Mistä on pienet pojat tehty?

[Cullodena Aiken]

Dena kuunteli tarkasti Jacobia ja ymmärsi jossain vaiheessa itsekin, että tärkeintä tässä taisi olla itsevarmuus. Ja nainen tunsikin olonsa jo paremmaksi, kun Jacob rohkaisi häntä, puristaen samalla kättä. Hymy leveni Denan huulille, kannustusta hän kaipasikin. Hän katsoi tarkkaan Jacobia, kun tuo näytti avaimet ja kuunteli tuon ohjeet, hörppien omaa jäähtynyttä kahviaan.
Hän oli koko ajan tarkkana, eikä jättänyt mitään korviensa ulkopuolelle. "Selvä on pomo", hän sanoi hymyillen. Hänen pitkät hiuksensa olivat ponihännällä ja hän hieman tiukensi sitä, ottaen kupistaan uuden hörpyn. "Kukas vastaa jos puhelin soi?" Dena kysyi, sillä hän ei ollut tottunut vastaamaan vieraissa ollessaan puhelimeen. "Minäkö?" hän kysyi ja katsoi Jacobia silmiin. "Vai pikkuväki? Minä kun en ole tottunut vastamaan toisten puhelimeen", Dena sanoi hieman häpeillen.

[Jacob King]

”Se on okei,” Jacob vastasi kevyesti, eikä ymmärtänyt miksi Dena vaikutti tuolta. Tuskin moiseen tottui normaalissa arkielämässä kukaan jos ei toiminut paljon jonkun talovahtina tai hyvin pienten lasten vahtina. ”Harvempi varmaan onkaan. Tenavat voivat vastata. Ja myös käyttää puhelinta, kunhan eivät soita muualle kuin kaverilleen, minulle, äidilleen tai kummivanhemmilleen eivätkä roiku linjalla turhan pitkään tai jatkuvasti,” hän jatkoi ja viittasi sitten seuraamaan.
”Tule, tehdään pikainen kierros,” hän kehotti, vaikka huomasi kyllä että Dena vasta aloitteli kahvikupillistaian. Tämä ei kuitenkaan veisi kauan.

”Heillä ei ole lupaa käyttää tulitikkuja tai ylipäätään sytyttää tulta ilman aikuisen valvontaa, ei edes ulkona. Meillä on palohälytin tuossa,” hän kertoi ja osoitti ohimennen keittiön puolella oven edessä kattoon, ”ja toinen tuossa,” hän lisäsi sisäeteisessä osoittaen kattoon olohuoneen oven kohdalla.
”Jos tulipalo jostain syystä syttyy, kaksi palopeitettä ja vaahtosammutin löytyy täältä,” hän sanoi ja viittasi ulkoeteisen puolelle kyseisiin pelastusvälineisiin jotka roikkuivat seinällä sopivalla korkeudella myös lapsille helposti yltää.
Sitten hän viittasi Denaa yläkertaan.
Ohimennen hän mainitsi yläaulan perällä, makuuhuoneiden käytävällä, kaapiston ja kentia-palmun syvennyksen luona katossa vahtivan palohälyttimen. Sitten hän kuljetti Denan jokaisen makuuhuoneen läpi, osoittaen missä kohtaa kussakin oli palotikkaat.

”Ensiapupakkauksia meillä on kaksi. Toinen täällä yläkerrassa kylpyhuoneen korkeassa kaapissa ja toinen keittiössä,” hän siirtyi ohjeistuksen toiseksi viimeiseen vaiheeseen.
Keittiössä hän otti ensiapupakkauksen portaiden alla sijaitsevasta siivouskomerossa olevasta lääkekaapista. Pakkaus oli valkoinen keskikokoinen metallilaatikko jota koristi iso punainen risti ja sivuissa kaksi vahvaa kahvaa joista sitä oli helppo kantaa.
”Käydään vielä tämä läpi,” hän sanoi ja siirtyi takaisin pöydän ääreen.
Seuraavat minuutit kuluivat kattavan ensiapupakkauksen parissa, Jacob oli viimeksi viikonloppuna tarkistanut että kaikkea oli mukana ja että voimassaoloajan sisältävät litkut ja voiteet eivät olleet ylittäneet sitä, ainakaan liikaa. Pakkauksesta löytyi kaikkea; ensiapu-oppaan ja kaikenlaisen haavojen ja vammojen hoitoon tarvittavan kautta suupalaan tekohengityksen antamista varten mikäli jostain syystä ei halua tehdä sitä suoraan suusta suuhun, palasaippuaan, teräviin saksiin, hakaneuloihin, lämpömittariin ja muutamaan pariin muovihanskoja. Sekä pieni taskulamppu sisällään paristot ja lisänä varaparistot. Tähän aikaan vuodesta tosin sille tuskin tulisi tarvetta edes myöhemmin illalla.
Hän ei käynyt sisältöä läpi mitenkään yksityiskohtaisesti, halusi vain ääneen listata sekä visualisoida sen Denan mieleen jotta tarvittaessa pahemmassakin tilanteessa sitä saisi käytettyä nopeammin.
”Kumpikin näistä on myös lasten ulottuvilla, mutta heidän ei pitäisi koskea tähän jos ei ole oikeasti tarve ja sitä ei yleensä ole kun kotona on täysissä ruumiinvoimissa oleva aikuinen. Saippuaa, sakset, muovihanskoja ja taskulamppuja löytyy muualtakin talosta jos he jotain sellaista tarvitsevat,” hän lisäsi. Pakkaukset oli asetettu lasten ulottuville joitakin kuukausia sitten kun hän oli varma että kumpikin oli tarpeeksi kypsä ymmärtämään miten sen sisältöä ei saanut käyttää.
Koska oli täysin mahdollista että lapsenvahdillekin saattaisi sattua jotain, hän jatkoi vielä.
”Hunter tietää puhallus-painallus-elvytyksen perusteet ja olemme harjoitelleet sitä viimeisimmän vuoden aikana, mutta hän on vielä sen verran nuori ettei välttämättä osaa sitä täysin oikein. Mutta en odota etenkään näin pieniltä lapsilta hätätilanteessa mitään muuta pelastustoimintaa kuin hätänumeroon soittamisen ja tarvittaessa piiloutumisen tai ulos siirtymisen, ja kumpikin tietää millaisissa tilanteissa pitäisi soittaa ja mitä hätäkeskukseen kertoa.” He alkoivat opettaa hätänumeroon soiton ja tunnistamaan joitakin sitä vaativia tilanteita kummallekin kolmevuotiaasta lähtien. Yleensä keskuksen väki ymmärsi miten ja mitä minkäkin ikäiseltä hätääntyneeltä ja hämmentyneeltä lapselta saattoi pyytää ja mitä ei.
Tämä kaupunki oli yksi Lontoon turvallisimmista mitä tuli rikostilastoihin, ja hän varmisti aina että lapsenvahtinsa oli kaikin puolin tarpeeksi voimissaan, mutta monenlaiset hätätilanteet oli silti aina mahdollista ja tilastojen mukaan suurin osa onnettomuuksista sattui kotona.
Hän ei yleensä erityisesti pelännyt ikäviä sattumuksia, mutta ei myöskään aliarvioinut tosiasiaa että mitä tahansa voisi sattua milloin vain ja oli siksi aina pitänyt tärkeänä myös nuorten lasten hätänumeron käytön osaamista.

[Cullodena Aiken]

Dena hörppi hieman jäähtynyttä kahviaan ja jätti kupin pöydälle, kun lähti seuraamaan Jacobia. Hän painoi kaiken, mitä mies sanoi ja ohjeisti, mieleensä tarkasti. Dena katsoi pohtivasti Jacobia, sillä mies oli puhunut, ettei loitsuja saanut käyttää, ainakaan rangaistusmielessä. "Noista loitsuista", Dena aloitti epävarmasti. "Saanko käyttää niitä hätätapauksessa. Jos meinaa tukehtua tai loitsia vettä jos tarvitsee sammutaa tulipalo?" hän lisäsi ja katsoi ystäväänsä silmiin, hän kuitenkin tahtoi toimia kaikessa niinkuin olisi parasta, mutta ilman miehen suostumusta, hän ei käyttäisi loitsuja, ei edes hätätapauksessa. Olihan hän kuitenkin vain tässä tapauksessa apulainen ja hänen vastuullaan oli kahden lapsen hyvinvointi.

[Jacob King]

”Tottakai. Ja myös huvituksiin,” Jacob totesi ja lisäsi, ”Mutta vähemmän vakavat tilanteet ja ongelmat pyritään ensisijaisesti selvittämään jästikeinoin. Pidän tärkeänä opettaa ja totuttaa heidät siihen että taikuus ei ole aina saatavilla, ei edes aikuisille.”
Hän oli kyllä opettanut hengenhädässäkin selviytymiseen taiattomia keinoja jo jossain määrin, mutta opettaisi perusteellisemmin ja enemmän sitten joskus kun tenavat olisivat itsenäisempiä. Lähivuosien aikana ei kuitenkaan ollut todennäköistä että nämä päätyisivät sellaiseen tilanteeseen jossa ei olisi joku aikuinen lähellä.
Hän talletti ensiapu-pakkauksen takaisin lääkekaappiin ja kehotti taas Denaa seuraamaan.

”Tästä löytyy kaikki mahdollisesti tarvittavat numerot,” hän sanoi sisäeteisessä, osoittaen puhelinpöydällä lojuvaa paperiarkkia ja kävi sen läpi. ”Hätäkeskus, myrkynhallintakeskus, lastenlääkärimme – käytämme yksityistä...Muutamia lasten kavereiden numeroita, Potterit – siis heidän kummivanhempansa, Carrie, sekä minun asemani suora numero,” hän kävi läpi listan ja lisäsi, ”Hengenvaarassa tai mahdollisessa hengenvaarassa tietenkin ensisijaisena on hätänumero, mutta sen jälkeen tai muutoin tarvittaessa soitathan ensisijaisesti minulle. Olen todennäköisesti suurimmaksi osaksi aseman sisällä, mutta jos en satu olemaan ja asia on erityisen tärkeä niin kerro se kuitenkin - he tavoittavat minut kyllä poliisiradiolla.”
Sitten hän osoitti puhelinnumeroiden vieressä olevaa post-it-lappua jossa luki aseman nimi ja tarkka osoite. Olihan tärkeää että hänet, tai ylipäätään poliisin, saisi tarvittaessa tavoitettua muutenkin kuin puhelimella. Mutta Sutton ei välttämättä ollut Denalle kovin tuttu, joten hän tarkensi asiaa.
”Olen siis Suttonin poliisiasemalla, se on meitä lähin asema. Alle parin kilometrin päässä – noin parinkymmenen minuutin kävely. Helpoin reitti on tästä suoraan eteenpäin Westmead Roadin poikki Ringstead Roadille ja sen loppuun asti. jolloin päätyy Carshalton Roadille,” hän sanoi ja osoitti oikeaan suuntaan, ”ja siitä sitten oikealle ja taas suoraan eteenpäin kunnes asema on vasemmalla.”
Samassa post-it-lappusessa oli myös talon oma osoite ja puhelinnumero jotta ne saisi annettua nopeasti hätäkeskukseen, jos niin pahasti kävisi että hätänumerolle tulisi tarvetta. Sellaisissa tilanteissa kun herkästi jopa talossa asuva saattoi unohtaa sen osoitteen ja puhelinnumeron jos se ei lukenut silmien edessä.

”Ja tässä kuusi ja puoli puntaa,” hän ojensi lompakostaan vitosen setelin, punnan kolikon ja viidenkymmenen pennin kolikon. ”Pitäisi helpostikin riittää sinun ja heidän aterioihin ja jälkiruokiin,” hän sanoi, arvellen että tenavat kaikella todennäköisyydellä tahtoivat McDonaldsiin ”Ja kertalippuihin bussissa jos jostain syystä tarvitsette.”
Travelcard-kausilippuja hän ei lapsilleen lähes koskaan hankkinut sillä arkielämän suhteen kaikki tarvittava oli kävelymatkan päässä tai jopa autolla tarpeeksi nopeasti saavutettavissa. Joten sen vähän mitä lasten bussi- ja metromatkustukseen tuli tarvetta, kertamaksut olivat edullisempi vaihtoehto. Itselleenkin hän hankki Travelcardin korkeintaan kuukaudeksi kerralla jos sattui etukäteen tietämään erityisen paljon tarvetta Suttonin ulkopuolelle eikä hänellä juuri nyt ollut sitä. Tosin, sitä ei laillisesti voisi lainata toiselle henkilölle vaikka olisikin.
”Lähin puisto on tuossa noin puolen kilometrin päässä Benhill Roadilla. Muistaakseni olemme käyneet siellä yhdessä aiemmin?” hän sanoi ja osoitti peukalollaan takapihan suuntaan. Kyseinen puisto oli kirjaimellisesti heidän talonsa takana muutaman sivukadun ja tontin eristämänä.
Freya ei reittiä muistaisi, ja hän ei ollut täysin vakuuttunut että Hunter suuntaisi sinne omin päin jos saisi tilaisuuden harhaanjohtaa ulkoilun kaupunkiseikkailuksi.

[Cullodena Aiken]

"Okei, varmistin vain", Dena sanoi hymyillen ja lähti jälleen seuraamaan Jacobia. Nuori nainen nyökkäsi, kun Jacob sisäeteisessä näytti kaikki tarpeelliset puhelinnumerot ja työpaikkansa sekä kodinosoitteen, mikäli Dena tarvitsi niitä. "Selvä juttu", hän sanoi hymyillen, onneksi hänellä oli hyvä muisti.
Dena avasi takkinsa vetoketjutaskun ja laittoi miehen antamat rahat taskuun vetskarin taakse talteen. "No taidetaan käyttää jalkavoimia", Dena sanoi pohtivasti ja kun Jacob mainitsi puiston sijainnista, Dena muisti kyseisen paikan.
"Joo, tuttu puisto", Dena sanoi hymyillen. "Dumohan onnistui silloin taikomaan vahingossa itsensä sinne puun oksille", Dena naurahti huvittuneena, sen leikkipuistokerran hän muistaisi varmasti vielä vanhuksena. Hetken ajan hän tuli pohtineeksi äitiään ja surumielinen ilme näkyi hänen kasvoillaan. "Muistatko mitä sanoit silloin siellä sairaalassa, kun olin ollut vatsahuuhtelussa?" Dena kysyi mieheltä ja lisäsi: "Oletko edelleen samaa mieltä, että kuolleet katselevat meitä välillä?"

[Jacob King]

Hetken mietittyään Jacob ei muistanut tarkalleen mitä oli sanonut, olihan tuosta jo reilusti yli vuosikymmen, muttei myöskään uskoneensa koskaan juuri noin.
”Ainakin uskon yhä että palaamme vielä yhteen jolloin voimme kertoa elämästämme heidän jälkeensä. Että heiltä saamamme rakkaus ja yhteiset muistot oli tarpeeksi vahvaa tukemaan silloinkin kun hei eivät voineet,” hän vastasi siirtyessään ulkovaatekaapille, katse kuitenkin Denassa, ”Muistelet äitiäsi, vai?”

[Cullodena Aiken]

Cullodena katsoi ystävään, joka siirtyi ulkovaatekaapille. Dena nojasi vieressä seinään hypistellen takkinsa helmaa. "No joo, mietin vaan, että oliskohan se tyytyväinen, kun huolehdin Dumosta, vaikka aluksi se olikin vastenmielistä", Dena pohdiskeli ääneen. Jostain syystä Dena ei yksin ollessaan käynyt läpi tuollaisia mietteitä, mutta koska hän tunsi Jacobin hyvin, hän uskalsi ajatella ääneen miehen läsnäollessa. Jotenkin hän kammosi ajatella sellaisia asioita yksin, koska ei vieläkään oikein kyennyt käsittelemään tunteitaan normaalilla tavalla. Kaikki asiat, kuten sovitut menot, Dunmoren hoitaminen ja työt sun muut hän hoiti parhaansa mukaan ja suoriutui niistä yleensä kiitettävästi, mutta hän ei kyennyt itsenäisessti ajattelemaan äitiinsä liittyviä asioita, vaan hän koki paremmaksi ajatella silloin, kun oli turvallisen ja hyvän ystävän seurassa.

[Stephen Hunter King]

”No, en tuntenut häntä mutta kaikesta mitä olet hänestä puhunut, uskoisin että hän olisi ylpeä monistakin asioista mitä olet tehnyt. Etenkin veljestäsi huolehtimisesta, vaikkei sinun olisi tarvinnut,” Jacob vastasi ystävälleen hymyillen. Olihan sisaruksilla Natrach-setänsä joka oli aluksi huolehtinut Dumosta, ja luultavimmin pojalle olisi voitu palkata hoitaja.

”Omien kokemusteni mukaan, suurimmalle osalle ihmisistä tässä maailmassa perhe on kaikkein tärkein asia läpi koko elämän. Erityisesti veriside,” mies lisäsi pohdittuaan hetken pitkän uransa ja ylipäätään lukuisten vuosiensa aikana kohtaamiaan tapauksia ja ihmisiä.
Aika lähestyi puolta kolmea, ilmoitti eteisen seinäkello, Jacobin pukiessa kevyttä takkia ylleen.
”Minun on nyt mentävä jotta ehdin rauhassa työkuntoon,” hän sanoi sujauttaessaan kengät jalkaan. ”Soittaa saa milloin vain, ja olen kotona puoli kahdentoista aikaan,” hän muistutti vielä ja hymyillen heilautti kättään lähtiessään.

Hieman yli puoli tuntia myöhemmin ulko-oven lukon rapinaa seurasi melkoinen ryminä ja mekastus. Tyypillistä tässä talossa vähintään joka toinen viikko.
”Minä ensin!” Freya huudahti päättäväisesti taklatessaan veljensä ulkoeteisen parin portaikon kohdalle tämän saatua oven auki.
”Minäpäs!” poika julisti kömpiessään pikaisesti ylös ja puolestaan kumoten tytön sisäeteisen kynnykselle kun tämä oli hädintuskin saanut välioven auki.
”Sinä luit sen jo Jaken luona!” Freya valitti Hunterin loikatessa tämän yli, ja tyttö yritti tartua tämän nilkkaan mutta ohi meni.
”Siitä on jo monta päivää, sitä paitsi se tulee minun nimelläni!” Hunter puolusti itsemääräämäänsä 'oikeutta' lukea ensimmäisenä kahden viikon välein ilmestyvä Disney-lehti. Posti ei ollut toimittanut viime viikon numeroa heille ja he elättelivät toivoa sen saapumisesta tänään.
Muutamassa sekunnissa poika oli ehtinyt keittiöön sillä kohdetta ei näkynyt ruokasalin puolella, ja pian palasi sieltä lehteä tiukasti halaten jottei sitä todennäköisesti paljon enemmän haluava pikkusisko saisi riistettyä sitä.
”Pöh! Voiti vain koska et taaskaan ottanut kenkiä pois niin kuin pitäisi,” Freya mutisi itsekseen riisuessaan takkia, omat kenkänsä jo siististi naulakon alla samalla kun veljensä pölyisissä farkuissa ja hihoista hieman revenneessä tummansinisessä kevättakissa ilmestyi takaisin eteiseen. Päivä oli ollut niin ihanan keväinen, että aamu- ja iltapäivän välitunnit sekä ruokatunti olivat kuluneet tavallistakin aktiivisemmissa leikeissä joissa ei juuri vaatteita säästelty. Onneksi sentään ei ollut kuraista.
”Enpäs. Olen sinua nopeampi kaikessa,” Hunter pullisteli ehkä hieman liioitellen, ja potki vaivalloisesti musta-valkoisia lenkkareita jaloistaan. Nauhat olivat sen verran tiukalla ettei se käynyt noin vain, mutta kun lehdestä ei irti päästettäisi.
Freya tuhahti melko välinpitämättömästi siirtyessään keittiöön ja alakerran wc:n puolelle käsiä pesemään, sillä häntä kiinnosti lopultakin enemmän välipala kuin uusimmat sarjakuvat.

[Cullodena Aiken]

Denan oloa helpotti, kun hän sai jutella pienen hetken ajatuksistaan Jacobin kanssa. Miehen valmistautuessa töihin lähtöön, Dena hymyili tuolle ja toivotti tuolle työniloa. Jacobin poistuttua työhönsä, Dena joi kahvinsa loppuun ja tiskasi kuppinsa. Hän otti laukustaan romaanin ja alkoi lukea sitä keittiön pöydän ääressä. Hänen huomionsa keskeytyi ulko-ovelta kuuluvaan rapinaan, sitten ryminään ja mekastukseen. "Moik", Dena oli sanomassa, Hunterin juostua keittiöön, mutta ei ehtinyt sanoa sanaa loppuun, kun poika jo juoksi takaisin eteiseen. Dena asteli eteiseen ja hymyili sydämellisesti, kun tervehti lapsia. "Miten koulussa meni?" hän kysyi hymyillen noilta. Freyan siirtyessä käsienpesulle, Dena kehoitti Hunteria toimimaan samoin. Hän otti paketit käsiinsä ja ojensi ne lapsille, kun nuo olivat molemmat keittiössä. "Minä toin teille pienet lahjat", Cullodena sanoi ja hymyili lapsille. "Toivottavasti pidätte niistä", hän lisäsi.

[Stephen Hunter King]

Muutamia sekunteja myöhemmin keittiö täyttyi iloisista hihkaisuista. Freya ilahtui pyyhekumikokoelmaan saamasta lisäyksestä mutta innostui erityisesti Halinalle-kokoelmansa uusimmasta jäsenestä, suuri fani kun oli. Ison halauksen ja noin kymmenen kiitoksen jälkeen tyttö kirmasi yläkertaan tallettamaan ne muiden joukkoon. Veljensä oli jättänyt halailut väliin, mutta kiskoi Denaa hihasta kohti olohuonetta, puristaen moottoripyörän pienoismallia toisessa kädessään.
”Isillä on samanlainen, mutta sillä ei saa leikkiä,” poika selitti, tohkeissaan omasta kappaleestaan, osoittaen ylös kirjahyllyn lasivitriiniin jossa komeili muutama Matchbox-auto mukaan lukien samainen moottoripyörämalli. Kaikki olivat '50-luvulta ja '60-luvun alkupuolelta jolloin hänen isänsä ja setänsä olivat lapsia, samoin iso osa hänen omassa huoneessaan korissa lojuvista sillä vuosia sitten Jacob oli antanut suurimman osan lapsuutensa autoista hänelle, pitäen vain muutaman eniten tunnearvoa omaavan itsellään.
”Kiitos! Tämä on minun sadas Matchbox!” poika julisti ilme loistaen, ylpeänä mittavasta kokoelmastaan jota oli huomattavasti kartuttanut itsekin vuosien varrella taskurahoistaan.
Kieli poskessa poika mietti hetken, tuijottaen tiiviisti moottoripyörää avoimella kämmenellään edessään. Pian hän nosti kirkkaat silmänsä ja toiveikkaan katseensa ylös Denaan.
”Voisitko loihtia oikean moottoripyörän, minulle sopivan kokoisena? Tahdon ajaa tällaisella oikeasti ja ottaa Freyan sivuvaunuun!”

[Cullodena Aiken]

Dena hymyili leveästi, kun lapset selkeästi pitivät lahjoista, jotka hän oli hankkinut. Hän halasi Freyaa takaisin ja katsoi hymyillen kun tuo riensi yläkertaan, seuraten itse Hunteria olohuoneeseen. "No, tällä sinä saat leikkiä", Cullodena sanoi hymyillen ja katsoi kirjahyllyn lasivitriinin Matchboxeja. Pojan kiitokset ja ennen kaikkea tuon innostuneisuus, samoin kuin Freyan innostuneisuus ja ilo lasten kasvoilla, oli paras kiitos Denalle. "Onneksi olkoon sadasta Matchboxista", Dena sanoi hymyillen. Pojan ehdotukselle Dena joutui valitettavasti kieltäytymään. "Ajatuksesi on suloinen, mutta en osaa loihtia oikeaa sivuvaunullista moottoripyörää. Ja sitäkin varten pitäisi olla jästittömällä alueella, että suunnitelman voisi toteuttaa", nainen pahoitteli.
Kun Freyakin oli palannut, hän sanoi lempeästi: "Mutta jos te nyt syötte välipalan ja teette läksynne. Me voidaan sen jälkeen mennä porukalla leikkipuistoon ja sieltä sitten jonnekin ulos syömään."

[Stephen Hunter King]

Pojan ilme hieman synkistyi, mutta hän ymmärsi kyllä ettei kaikki osanneet loihtia asioita tyhjästä. Ilman tuota perustelua, pelkän jästialueen perusteella, hän olisi saattanut alkaa väittää vastaan mutta nyt vekara vain talletti pienoismallin farkkujensa taskuun ja lampsi takaisin keittiöön.
Freya viihtyi kinkkuleivän ja kaakaon parissa pidempään sillä oli tavallista nälkäisempi ja veli oli unohtanut Disney-lehden täysin ja hän siten saanut tilaisuuden lukea sitä rauhassa. Hunter puolestaan kumosi alas lautasellisen Kellog's Frosties-muroja ja lasillisen appelsiinimehua mahdollisimman nopeasti ja pudotti tiskit vain altaaseen tiskikoneen sijaan jotta pääsisi kotitehtävien pariin ja siten takaisin ulos mahdollisimman pian. Pois kirmatessa siskolle osoitetut hoputukset kaikuivat kuuroille korville.

Yläkertaan huoneeseensa ehdittyään hän pomppasi vuoteelleen ja alkoi purkaa reppuaan, pyrkien minimoimaan kotitehtävät. Poika tuijotti hetken hentoja ympyröitä historiankirjan aukeamalla sivunumeron ympärillä, kunnes pyyhekumi sai ylimääräisiä hommia. Vuosien mittaan hän oli todennut ettei näin kannattanut tehdä liian usein tai se alkoi näkyä koetuloksissa. Pakollisesti järjestettäviä kokeita ei alakouluissa kuulema ollut, mutta heidän koulullaan oli tyhmä tapa pitää isompia kokeita kerran lukuvuodessa, pistokokeiden lisäksi. Ja niin oli ollut isälläkin silloin kun hän oli kotiopetuksessa. Heidän koulunsa oli kaiken päälle kaupunginosan parhaimpia myös oppiaineiden suhteen, eli opetettiin useampia aineita kuin monissa muissa.
Kesälukukauden maanantait olivat onneksi kevyitä päiviä ainakin heille alempien luokka-asteiden oppilaille – suurin osa oli mennyt musiikin, kuvataiteen ja liikunnan parissa joista ei lähes koskaan tullut kotitehtäviä. Joten historian pänttäämisestä lusmuilun myötä ainoaksi tänään jäi englanti, mutta se oli yksi teoria-aineita joista Hunter tosissaan piti. Silti, puistoretki ja ulkona syöminen oli kivempaa joten myös englannin tekstikirjan viimeksi ympyröityjen sivunumeroiden kohdalta hävitettiin todisteet. Tuon voisi lukea myöhemmin illalla...Ehkä. Tehtäväkirjasta oli lätkäisty kokonainen aukeama läksyjä, mutta äidinkieli oli lempiaineiden lisäksi myös hänen vahvuuksiaan joten loppujen lopuksi kotitehtävät oli, näennäisen panostetusti, hoidettu nopeasti.

Siis jo kymmenen minuutin kuluttua Hunter kolisi portaita alas, ohittaen siskonsa joka oli vasta menossa reppunsa kanssa omien kotitehtäviensä pariin.
”Et voi olla tosissasi!” poika huokaisi, katsoen tytön perään joka hänen silmissään vaikutti kävelevänkin liian hitaasti.
”Jouduin jakamaan lounaani kaverini kanssa, koska joku oli laittanut kuolleita kärpäsiä lasagneeni...” Freya totesi puolihuolettomasti ja virnisti veljelleen.
”Eeet voi todistaa että se olin minä,” poika kommentoi tämän perään, kuulostaen hilpeän viileältä – käytännössä siitä kuuli selkeästi että hän oli tempauksen takana mutta samalla sävy oli niin itsevarma ja rento ettei hänet paremminkaan tuntevat voisi olla täysin varmoja.
”Dena! Dena! Voinko mennä jo edeltä, joohan?!” poika hihkui keittiöön juostessaan, sylissään helmikuussa syntymäpäivälahjaksi saamansa hieno RC-lentokone ja sen ohjain. Se oli kätevän pienikin, vastaavan helikopterin kokoinen; pituus 21 senttiä, korkeus 9 senttiä ja siipiväli 23 senttiä ja painoi vain kilon. Sitä sai säädettyä kolmeen eri nopeuteen ja monenkymmenen metrin korkeuteen tai etäisyydelle. Hän oli illalla ladannut sen paristot, muttei halunnut nyt lennättää sitä sisäpihalla alkuunkaan koska yhdellä latauksella sai vain kymmenen minuuttia jatkuvaa lentoaikaa. Se oli paljon RC-lentokoneiden standardiin verraten muttei niin paljon kuin voisi toivoa joten pitäisi säästää puistoon mahdollisimman paljon minuutteja. Kuluneen kahden ja puolen kuukauden aikana hän oli leikkinyt koneellaan melkein joka päivä ja esitellyt sitä ylpeänä monille kavereilleen, ja kerran aiemminkin päässyt leveilemään sillä puistossakin, mutta vähäisintäkään kyllästymistä ei ollut havaittavissa. Varsinkin kun se oli takavarikoitu kahdeksi viikoksi sen jälkeen kun hän maaliskuun alussa vahingossa lennätti sen naapurin ikkunan läpi leikkiessään sitä liian varomattomasti ja etupihalla. Lupa oli ollut lennättää vain sisäpihalla ja puistossa, mistä hän olikin sitemin pitänyt kiinni.

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi Hunterin perään, joskin hieman säälien, kun ei voinut tuon toivetta toteuttaa, mutta ainakin hänellä kunnon syy siihen, eikä vain jästivarovaisuus. Poika oli yllättävän nopea läksyjen kanssa, kun Cullodena vilkaisi kelloaan. Hän kuuli noiden kärpäs ja lasagne-kommentit ja pisti sen korvan taakse, sillä ajatteli, että Jacobin olisi ehkä hyvä tietää siitä.
Hunterin kysyessä saisiko tuo jo lähteä puistoon, Dena hymyili hieman, mutta toisin kuin ehkä saattoi olettaa, hän ei antanut lupaa, vaan hän sanoi normaalilla äänensävyllä: "Ei valitettavasti onnistu, mutta näytä läksysi, jos sait ne jo valmiiksi."
Kuitenkin Dena oli saanut ohjeen, ettei lapsia saanut päästää yksin sooloilemaan minnekään, joten siitä hän pitäisi kiinni.

[Stephen Hunter King]

”Sain, enkä halua enää ajatella niitä. Tahdon puistoon!” Hunter vastasi ja pomppi levottomana paikallaan. ”Se on tosi lähellä, voin ihan hyvin mennä edeltä!” poika intti ja osoitti kaukosäätimellä sisäpihaa kohti. ”Se on tosi lähellä!” vekara toisti juostessaan pois, mahdollisia vastaväitteitä kuuntelematta. Ulos hän ei kuitenkaan kirmannut vaan takaisin huoneeseensa sillä halusi karistaa koulupäivän pölyt täysin, vaihtamalla puhtaisiin päällysvaatteisiin. Huoneessaan hän talletti lentokoneensa sen pakkaukseen ja sen taasen sujautti farkkukankaiseen reppuun, alkaen sitten etsiä vaatekaapistaan mielekästä asukokonaisuutta - mutta se jäi kesken tenavan ajatusten juostessa mieliteosta toiseen. Kevätpäivä oli ollut mahtava, ja siten erityisen inhottavaa nököttää koulussa tuntitolkulla. Onneksi päivä oli edes päättynyt liikunnan kaksoistuntiin jolla pelattiin pesäpalloa. Itse asiassa, pallopelit voisivat jatkua, hän päätti ja pakkasi repun olkaimesta roikkuvaan verkkokassiin jalkapallon. Siltä varalta että puistossa olisi pelistä kiinnostuneita tai ehkä jopa muutama koulukavereista olisi ehtinyt paikalle.

[Cullodena Aiken]

Dena katsoi innokasta poikaa ja hymyili vinosti. "Tulehan näyttämään läksysi", hän sanoi rauhallisella äänellä, muttei ollut varma kuuliko poika, kun tuo oli niin vauhdissa. "Lähdemme kaikki yhdessä, kun lähdetään", hän lisäsi ja katsoi poikaa. Tovin aikaa nuori nainen pudisti päätään, mutta nousi lopulta portaita yläkertaan ja meni Hunterin ovelle, koputtaen ovenkarmiin. "Haluan tarkistaa läksysi, meillä on siihen aikaa, kun Freya vielä tekee omia läksyjään", Dena sanoi hymyillen ja nojasi ovenpieleen, katse pojan touhuilussa. Hän piti Hunterista ja Freyasta, oli jopa hieman huvittunut. Dena kuitenkin oli antanut sanansa Jacobille ja hän pyrkisi tekemään kaiken, niinkuin mies oli ohjeistanut, olihan kyse kuitenkin Jacobin lapsista.