla kädellään vangita hänen ranteensa niin että puolustautuminen olisi vaikeampaa. Hunter ehti kuitenkin toipua iskusta ja oma nenänsä melkoisesti verta vuotaen hänen onnistui tähdätä kova oikea suora alistajansa suuhun, puolestaan aukaisten tämän alahuulen. Hän yritti käyttää hetkeä hyväkseen ja kangeta pojan päältään, mutta koska tämä oli paljon painavampi ja isompi se ei onnistunut niin nopeasti kuin olisi tarvinnut. Tällä oli yhä linkkuveitsi oikeassa kädessään.
"Opetan sinut pitämään huolta omista asioistasi, kääpiö," poika totesi vino, ilkeä hymy huulillaan, taipuen sille puolelle johon sattui ja josta valui verta.
Hunterin onnistui tarttua pojan käsivarteen juuri kun linkkuveitsen tetä oli vain sentin hänen oikean silmänsä yläpuolella. Adrenaliinikuohussaan hän sai myös pidäteltyä sitä siinä ja kangettua hieman ylemmäs, muttei millään turvallisen kauas. Hän sulki molemmat silmänsä tiukasti ja käänsi päätään poispäin.

Tyler, joka oli huomannut kahakan, vähemmän temperamenttisena onnistui ajattelemaan järkevämmin ja parhaillaan juoksi nurmikentän poikki ja kohti noin kolmenkymmenen metrin päässä olevaa leikkikenttää, hädissään vanhemmilleen huutaen.
"Äiti! Iskä! Hunter tappelee jonkun isomman pojan kanssa jolla on veitsi!!" hän kailotti ja juostessaan osoitti tulosuuntaansa, puiden ja pensaiden luo.

Kehossaan virtaavasta adrenaliinista huolimatta Hunterin voimat alkoivat pikkuhiljaa ehtyä ja viha väistyä pelon tieltä. Tässä vaiheessa toinen hyödyllinen asia hänen sisällään aktivoitui selviytymistaisteluun sillä alitajuisesti hän ei kokenut muutoin pelastavansa silmäänsä. Tappelun pyörteissä hän ei huomannut tai tullut edes ajatelleeksi että Tyler tietenkin hakisi apua. Pojan veitsen terä lähestyi uhkaavasti hänen kiinni puristettua silmäänsä, hän melkein tunsi sen hipovan. Kunnes se kimposi pojan tiukasta otteesta kuin tyhjää vain, ja iskeytyi heidän takanaan olevan puun runkoon.
"Mitä helv-?!" vanhempi poika huudahti sillä oli varma ettei kukaan ollut ehtinyt paikalle riistämään sitä häneltä. Hunter, joka lähes saman tien tajusi vahingossa ulkoistaneensa aseistariisuntaloitsun, käytti jälleen vastustajansa hämmennystä hyväkseen. Sillä kertaa onnistuen työntämään tämän puoliksi päältään. Nyt ainoastaan hätääntyneenä ja selviytymisvietin vallassa, adrenaliini yhä täysillä kuohuen, Hunter teki alhaisimman mahdollisen hyökkäyksen. Hän tähtäsi lujan iskun polvellaan suoraan pojan jalkojen väliin, saaden tämän ulvahtaen kaatumaan kokonaan hänen päältään.
Välittömästi Hunter kömpi polvilleen ja pyrki kohti puuta jossa pojan veitsi yhä oli. Kumpikaan ei kuullut leikkikentältä paikalle kiirehtivien aikuisten huutoja vaan keskittyivät taisteluunsa.

Hunter ei ehtinyt kompuroida puun luo sillä toinen tarrasi häntä nilkasta niin kovasti että se sattui, hampaidensa välistä muristen jotakin niin kiukkuisena ettei siitä saanut selvää, ja hetkessä oli jälleen vanginnut pienemmän pojan maahan painollaan. Hunter yritti kyynärpäällään osua tähän mahdollisimman makeasti, mutta turhaan. Poika tähtäsi kovan nyrkin iskun Hunterin niskaan , saaden tämän älähtämään tuskaisesti ja pyrkimään selälleen.
Samaa halusi toinenkin, todeten ettei tarvitsisi veistä silmän puhkomiseen mikä sai Hunteri selälleen kääntymisen myötä keskittymään enemmän tämän käsiin kuin muualle.
Hunter oli juuri vääntämässä tämän rannetta kivuliaasti, kun joku nosti pojan ilmeisen vaivattomasti hänen päältään. Hän totesi sen olevan Tyleri isä joka oli pitkien jalkojensa ansiosta ehtinyt paikalle ensimmäisenä ja piteli nyt yhä raivoissaan tempovaa esiteiniä tiukasti otteessaan. Olonsa hieman heikentyneenä verta vuotavan nenänsä vuoksi mutta yhä itsepuolustustilassa Hunter kuitenkin rekisteröi sen vain näennäisesti, ja painon päältään noustua välittömästi pyörähti ympäri, kompuroi hurjaa vauhtia puulle, kiskaisi veitsen irti, kääntyi ympäri ja ryntäsi sen omistajaa kohti. Hänen silmänsä olivat nyt vähintään yhtä tummat kuin vastustajallaankin.

[Cullodena Aiken]

Cullodena vilkuili välilä Hunterin suuntaan, laittaen lopulta kirjansa pois. Hän vain istuskeli ja tarkkaili lähinnä Freyaa, mutta tietenkin Hunteriakin ihan yhtä lailla.
Jonkun ajan päästä hän havahtui, että ei nähnytkään Hunteria. Dena meni Freyan luo ja sanoi: "Käyn katsomassa tuolla ulkopuolella, mitä Hunter puhaa. Hunterin kassi on tuossa telineen alla."


Hän asteli sitten sinne, missä Hunter kertoi pelaavansa kaverinsa kanssa. Hän vaistosi, että jokin oli hullusti. Pian hän kuitenkin kuuli kuinka, Hunterin toveri hädissään kertoi Hunterin tappelusta vanhemmilleen ja Denalle tuli kiiree. Tää on niin mun tuuria! Dena juoksi nyt kovempaa ja juuri parahaksi sattui näkemään aseistariisunnan. Hän ei tajunnut heti, mutta Tylerin isä ohikulkiessaan työnsi hänet tieltä ja se sai Denan mielessä kiehumaan, vaikka helpotus olikin suuri, koska tuo ehti estämään isoa nuorukaista. Denan tullessa paikalle, hän ehti takaapäin tarrata tiukasti Hunteria. "Hunter, rauhoitu, älä alennu hänen tasolleen", Dena sanoi tiukasti ja piti poika tiukasti sylissään. "Rauhoita mielesi, ettet tee lisää vahinkojuttuja", Dena sanoi rauhallisemmalla äänellä, vaikka hänen mielensä oli sekava.

[Stephen Hunter King]

Hunterista ja veitsestä kuultuaan säikähtänyt Freya kiirehti leikkikentän portille, mutta päätti sittenkin jäädä sinne odottamaan, asettuen penkille veljensä reppua halaten, polvillaan seisten ja tapahtuman suuntaan tuijottaen. Pojat huusivat aluksi niin kovaa että tilanne selkeni melko hyvin leikkikentällekin asti.

"Ei! Tuon täytyy oppia miltä se tuntuu!" Hunter huudahti vihaisena, yrittäen rimpuilla irti, veistä kädessään puristaen.
"Itse aloitit!" vanhempi poika huusi, kuin myös yhä tempoen irti.
"Enkä!"
"Heitit typerällä jalkapallollasi minua kasvoihin!" poika syytti.
"Itse kidutit lintua!" Hunter huusi takaisin, yhä yrittäen kiemurrella irti mutta totesi Denan onnistuvan pitelemään yllättävän tiukasti kokoonsa nähden.
"RIITTÄÄ JO!" Tylerin isä komensi, pitäen vierasta poikaa entistä tiukemmin käsivarsista. "Kukaan ei tee nyt yhtään mitään. Hunter, pudota se veitsi," mies sanoi ja katsahti tähän. "Ketään tai mitään ei satuteta, pudota se vain," hän lisäsi lempeämmin.
Yhä kiukkua huokuen Hunter yritti paiskata veitsen terä edellä vanhempaa poikaa kohti, mutta se ei lentänyt kovinkaan pitkälle saatikka suoraan koska hänen käsivartensa eivät olleet täysin vapaana. Kumpikaan pojista ei enää temponut irti, tajuten pikkuhiljaa ettei se onnistuisi. He vain puhisivat paikallaan, toisiaan murhaavasti mulkoillen.
"No niin. Mistä tässä nyt on kyse?" mies kysyi mahdollisimman tyyneen sävyyn ja katsoi poikia vuorotellen, samalla kun vaimonsa ja poikansa saapuivat paikalle.

"Hain jalkapalloani ja näin kun tuo leikkasi linnun siipeä irti!" Hunter vastasi ja ositti poikaa syyttävästi.
"Mikä lintu?" Tylerin äiti kysyi, ympärilleen katsellen. Nyt tenavien raivoamisen laannuttua läheisen pensaan alta kantautui kottaraisen onnettoman kuuloista liverrystä. Se oli piiloutunut poikien tappelun alkaessa.
Nainen nosti hyvin varovasti esiin kauhusta jäykistyneen aikuisen kottaraisen jonka oikea siipi oli melkein puoliksi irti ja jalkakin vaikutti haavoittuneelta.
"Sinulla se veitsi oli!" lintua rääkännyt poika huomautti, huulillaan käyden ohikiitävä pieni virnistys.
"Ei ollut ensin! Me pelattiin vain palloa, minä tein maalin ja Hunter juoksi noutamaan sitä!" Tyler hyppäsi keskusteluun toverinsa puolustukseksi.
Tylerin isä katsoi kauhistuneena lintuparkaa vaimonsa lempeissä käsissä.
"Meidän täytyy kutsua heidän vanhempansa paikalle," mies totesi, tilanteen paljastuttua juuri niin vakavaksi kuin väitettiinkin.
"No ei varmana! Minun ei edes ole täällä enkä taatusti anna puhelinnumeroani!" esiteini julisti, mulkaisten häntä yhä pitelevää miestä.
"Jaa? No siinä tapauksessa joudumme kutsumaan poliisin. Emme voi vain päästää sinua menemään ennen kuin tämä tilanne on selvitetty," mies totesi tyynesti ja määrätietoisesti.
"Oletko sinä hänen äitinsä?" Tylerin äiti kysyi Denalta, Hunteriin viitaten, epävarmana sillä nainen vaikutti aika nuorelta mutta mahdollisesti Hunterin ikäisen äidiltä etenkin kun hän ei ollut täysin varma pojan iästä.

[Cullodena Aiken]

Dena piti hyvin tiukasti Hunterista kiinni, vaikka se oli kova homma, sillä poika oli vahva. Dena koitti rauhoitella ja onneksi tuon toverin isä onnistui puhumaan oikeilla sanoilla ja Hunter heitti veitsen pois.
Kun Tylerin äiti lähti ääntä kohti, Denan sydäntä särki, nähdä kottarainen, jonka siipi oli puoliksi irti, se sai ikävän muiston jälleen mieleen, kuinka hänen oma äitinsä oli palasiksi silvottu. Dena pysyi kuitenkin vahvana, ihan vain sen vuoksi, että oli lastenvahti ja Jacob luotti häneen.

"Olen vain perhetuttu ja suostuin vahdiksi tälle iltaa", Dena sanoi rauhallisena ja katsoi ympärilleen, huomaten kauempana puhelinkopin. "Minun on soitettava hänen isälleen, samalla poliisi saa siitä tiedon, koska hän on poliisi", Dena sanoi ja lähti kohti puhelinkoppia, pitäen edelleen Hunterista kiinni ja jätti hänet Freyan seuraan. Laukustaan hän antoi tuolle nenäliina pakkauksen ja kehoitti vaihtamaan asennon, jossa olis paras olla. "Olkaa siinä", hän sanoi sitten rauhallisena. Hän astui parin metrin päässä olevalle puhelinkopille ja soitti numeroon jonka oli saanut, toivoen että saisi Jacobiin yhteyden suoraan.
"Päivää, täällä on Dena Aiken, onkohan Jacob King paikalla?" Dena kysyi puhelimeen vastanneelta poliisilta, Jacobin tullessa puhelimeen Dena huokaisi ja sanoi: "Olen tässä Benhill Roadilla leikkipuiston vieressä, hänen lastensa kanssa. Täällä tarvittaisiin sinua ja poliisia Täällä on esiteini, leikellyt linnun siiven melkein irti ja uhittelee muutenkin. Eräs vanhempi on saanut hänet taltutettua, mutta sinun olisi syytä tulla paikalle, koska Hunter joutui tappeluun ja vaaratilanteeseen. Ja Hunter taitaa tarvita lääkäriä, ainakin tulee verta nenästä." Dena tunsi olevansa kurja lastenvahti. Puhelun jälkeen hän palasi lasten luo ja kertoi, että noiden isä tulisi pian.