All the dear children

[Stephen Hunter King]

Hunter ilmoittautui pelinvaihtoon mukaan heti, mutta Freya harkitsi jättäytyä leikistä. Hän päätti lopulta osallistua kun mukaan alkoi sentään yksi toinenkin tytöistä. Piiri muodostui lopulta siis neljästä pojasta ja kahdesta tytöstä, mielessään Freya ja Hunter päättivät ensin seurata millainen uusi tuttavaporukkansa oli, millaisia tehtäviä nämä tyypit tykkäsivät määrätä. He halusivat nähdä oliko porukka samanhenkistä heidän kanssaan, arvioida tulisiko leikistä oikeasti hauskaa. Tietysti totuus-kysymyksetkin saattoivat joskus olla aikamoisia ja herättää lisäkysymyksiä tulevilla kierroksilla, mutta tuntemattomien kanssa pelatessa olisi vähän helpompaa huijata jos sikseen tuli. Tottakai he aikoivat vastata mahdollisimman rehellisesti ja suorittaa tehtävät vaikka olisivatkin hieman noloja – sehän kuului pelin luonteeseen ja hauskuuden sekä leikin nimessä tässä oltiin - mutta eivät noin vain taipuisi sentään ihan mihin tahansa. Heillä ei ollut vielä edes tietoa kuinka hyvin muut tunsivat toisensa – ehkä he olivat ainoat täysin uudet kasvot?
Hansin saama tehtävä ei kuitenkaan yllättänyt, ollen klassisen tyylinen pullonpyörityksessä, etenkin heidän ikäistensä keskuudessa jotka eivät yleensä liiemmin ilahtuneet julkisesta pussailusta.
Joten, alkuperäisen suunnitelmansa mukaan, Hunter valitsi empimättä;
”Totuus.”

[Cullodena Aiken]

Kun Hans sai vastauksen ensimmäiseen kysymykseen, hänen täytyi pohtia hetki, mistä asiasta tahtoi tietää pojan totuuden. Hunterin olisi turha odottaa mitään taika-asiasta liittyvää, koska Hans oli jästi, kaikin puolin. Tämä poika, ei myöskään tuntenut ketään piirissä olevista entuudestaan, joten hän ei voinut myöskään olla varma, että saisi täysin totuudenmukaisen vastauksen. Lopulta hän keksi kysymyksen: "Mikä on hurjin halloweenpilasi?" Hans katsoi tarkasti Hunteria ja odotti mitä tuo vastaisi, siirtäen samalla pulloa lähemmäs tuota.

[Stephen Hunter King]

Muistot vilisivät pojan mielessä sekasortona, sillä hän oli hyvin mieltynyt käytännön pilailuun ympäri vuoden ja tähän mennessä ehtinyt jos jonkinlaista, joten ensin pitäisi poimia joitakin Halloweenin aikaan tempaistuja.
”Umm...Hetki vain, harrastan käytännön piloja ympäri vuoden...” poika vastasi alustavasti ja sitten laskeskeli vuosia sormillaan syvissä mietteissä.
Hän oli ensimmäisen kerran päässyt kierrokselle kolmevuotiaana, mutta ensimmäisinä vuosina hän oli aivan liian pieni edes keksimään mitään kovin hurjaa. Joskus viisi- tai kuusivuotiaana hän kuuli ja oppi monenlaista, mutta sen ikäisenä ei päässyt mihinkään ilman aikuisen valvontaa. Seitsemänvuotiaana hän oli päässyt ensimmäisen kerran naapurustoon karkki-vai-kepposkierrokselle ja jopa vain kavereiden kesken. Silloin hän olikin vetänyt aika inhottavan skunkkihajupommi-pilan, mutta ei hän sitä hurjaksi laskisi. Etenkin kun oli jäänyt kiinni ja pommin vaikutus oli minimoitunut. Naapurin täti oli väittänyt sen pilanneen koko hänen kotinsa, mutta kun hän seuraavana päivänä oli saapunut raikastamaan sitä, hän oli arvelunsa mukaan todennut ette se oli draamakuningattaren liioittelua. Olohuone jonka takkaan pommi oli pudonnut oli tietysti melkoisen löyhkän alla ja vaati tuuletuksen lisäksi pintojen pyyhkimistä, mutta muu alakerta oli raikastunut pelkällä ilman suihkuttamisella ja kunnon tuuletuksella. Suljettuihin huoneisiin, ja yläkertaan hajut eivät tietenkään olleet yltäneet.
Seuraavana vuonna valvonta oli tuotu takaisin ja sillä kertaa kummitäti oli mukana. Viime vuonna äiti oli ollut hänen ja Freyan mukana, ja sitä edellisenä isä. Joten niillä kerroilla ei oikein voinut tempaista mitään erityistä. Tosin, eipä kysymys ollutkaan rajoittanut mitään karkki-vai-kepponen kierroksiin. Halloweenin aikaan hän oli vuosien mittaan tempaissut muutamiakin aikamoisia piloja joista hänen perheensä ei edes tiennyt, joten niitä hän ei tietenkään alkaisi tässä paljastamaan Vaan hän päätyi lopulta siihen, mikä oli ensimmäisenä mieleen noussutkin, sillä kun oli ollut suurimmat seuraukset.

Se oli jo sen verran kaukaista historiaa, että hän kykeni uppoutumaan siihen eläytyen ja tunnelmallisesti kuin kauhutarinaan kuuluikin.
”No...ehkä vuodelta kun olin kahdeksan,” hän aloitti ja muisteli vielä muutaman sekunnin. ”Meillä oli koulussa Halloween-juhlat sinä päivänä niin kuin joka vuosi, pukujen kanssa ja kaikkea. Minä ja paras kaverini murtauduttiin tiedeluokkaan - kaikki tyhjät luokat kun ovat lukossa välituntien ajan - ja lain-...varastamaan siellä asuvat kolme tarantellaa. Niiden nimet oli Spike, Copper ja Rex. Rex oli valtava ja ruokittaessa tosi aggressiivinen. Aiottiin me ne palauttaa, mutta kun ei kysytty lupaa niin...no, kuitenkin,” hän jatkoi, kädet sylissään ja sormiaan hypistellen, voimakkaat silmänsä kiinnittyneinä kysymyksen esittäneeseen, edessään istuvaan Hansiin. ”Me päästettiin ne tyttöjen pukuhuoneeseen jossa he vaihtoivat asuja ylleen. Rex puri yhtä heistä varpaasta, kun kaikki panikoivat ja pelästyttivät ne,” hän jatkoi, syrjäsilmällä vilkaisten Celesteä. Freyan hän tiesi katsomattakin näyttävän poissaolevalta, tämä kun oli hämähäkkikammoinen ja sattui olemaan kyseisessä pukuhuoneessa silloin eikä siis taatusti hinkunut elää niitä hetkiä uudestaan mielessään. ”Me muistettiin koko ajan ettei niiltä oltu poistettu myrkkyhampaita, niitä kun pidettiin luokassa aina korkealla eikä muut kuin opettaja saanut käsitellä niitä, ja sen ettei sen lajin myrkky ole kuolettavaa ihmisille,” poika jatkoi katsoen taas Hansia. ”Koska me ei pidetty sitä erityisen vaarallisena niin ei pidetty erityisen matalaa profiiliakaan. Mutta me ei muistettu että jotkut saattaisivat saada pahankin allergisen reaktion sen myrkkyyn, ennen kuin seuraavana päivänä kun se jota Rex puri joutui sairaalaan.”
Hetken tauon jälkeen, antaakseen tähänastisen tarinan upota kuulijoihin ja pienen virnistyksen käväistessä ohikiitävän hetken kasvoillaan, hän tarttui pulloon ja hypisteli sitä mutta tarina ei ollut vielä ohi, vaikka joku ehkä olisi niin toivonutkin.
”Hän sai hengitysvaikeuksia ja karmeaa ihottumaa jalkaansa. Ja sen huulet ja kurkku turposivat,” hän kertoi ja toivoi että olisi uskottavasti voinut lisätä jotain verisiä oireitakin mutta kun ei tiennyt kuinka paljon tämä porukka tiesi hämähäkeistä.
”Ei hän ollut lähelläkään kuolla, kuitenkaan, ja toipui siitä täysin jotain viikossa. Mutta seuraavana päivänä meidät erotettiin koulusta. Pariksi kuukaudeksi vain, eli lopuksi sitä lukukautta,” hän päätti tarinan sen suhteellisen onnelliseen loppuun. Jos he olisivat olleet teinejä ja tehneet jotain noin typerää, erotus olisi ehkä ollut pidempi ellei jopa lopullinen. Mutta he olivat kahdeksanvuotiaita, eivätkä edes varsinaisesti ongelmalapsia - ei edes hän vaikka istuikin reksin kansliassa huomattavan usein. Tempauksistaan huolimatta hän oli kuitenkin perustavanlaatuisesti hyväkäytöksinen ja auktoriteetteja kunnioittava, ja mahdottoman itsepäinen vain joskus. Rehtori oli arvellut parin kuukauden riittävän, kotikurin lisäksi.
”En ole ylpeä siitä, mutta...se oli hauskaa sillä hetkellä,,” poika lisäsi kepeään ja vilpittömään sävyyn, olkiaan kohauttaen ja yhä muistoissa viipyilevä katse pullossa.

[Cullodena Aiken]

Celeste kuunteli mielenkiinnolla, niinkuin pojatkin, hän kyllä huomasi, että Freya oli poissaoleva, mutta jätti tuon huomiotta hetkeksi. "Aika hurjaa", Mark sanoi silmät pyöreinä ja pojan isosisko katsoi tuota ja lisäsi: "Älä edes kuvittele tekeväsi sen kaltaista pilaa." "En, mutta on sesilti hurjaa", poika vastasi. Celeste katsoi Freyaa ja kävi hakemassa tuolle boolia mukissa ja ojensi. "Juo vähän, ehkä se helpottaa", Celeste sanoi myötätntoisella äänellä. Hän oli perheensä esikoinen ja luonteeltaan hyvin huolehtivainen ja äidillinen, toisin kuin 2 minuuttia nuorempi identtinen kaksoissisko. Tuo ei ollut lainkaan äidillinen ja hyvin epäkäytännöllinen jokapäiväisissä asioissa, muuten kyllä kuin kloonaus sisarestaan. Hans katsoi sisaruksia, joita ei tuntenut ennestään, oikeastaan hän ei tuntenut ketään muita ennestään, kuin oman perheensä ja Denan. "Mitä sinä pidät sitten ällöttävimpänä pilana, jonka olet tehnyt? Entä lievin pilasi?" Hans kysyi mielenkiinnosta.
Markin ilme oli hyvin innostunut, mutta hänen ilmeensä valahti, kun pikkusisko Donna tuli paikalle. "Mark, äiti käski tulla mukaan pissille, ettei tarvitse monta kertaa ravata vessassa", tyttö kailotti. Poika meinasi sanoa vastaan, mutta isosiskon ilme oli tuima, joten poika ei sanonut mitään, vaan lähti pikkusiskonsa ja äitinsä kanssa vessaan.

Derek vaihtoi asentoaan, nojaten jalkoihinsa ja kertoi ennen Hunteria: "Mä laitoin kerran mun velipuolen viljakäärmeen pipoon ja naapurin postilaatikkoon." Poika hymyili leveästi, tosin seuraukset eivät olleet kovin häävit. "Naapurin täti säikähti sitä ja heitti sen vahingossa kadulle ja auto ajoi sen päältä", poika kertoi apealla äänellä ja lisäsi: "Mun taskurahat on vieläkin kuivumassa." Loppujen lopuksi Derek mietti, ettei ehkä ollut paras juttu, mutta häntä se ainakin oli opettanut. Hän katsoi sitten Hunteria ja pahoitteli, että oli töksäyttänyt oman asiansa siihen väliin ja osoitti katseellaan, että tuo voisi kertoa ällöttävimmän ja lievimmän pilansa. Derek nousi ja haki itselleen muutaman naposteltavan ja riensi nopeasti piiriin, ettei mitään jäisi kuulematta.

[Stephen Hunter King]

”Kiitos,” Freya sanoi vaisusti hymyillen Celestelle ja otti pahvimukin vastaan. Mikä tahansa aiheenvaihdos kelpasi hänelle sillä hetkellä. Hetken Hunter hymyili lähes huomaamattomasti itsekseen Markin turhan äänekkäälle pikkusiskolle ja turhan huolehtivalle äidille ja oli iloinen ettei hänen perheensä ollut sellainen, mutta Derekin tarina veti ajatukset takaisin keskustelunaiheeseen, samoin Freyan. Kumpaakaan ei haitannut lainkaan Derekin väliin heittämä tarina, eihän tässä koulussa oltu tai muussakaan vastaavassa. Oli vain mukavaa kuulla mitä muilla oli kerrottavaa ja tutustua.
”Minultakin on pilojen yhteydessä vahingossa kuollut pari tuonkaltaista eläintä, tosin ei kenenkään lemmikki, onneksi,” Hunter kommentoi, muutenkin tarinasta kiinnostuneen katseensa lisäksi ilmaisten ettei tarina ollut lainkaan haitaksi ja ettei Derek ollut yksin onnettoman tempauksensa kanssa.
”Ällöttävintä pilaani en noin vain muista, olen meinaan pilaillut enemmän tai vähemmän varmaan kolmevuotiaasta asti – täysin yksitoista viime kuussa,” poika sitten vastasi Hansin lisäkysymyksiin, ”Mutta yksi parhaiten mieleen jäänyt on skunkkihajupommi jonka pudotin naapurin savupiipusta muutama Halloween sitten. Se olohuone olisi voinut lemuta viikkokausia. Taisin olla seitsemän sinä vuonna. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen kerta kun pääsin karkki-vai-keppos-kierrokselle vain kavereiden kesken,” hän kertoi ja pyöritteli pulloa sormissaan.
”Muistan sen parhaiten koska se pilasi niiden antiikkihuonekalut enkä siksi saanut joululahjaksi Nintendoa jota olin halunnut jo monta vuotta.”
”Tosin hyvä vain, koska jos minulla olisi se, en olisi nyt saanut Sega Mega Drivea synttärilahjaksi,” hän lisäsi sillä kyseinen viime syksynä ilmestynyt pelikonsoli oli paljon parempi grafiikoiltaan ja hänestä myös pelikirjastoltaan joka toki ei vielä tässä vaiheessa ollut kovin suuri, mutta silti.
”Lievimpiä on muun muassa kaikenlaiset klassikot,” hän jatkoi eikä vaivautunut sen tarkemmin pohtimaan sillä lieviä piloja hän tietenkin harrasti kaikkein eniten.
Sitten hän asetti pullon piirin keskelle ja pyöräytti sen vauhtiin, haluten jo päästä käyttämään oman vuoronsa. Kaikestahan voisi jutella vielä myöhemmin lisää. Pullon vauhti hidastui ja se pysähtyi selkeästi Derekin kohdalle.
"Totuus vai tehtävä?" Hunter kysyi innoissaan, hän kun piti tässä pelissä tästä osasta kaikkein eniten, valitsi kohde sitten kumman tahansa.

[Cullodena Aiken]

Derek kuunteli kiinnostuneena, Hunterin piloista ja olisi voinut kuunnella niitä lisää ja lisää, saadakseen itse ideoita, mm.aprillipäiviä varten. Hän ei nykyisin enää kovinkaan paljoa pilaillut, sillä oli oppinut velipuolensa käärmetapauksesta tarpeeksi, ainakin toistaiseksi, sillä kuukausiraha oli nyt jäissä.
Pojan ajatukset olivat hetken käärmeparassa, jonka viimeiset hetket, taisivat olla otukselle kauheutta. Celeste hymyili ystävällisesti Freyalle ja kysyi: "Voitko sinä jo paremmin?" Tyttö katsoi, itseään nuorempaa tyttöä hymyillen, eikä aikaakaan, kun pikkuveli Mark parasi piiriin. "Kenen vuoro?" hän kysyi innoissaan ja huomasi Hunterin pyörittävän pulloa, joka lopulta osoitti ryhmän vanhinta poikaa, Derekiä.
Derek katsoi Hunteria ja hetken pohdinnan jälkeen vastasi: "Otan tehtävän."
Poika odotti ja mietti, minkähän tehtävän hän tuolta pojalta saisi. Hymy Derekin huulilla ei ollut leveä, mutta innostunut se oli.

[Stephen Hunter King]

”Juu, se oli vain tuo hämähäkkimuisto,” Freya vastasi kepeästi Celestelle joka oli epätavallisen huolehtiva hänen näkökulmastaan.
Hunterin mielessä vilisi monenlaisia tehtäviä jotka olisivat sopineet mainiosti, jos peli olisi ollut ystävien kesken, tai jos taikuutta voisi käyttää, sekä monia jotka pitäisi tehdä ulkona mutta kun ei ollut lupaa poistua klubitalolta. No, rakennus oli suuri ja monipuolinen, ja sisällä väkeä hurjasti...Olisi enemmän mahdollisuuksia kuin ehtisi koko päivänä edes keksiä! Ja tehtävän ei välttämättä edes tarvitsisi olla mitenkään nolo, kunhan olisi haastava tai hauska tai molempia. Parisenkymmentä sekuntia hän muisteli aiempia pelikertoja, kunnes mieleen nousi mahdollisesti hyvinkin viihdyttävä tehtävä.
”Riitele seinän kanssa ja teeskentele että se vastaa. Vähintään kahdenkymmenen sekunnin ajan,” hän määräsi ja viittasi satunnaisesti seinien suuntaan.

[Cullodena Aiken]

Mark katsoi Hunteria, kun tuo määräsi Derekille tehtävän, se oli hänestä outo tehtäVä. "Miten seinän kanssa voi riidellä?" hän kysyi tosissaan. Celeste kehoitti katsomaan, jotta se selviäisi. Hans puolestaan tirskahti ja oli tikahtua nauruun. Derek itse kuunteli tehtävän ja nousi lattialta. Derek oli hieman tukeva, mutta varsin ketterä. Hän asteli seinän eteen. "Sinä teet kaiken ihan väärin! Se on sitä paitsi mun vuoro!" Derek alkoi raivoamaan seinälle, hän kuvitteli vastauksen ja jatkoi: "Eipäs eipäs eipäs! Se on mun vuoro! Älä valehtele!" Derek käytti tahallaan hieman teennäisen honottavaa ääntä, joka sai Markin, Hansin ja Celestenkin nauramaan. Celeste piti sitä hieman koomisena.

Derek palasi paikalleen ja hihitteli itsekin, olihan se aika hauska tehtävä. Hän pyöritti pulloa ja 3 kierroksen jälkeen pullo osoitti Celesteen. Derek kysyi kumman tyttö valitsisi ja sai vastaukseksi tehtävä. Hetken punkero mietti tehtävävaihtoehtoa ja sanoi lopulta: "Valitse joku aikuinen ja kerro hänelle, mitä eläintä hän muistuttaa eniten ja pyydä ääntelemään niinkuin se eläin." Celeste kohotti kulmiaan, mutta vastaan mutisematta asteli sitten lähimmän aikuisen luo, puhuen niin, että piiriin kuuli hänen puheensa. "Näytät aivan kissalta. Mau-u kuin kissa", Celeste sanoi miehelle, joka katsoi hölmönä tyttöä, mutta naukaisi kuitenkin kerran, tosin hyvin epäaidosti. Celeste palasi rinkiin. Mark alkoi valittaa, kun mies ei maukunut aidosti. "Eihän minun käsketty onnistua, mutta suoritin tehtävän", Celeste sanoi ja pyöritti pulloa, joka pyöri useamman kierroksen, pysähtyen osoittamaan Freyaa. "Totuus vai tehtävä?" Celeste kysyi tuolta hymyillen.

[Stephen Hunter King]

Freya ja Hunter naureskelivat muiden mukana, Derekin onnistuessa tehtävässä melko mallikkaasti.
"Hienoa!" Freya kikatuksensa keskeltä kehui pojan palatessa rinkiin.
"Hyvin tehty," Hunter lisäsi virnistäen ja olisi mielellään kuullut pidemmänkin riidan. Tyyliin, mitä kaikkea seinä voisi tehdä väärin ja sen sellaista. Mutta peli jatkui ja kaksikko seurasi mielenkiinnolla seuraavaa tehtävänantoa. Tällaiset saattaisivat muodostua yllättävänkin hauskoiksi, jos kohteet eivät olleet ajan tasalla heidän siirtymisestä pullonpyörityksen pariin.
Tämäkin tehtävä onnistui kuitenkin ongelmitta, ja pyöritys jatkui.
Vaikka porukka olikin osoittautunut varsin mukavaksi leikkiseuraksi, ja tässä vaiheessa kumpikin sisaruksista oli täysin tempautunut peliin mukaan, Freyaa kiinnosti sillä hetkellä enemmän puhuminen kuin tekeminen.
"Totuus."

[Cullodena Aiken]

Kun Freya oli sanonut valintansa, Mark sanoi: "Minä tietäisin mitä kysyisin." Celeste kuitenkin mulkaisi pikkuveljeään. "Ihan varpisti, mutta minä kysyn, kun on mun vuoro", tyttö sanoi ja keskittyi jälleen Freyaan. "Jos sinun yksi toiveesi voitaisiin toteuttaa, mitä toivoisit ja millainen sen toteutus olisi?" Celeste kysyi, pohdittuaan ensin muutaman sekunnin. Hän otti vierestään pienen motin ja hörppäsi boolia siitä. Hän ei kiinnittänyt huomiota, siihen että Dena oli tullut lähemmäs, kuvaten Kingien videokameralla nuoremman polven pullonpyöritysleikkiä. Video taltioi kysymyksen, joka Freyalle esitettiin ja se taltioisi myös vastauksen. Dena oli kuvannut hieman vieraitaan ja nauhalle oli tarttunut joku mukava juttuhetkikin, samoin kuin hänen oman pikkuisensa kikatus, kun Dunmore kutitteli siskonsapikkuista. Celeste huomasi vuoronsa jälkeen kameran ja tajusi, että pikkuveljensä Mark kaivoi antaumuksella nenäänsä, Denan pitäessä pokkaansa, sillä se sattui juuri taltioitumaan kameralle. "Mark", Celeste kivahti järkyttyneenä ja veti veljensä sormen nenästä. "Mene pesemään kätesi", hän sanoi ällöttyneellä äänellä.

[Stephen Hunter King]

Kysymys oli mielenkiintoinen, Freya totesi, joskin varsin haastava. Etenkin kun sen tarkennus kuulosti hieman siltä ettei se tarkoittanut mitä tahansa arkipäiväistä joululahjalista-tyylinen toivetta.
Hän uppoutui pohdintoihinsa huomaamatta yhtään mitään ympärillään ja Hunterkin keskittyi siskonsa tarkkailuun, mielenkiinnolla odottaen mitä tämä valitsisi. Hän kuitenkin tiesi yhdestä jos toisestakin tämän toiveista.
Isän ja äidin yhteen paluusta hän oli äidin parin vuoden lähes täydellisen poissaolon aikaan haaveillut monta kertaa ja luonut mielessään monenlaisia kuvioita, mutta – vaikkei millään niistä tavoista – nämä olivat jo palanneet yhteen eli sitä ei enää voisi mainita. Tyttö katsahti syrjäsilmällä veljeään, jonka ihmissuteuden parantuminen oli hänen toivelistansa kärkipäässä myös, mutta sitä ei voisi ottaa esiin millään. Listan kärjessä oli kuitenkin yksi juttu jonka voisi huoletta jutustaa totuudenmukaisesti kuvitteellisena tarinana etenkin näin pääsiäispyhinä.
”Haluaisin saada yllätyskirjeen taikakoulusta joka kertoisi minun olevan noita ja pääsevän opiskelemaan sinne,” hän vastasi salaperäisesti hymyillen – muistaen kyllä että useimmat vieraista olivat taikavoimaisia, mutta piirissä saattoi olla muutama jästikin. ”Sitten muuttaisin Hunterin pariksi päivää apinaksi aina kun hän ärsyttää minua,” tyttö virnisti veljelleen.
”Phah, minä olen tutkinut taikuusjuttuja kauemmin, löytäisin keinon torjua sen niin että muuttaisitkin itsesi hämähäkiksi!” poika vastasi virnistäen takaisin.
”Sinä ja sinun hämähäkkisi,” Freya tuhahti yhä hyväntuulisesti. Ajatus hämähäkiksi muuttumisesta ei edes ollut niin kamala kuin niiden kanssa samassa huoneessa oleminen.
”Jos osaisitte taikoa, millaista loitsua käyttäisitte eniten?” Hunter uteli piiriltä.

[Cullodena Aiken]

Celeste kuunteli hymyillen Freyan vastausta. "Ymmärrän täysin", hän sanoi hymyillen. Mark meinasi möläyttää Tylypahkasta, paikalle tultuaan, mutta Celeste vaimensi tuon katseellan. "Minä toivoisin, etten pelkäis korkeita paikkoja, lentäminen olisi miellekkäämpää", tyttö lisäsi. Hans pohdiskeli mitä itse toivoi eniten. "Minä haluaisin Batmanin käyttämät apuvälineet", Hans sanoi oman toiveensa. Derek pohti myös mielessään mitä hän toivoisi ja vastasi lopulta hieman huvittuneena: "Aikaisempaan tehtävään liittyeen, saattaisin toivoa, että kuulisin mitä seinä oikeasti olisi vastannut kinasteluun." Derek oli luonteeltaan varsin ajattelevainen, hän ajatteli paljon syvällisiä ja hän oli kiinnostunut tieteestä jne. Mark katsoi muita ja hihkaisi innoissaan: "Minulle paljon mätsbokseja."

[Stephen Hunter King]

Miten siistiä olisikaan, jos perheen auto olisi Lepakkoauto, Hunter haaveili, joskin hänen isänsä auto oli hieno...Mutta se oli tietenkin ihan tavallinen, ei edes taikuudella höystetty, ja mikään oikean elämän auto ei yltänyt Batmanin kaaran tasolle ulkonäössä ja hienouksissa. Tai, ehkä salaisella poliisilla oli jotain vastaavia? Poika uppoutui pohtimaan asiaa samalla kun Freya pyöritti pulloa.
”Totuus vai tehtävä?” tyttö kysyi virnistäen ja tökkäsi veljeään kylkeen.
”Huh?” poika havahtui ja tuijotti pulloa. ”Tehtävä,” hän valitsi mielestään tässä tapauksessa 'turvallisemman' vaihtoehdon.

”Odottakaa hetki,” tyttö pyysi ja suuntasi vanhempiensa luo. Hetken kuluttua hän palasi lähemmäs ja kutsui piirin mukaansa. Salin ovella hän pysäytti veljensä kynnykselle.
”Lattia on laavaa,” hän totesi ja osoitti eteisaulan puolelle. ”Tee tiesi yläkertaan koskematta lattiaan tai portaisiin, ja jokaista apuvälinettä voi käyttää vain kerran. Voit koskea lattiaan kahdesti mutta kolmannesta epäonnistuu,” hän ohjeisti.
”Nyt, mene!” hän lisäsi eikä antanut aikaa suunnitella reittiä, jotta haaste olisi, no, haastavampi. Hän kun tiesi veljensä olevan melkoisen hyvä ajattelemaan vauhdissa. Reitin kehittely oli haastavaa kyllä ilman improvisointitarvettakin, vaikka he leikkivät tätä paljon kotona, koska klubitalon eteishallissa ei ollut minkäänlaisia mattoja ja aulalla oli kokoa.

Hunter vilkaisi ympärilleen, mutta kaikki tuolit olivat tietysti seinien vieressä ja harvassa. Portaiden puolelle lähtevällä seinällä ei ollut yhtään penkkiä tai tuolia.
Mutta salin sisäpuolella oli pieni kahdenistuttava sohva jolta poika lainasi neljä tyynyä, kaksi niistä lojui pian aulan lattialla pienen välimatkan päässä toisistaan ja pojan mielessä muuttuivat kelluviksi kivilaatoiksi. Ne eivät olleet pehmeimpiä mahdollisia tyynyjä joten toisen päällä tasapainoillen hän heitti kaksi viimeistä edemmäs. Tyynypolku tähtäsi kakkoskerrokseen johtavia portaita vastakkaiseen suuntaan, ulko-ovien lähellä sijaitsevalle pelihuoneelle jonka avoimeen oveen hän loikkasi roikkumaan ja yritti omalla painollaan heilauttaa sen lähemmäs seinää. Se otti muutaman yrityksen sillä kyseessä ei ollut kevyt ovi. Se oli se kivinen ovi jonka kautta hän oli päätynyt tähän tuliseen maanalaiseen laavamereen. Kun Hunter arveli sen olevan tarpeeksi lähellä seinän vieressä seisovaa pikkuhiljaa olemattomiin palavaa kuumailmapallon koria - (puista tuolia), hän kurottautui varovasti toisella kädellään ja kiskoi sen lähemmäs. Toisin kuin hän - maailmanhistorian nuorin miljonääritutkimusmatkailija joka tutki tällä kertaa luolastoverkostoja syrjäisellä trooppisella saarella - moni onneton putosi kuolemaansa yrittäessään lentää tämän tulivuoren yli. Se oli taikatulivuori ja sitä suojasi monenlaiset kiroukset ja loitsut. Se kun antaisi muutaman päivän sisällä rajattomat taikavoimat kenelle tahansa joka selviäisi ulos hengissä. Ilmatilaa suojaavien kirousten takia ei voinut pyrkiä pois sitä kautta - tosin sitä reittiä hankaloittivat myös siivekkäät lihansyöjähirmuliskot, tyrannosaurukset ja kannibaaliheimo jotka vaanivat huipulla.
Kohta hän bongasi laavameren toisella laidalla (aulan toisella laidalla kabinettien vierestä) mahdollisen vauhdikkaan kyydin eteenpäin. Sen luo oli kuitenkin vielä matkaa, mutta seinien viertä jatkaen voisi onnistua. Kuumailmapallokoriin seisomaan, loitsuilla vahvistettujen ohuempien kivilaattojen (aikakausilehtikasan) täyttämän pikkuisen tasanteen (pödyän) kautta loikkaus hiljalleen uppoavaan lentokoneen istuimeen (tyhjään nojatuoliin) jossa istui luuranko jonka jalat olivat puoliksi palaneet pois, sitten toiseen samanlaiseen...Seis! Muutama askel takaisin kivilaattojen luokse! Poika nappasi kymmenkunta niistä syliinsä ja heitteli niitä askeltensa edellä kohti odottavaa tyhjää kuin myös hiljalleen uppoavaa venettä (jälkiruokakärryä.) Poika kyyristyi sen alatasolle polviensa päälle ja piti reunoista kiinni. Kun hänen ja kohteensa välillä lillui mahdollisimman vähän esteitä, vekara potkaisi kunnolla vauhtia seinästä ja kiisi kohti pelastukseen johtavaa portaikkoa. Freya oli jo muutaman hetken ehtinyt viittoa ja varoittaa ihmisiä odottamaan, tai kiertämään toista kautta.
”Wheeeee!” poika hihkui kärryjen rymistessä melkoista vauhtia aulan poikki, hän piti silmänsä koko ajan auki, ja aivan liian nopeasti metrit olivat taittuneet. Portaikon sivun lähestyessä hän riskeerasi ja käänsi kärryjä oikealla jottei osuisi seinään pää edellä. Kärryt keikahtivat vaarallisesti, mutta jäivät sentään pystyyn pojan saatua tukea portaikon sivuseinästä. Nyt vasta hän tajusi että ylätasolla olisi ehkä ollut parempi matkustaa. Mutta eiköhän tästäkin kolosta kunnialla ylös selvittäisi kun malttaisi hieman...
Alahuultaan pureskellen vekara nökötti hetken paikallaan, kunnes alkoi käsillään seinää vasten kuljettamaan kärryä portaikon etuosaa kohti. Sen saavutettuaan hän keplotteli kulkupelinsä niin että pystyi ryömimään sen etupuolelta pikkuhiljaa ulos, pitäen tukea kaiteesta. Jalka lipsahti vain kerran lattiaan ohikiitäväksi hetkeksi, kärryjen liukuessa nopeammin mitä vähemmän hän niihin painoa toi.
Lopulta hän roikkui kaiteen päällä aivan sen alaosassa, jalat kummankin puolen. Ensin poika harkitsi ryömiä ylös asti vaikka matkaa oli monta metriä – katto oli varmaan neljän metrin korkeudessa ja kaidetta siis sitäkin enemmän – mutta sitten hän huomasi kaiteen alareunassa sisäpuolella kulkevan vaivattomamman reitin, pari senttiä leveän koristeellisen reunan. Koska oli vielä yksi lipsahdusmahdollisuus jäljellä, se olisi kokeilemisen arvoinen – ja osoittautui yllättävän rasittavaksi kun ei voinut liiemmin laittaa painoa jaloille. Hän otti mahdollisimman isoja harppauksia kerralla alkumetreillä, mutta ylempänä rauhallisemmin ja hitaammin kunnes lopulta syvään henkäisten saavutti kakkoskerroksen tason ja nojautui kunnolla kaiteeseen.
”Tein sen!” tenava julisti voitonriemuisena nyrkkiään heiluttaen, ja leveästi hymyillen alhaalla odottavalle porukalle.
”Ja vain yksi lipsahdus! Mahtavaa, velipoika!” Freya kehui kuin myös leveästi hymyillen ja nosti peukalot pystyyn. ”Lattia on taas...mitä sitten onkaan!” hän julisti tehtävän päätyneeksi.

Hunter henkäisi vielä kerran ja laskeutui lattialle. Tehtävä oli kuitenkin ollut niin hauskaa puuhaa etenkin näin vieraassa ympäristössä, ettei nyt yhtään huvittaisi tylsästi kävellä takaisin alas. Poika istui kaiteelle aivan portaiden vieressä, molemmat jalat kaiteen sisäpuolella ja lähti laskemaan sitä pitkin alas. Hänen tasapainoaistinsa ei ollut heikoimpia, mutta liuku ei ollut tarpeeksi vauhdikasta aluksi mikä sai hänet korjaamaan asentoaan. Niin varovaisesti kuin hän sen yrittikin tehdä, valinta oli kohtalokas. Pudotessaan hän ei ehtinyt edes kunnolla tajuta mitä tapahtui ennen kuin hätääntynyt Freya polvistui hänen viereensä ja kysyi oliko hän kunnossa. Mutta eihän hän ollut edes iskeytynyt lattiaan vielä? Vai oliko shokki ollut niin iso ettei hän tuntenut sitä? Oliko hän halvaantunut? Miltä se edes tuntuisi? Ei. Kehoaan katsastaessa ja käsivarsiaan nostaessaan poika tajusi leijuvansa parikymmentä senttiä lattian yläpuolella.
Putoamisen alkaessa rekisteröityä, ja sen myötä lattian läheisyys yhdistettynä siskon läheisyyteen saivat tenavan pudottautumaan loput sentit pehmeästi alas. Hän oli oikeastaan oppinut suurimmaksi osaksi hillitsemään vahinkotaikoja jo kouluikään mennessä ja viimeistään ensimmäisten luokkien aikana, mutta lähinnä vihaisena ja hämmentyneenä. Pelästyneenä niille ei vieläkään voinut paljon mitään, ainakaan tilanteissa joissa ei ehtinyt ajatella kuin alitajuisesti tai ei kertakaikkiaan ollut muuta itsepuolustuskeinoa kuin taikavoimat.
”Mitä tapahtui?” poika kysyi hieman hengästyneenä, ja yhä hieman pöllähtäneenä.
”Se...se miksi äiti ja iskä aina kieltävät tekemästä noin,” Freya vastasi vieläkin hieman hätääntyneenä vaikka veljensä oli selvästi kunnossa, ja osoitti ylös kaidetta pitkin. ”Tai ainakin melkein,” hän lisäsi sillä tarkoitti kaiteilla laskettelemista ja sitä seuraavasta todennäköisestä putoamisesta mahdollisesti seuraavia vammoja. Tässä oli nyt vain ollut onnea että vahinkotaika oli ehtinyt pelastaa.
”Ai, niin...se...” Hunter mutisi noustessaan istumaan ja vaistomaisesti hieroi niskaansa molemmin käsin. Laskettelu oli ollut liian houkuttelevaa laavaleikin jälkeen ja etenkin kun kotona se ei ollut koskaan mahdollista jo silläkin että heidän portaikkonsa kaide kulki seinän viertä koko matkan.
”He...eivät nähneet tuota, eiväthän?” Hunter kysyi huolestuneena ja vilkaisi salin suuntaan.
”Ei, mutta aika moni näki jotain muuta,” Freya virnisti pojalle.

[Cullodena Aiken]

Kun Freya oli keksinyt Hunterille tehtävän, piirin lapset, sekä toiset lapset, tulivat katsomaan innoissaan Hunterin tehtävää ja sen suorittamista. Chihiro seisoi ujosti Helenin ja Shellyn välissä ja katsoi Hunterin hyppimistä ja esteiden ratkomiskykyä. Derek ja Hans välillä kannustivat ja pikku-Mark hyppeli innoissaan paikallaan, Celesten ja Shellyn koittaessa hieman rauhoitella tuota. Helen katsoi vaitonaisena, mutta jännittyneenä Hunterin etenemistä ja hänen suustaan pääsi säälivä äännähdys, kun poika hipaisi laavaa.

Kaikista lapsista oli hauskaa seurata tuota Hunterin laavaseikkailua ja mielessään kukin pohti pääsisikö tuo perille asti. Celeste pohti, että pojan tasapaino oli melko hyvä ja päätteli itse, samoin kuin Shellykin, että Hunter pääsisi määränpäähän. Hans puolestaan epäröi, hän kun oli vähän sen luontoinen, ettei pitänyt jos joku olisi niin hyvä, jos hän itse ei saisi näyttää olevansa parempi.
Hunter kuitenkin siinä samalla pääsi määränpäähän ja osa lapsista hihkaisi onnittelut läpäisylle, Hansin katsoessa poikaa vähän nyreänä, mutta sanoipa tuo: "Ihan ok suoritus." Derek vilkaisin Hansia ja sanoi: "Vai ok? Se oli huippu hyvä." Sitten Derek kääntyi katsomaa Hunteria ja nosti peukkuaan sanoen: "Se oli tosi hyvä suoritus."

Denakin oli ilmestynyt videokameran kanssa kuvaamaan tuota leikin osaa. Kameralle oli tallentunut niin Freyan tehtävän anto ja koko Hunterin suoritus. Dena ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun Hunter alkoi liukua kaidetta alas, mutta kamera tallensi levitaation.
Jästilapset katsoivat hämmentyneinä tuota, kun poika ei osunutkaan lattiaan. "Wow, huikeeta", kuiskasi Derek hiljaa. Myös henkilökunnasta joku, näki tilanteen. Samoin, kuin pari lomakylän vierailijaa.

Dena puolestaan sammuti kameran ja riensi Jacobin luo. "Hunter teki vahinkotaian", Dena kuiskasi Jacobin korvaan. "En ehtinyt kieltää, kun hän laski kaidetta pitkin alas. Kolme jästilasta ja yksi henkilökunnan ja pari vierailijaa näki Hunterin levitaation", Dena kuiskasi miehelle ja Carrielle, joka oli siinä myös.

[Jacob King]

Pariskunta katsahti toisiaan pelästyneinä ja huolestuneina vaikka uutisesta oli selkeää ettei poika ollut loukkaantunut, kyseisen tempauksen toinen, paljon pahempi tulos ja sen monet versiot vain tulvivat ensimmäisenä mieleen ja vasta sitten vahinkotaika rekisteröityi. Heidän ehtiessään aulaan, Hunter oli jo selvinnyt säikähdyksestä ja takaisin jaloilleen, noin kymmenkunta uteliasta ihmistä ympärillään pommittamassa kysymyksillä. Hän ei vastannut mihinkään kysymyksiin, itsekseen virnistäen lupasi vain opettaa taidon kenelle tahansa joka oli valmis maksamaan kohtuullisen hinnan. Freya oli aikeissa ilmaista mielipiteensä asian mahdollisuudesta, mutta heidän vanhempansa ehtivät paikalle ja työntyä porukan läpi saadakseen visuaalisen vahvistuksen että poikansa oli kunnossa. Yksitoista vuotta taikavoimaisen lapsen kanssa oli tuonut mukanaan monenlaisia vahinkotaikoja eikä tämä ollut vaikeimpia selittää.
”Hän on harjoitellut silmänkääntötemppuja, mutta tämä nyt riistäytyy jo käsistä,” Carrie ilmoitti vakavana. Hän ei ollut hyvä kurinpitäjä eikä vieläkään omannut edes tarpeeksi vahvaa äiti/lapsi-suhdetta poikaansa, vaikka olikin aina rakastanut lapsiaan. Poissaolovuosiensa aikana hän oli hieman vahvistunut auktoriteettihahmona ja äidinvaistoa oli aina löytynyt vähintään vahvaan suojeluhaluun asti, mutta silti tämän tasoisissa tapauksissa hän automaattisesti jätti varsinaisen kurinpidon puolisonsa tehtäväksi. Etenkin kun he olivat aina olleet samoilla linjoilla kurinpitokeinojen suhteen, ja jos jostain syystä joskus oltiin eri mieltä siitä oli pystytty keskustelemaan.
”Me ollaan ensi kesänä koulun päättäjäisissä Peter Pan-musikaalissa,” Freya lisäsi äidin keksimään väitteeseen, ”Minä olen yksi Kadonneista Pojista ja hän on Peter Pan!” tyttö jatkoi innoissaan. Jacob ja Carrie katsahtivat tyttäreensä. Hyvin improvisoitu – tuo kun sopi tilanteeseen ja oli vieläpä totta. Totuus – etenkin lapsen suusta – sotkettuna valkoiseen valheeseen teki paljon uskottavan kokonaisuuden.
Oikeastaan Freya oli alunperin tavoitellut Wendyn roolia ja saanutkin sen, mutta kun veljensä oli tänään saatu suostumaan Peterin rooliin tyttö aikoi vaihtaa omansa Kadonneeksi Pojaksi.
Perheen naisväellä vaikutti olevan jästinkestävät selitykset hanskassa suhteellisen hyvin, Jacob pohti sen minkä pystyi sillä kauhukuvat siitä miten olisi voinut käydä jos vahinkotaika ei olisikaan ehtinyt vaikuttaa tai ulkoistunut ollenkaan, tuppasivat jatkuvasti etusijalle.
Hetken Hunter vielä elätteli toivoa että voisi valehdella syyn putoamiseensa, väittää sitä puhtaaksi onnettomuudeksi, mutta äidin vakava äänensävy ja isän vihainen olemus kertoivat että nämä tiesivät jo tarkalleen mitä oli tapahtunut. Freya ei valehtelisi tuollaisissa tilanteissa joten joku heidät tunteva oli kai nähnyt kaiken – hänelle tuli ensimmäisenä mieleen Dumo, mutta juuri nyt kantelija oli hänen pienin murheensa.

Jacob nappasi poikaa käsivarresta ja talutti ripeästi ulko-ovia kohti.
”Tajuatko miten onnekas olit!?” mies aloitti lähes samantien, sävynsä vihainen, päättäväinen ja komentava.
Se pakotti ajattelemaan asiaa, mutta Hunter ei vastannut sillä kysymys oli selkeästi retorinen eikä myöntäväkään vastaus mitään auttaisi.
”Noin ei tapahdu joka kerta,” Jacob jatkoi ja lopulta ohjasi tenavan ulos pääovista ja päästi irti. Yksityistä paikkaa ei siihen hätään löytynyt eikä sitä oikeastaan etsittykään, hän vain tahtoi viedä tämän kuuloetäisyyden ulkopuolelle niistä jotka olivat äskeisen tilanteen todistaneet. Hän kun ei ollut täysin varma mitä tulisi sanomaan ja tilanteeseen oli liittynyt taikuutta. Yleisesti ottaen ohikulkevat ihmiset harvoin jaksoivat kiinnostua lastaan toruvista vanhemmista, sen ollen täysin tavanomainen osa elämää - mistä syystä edes Hunter ei liiemmin välittänyt siitä että tässä oltiin ihmisten keskellä. Nyt kun oli sentään siirrytty pois muiden lasten läheltä - niin yleensäkin, tavoiteltiin edes vähän yksityisyyttä, mutta hänestä tuntui että tässä tapauksessa se johtui enemmänkin taikuuden osuudesta. Eikä Jacob huutanut, kuten ei yleensäkään, vain korotti ääntään ja sekin lähinnä siksi että oli yhä järkyttynyt.
”Ja sinä et todellakaan opeta kenellekään mitään mitä nämä eivät pysty oppimaan ja itsekin teet vahingossa! Hunter, tiedät miksi kaiteilla laskettelu on ehdottomasti kiellettyä, tiedät että olisit voinut kuolla tai halvaantua loppuiäksesi!”
Hunter hädin tuskin kuunteli yrittäessään epätoivoisesti löytää sanoja joilla kehitellä lieventäviä asianhaaroja tai jotain muuta ongelmia vähentävää, katse tiiviisti maassa, mutta lopultakin nuhteet saivat hänet vastaamaan vain totuudella.
”Iskä, anteeksi, en ajatellut sitä! Se oli vain-- ...Se oli--” poika vuodatti anovasti ylös katsoen ja hermostuneena käsiään edessään väännellen, mutta katkaisi ajatuksensa sillä 'hauskaa ja cool loppu laavaleikille' ei tietenkään kuulostanut edes päänsisällä järkevältä puolustukselta.
”...ei mitään,” hän siis päätti puheenvuoronsa vaisummin, laskien katseensa maahan.
”Niin, et taatusti ajatellut,” Jacob kommentoi ristien käsivartensa puuskaan ja katsoi alas tenavaan. ”Koska sinä et ole tyhmä. Joten tiedät myös että se todellakin oli jotain. Vaarallista, tuhmaa ja läpeensä typerää. Ilmeisestä sinua pitää auttaa muistamaan se, ja ajattelemaan, jotta seuraavaa kertaa ei tule,” hän jatkoi rauhallisemmin mutta merkitsevään sävyyn.
”Ei nyt,” hän lisäsi Hunterin liikehtiessä levottomasti ja katsahtaessa hermostuneesti mökeille päin, ”Tästä jatketaan myöhemmin,” mies totesi ja ohjasi poikaa olkapäästä takaisin sisälle. ”Olemme kutsuilla joten viivymme loppuun saakka kun kerta voimme,” hän jatkoi ulkoeteisen puolella.
”Mutta sinä jäät pois aarteenmetsästyksestä,” mies lisäsi eikä sävy jättänyt vastanväittämisen varaa siinäkään asiassa. Sillä hetkellä Hunteria ei tosin olisi muutenkaan huvittanut heittäytyä hankalaksi.
”Kyllä, sir,” hän vastasi vaisusti ja nyökkäsi ymmärtäneensä.
”Menehän pesemään kätesi. On melkein lounasaika,” Jacob sanoi lempeämmin, vilkaistuaan kelloa joka näytti varttia vaille kahtatoista.
”Hei,” hän pysäytti vekaran sisäeteisessä. ”Jätetään takkisi tänne. Jos sinun tulee kylmä, pitkähihainen pusero on äitisi laukussa.”
"Joo..." Hunter riisui farkkutakkinsa, ojensi sen isälleen ja suuntasi keltaisessa lyhythihaisessaan kohti wc-tiloja, pohtien miten äskeinen ei ollut tämän arvoista, etenkin kun lasku oli epäonnistunut. Toisaalta taas, ei se täysin turhaa ollut sillä leijuminen oli mahtavaa – etenkin kun sitä oli todistanut ainakin muutama ikätoveri jästien joukosta. Ja ehkä, jos tosi hyvä säkä kävisi, iskä muuttaisi mielensä edes sen pahimman suhteen...Ei aarteenmetsästyksellä niin kauheasti väliä, mutta pitkä automatka kotiin illalla olisi tarpeeksi tuskastuttavaa ilman ylimääräisiä istumisongelmiakin. Poika tavoitti pikkusiskoonsa jolle ilmoitti aarteenmetsästys-tilanteen, ja sisarukset sopivat että Freya osallistuisi silti jotta heillä olisi mahdollisuus voittaa mikä sitten palkintona olisikaan. Oli ihan tarpeeksi menetystä jäädä paitsi itse metsästyksen hauskuudesta ja hän oli varma että jos Freya voittaisi tämä jakaisi palkinnon hänen kanssaan ainakin osittain.

Jacob henkäisi hieman stressaantuneena mutta enimmäkseen helpottuneena ja rentoutui lopulta, katsellessaan poikansa perään joka yhä liikkui terveenä ja ongelmitta, pystyisi nauttimaan juhlista ja elämästä täysillä jatkossakin. Toimittaessaan takin muun perheen ulkovaatteiden joukkoon hän toivoi että loma olisi voinut päättyä pelkästään mukavissa merkeissä, mutta ei nähnyt sitä mahdollisena. Ei ollut vaihtoehtoja. Tuo riiviö tarvitsi kunnon selkäsaunan. Se oli oletusarvoisesti seuraus tuollaisista toilailuista ja kumpikin vekaroista tiesi sen, mutta tarpeellinen etenkin nyt kun tempauksesta ei ollut itsessään seurannut mitään tarpeeksi opettavaa. Oikeastaan, ei mitään sellaista – päinvastoin, mieleenpainuvin seikka oli vahinkotaika-levitaatio joka oli takuulla pojan mielestä vain positiivinen asia. Yksi puhuttelu vaikka pitäisi pidemmän ja syvemmänkin, ja aarteenmetsästyksen missaaminen ja muu vastaava unohtuisi herkästi.
Tuon muinaisen ja yleisesti hyväksi koetun kurituskeinon päätarkoitushan oli että lapsi yhdistäisi voimakkaan kivun rikkeeseen, mikä oli hänestä äärimmäisen tärkeää vakavien ja varsinkin hengenvaarallisten tempausten äärellä. Ja hän kyllä pitäisi huolen että tenava ajattelisi kaikkia mahdollisia seurauksia vähintään kahdesti ensi kerralla kun houkutti laskea takamus kaiteelle ja siitä alas. Että tämä jättäisi sen tekemättä.
Etenkin kun Tylypahkassa, mikäli poika sinne lähtisi, olisi satoja kivisiä portaikkoja kivisten lattioiden välillä – paljon korkeampia kuin tavallisissa taloissa ja kaiken päälle ne lähtivät liikkumaan minä hetkenä hyvänsä. Pahin mahdollinen yhdistelmä siis niille jotka eivät käyttäisi portaita asiallisesti.

Hän oli kylä tarkoittanut joka sanaa – Hunter ei ollut tyhmä, päinvastoin, tämä oli varsin fiksu – mutta kun poika oli myös todella vilkas ja itsepäinen samalla kun lapsilla oli luontainen taipumus elää hetkessä ja antaa periksi houkutuksille. Lisäksi kun lapsilla ei ollut automaattista kykyä kunnolla arvioida tekojensa seurauksia sillä ihmisaivojen kasvu päättyi vasta noin 25-vuotiaana ja kaikkein viimeiseksi kehittyvä osa oli etuosa joka sisälsi tuon kyvyn keskuksen. Joten fiksuimmankaan 11-vuotiaan tai edes teinin ei voinut odottaa toimivan aina järkevästi tai korjaavan käytöstään täysin itsenäisesti.

No, juhlia oli jäljellä vielä muutama tunti – kunhan tilanne olisi täysin selvä niin niistä kannatti yrittää nauttia eikä hän nähnyt sitä turhan haastavana kenellekään. Eihän tämä sentään ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta kun Hunterin, ja joskus vaikkakin harvoin jopa Freyan, tempaus aiheutti erinäisiä selkkauksia. Ja iltaankin mahtuisi varmasti myös mukavaa yhdessäoloa. Hän palasi portaikolle katsomaan miten tilanne oli jatkunut.