19-03-2016, 03:15 AM
Juniori kielsi kokeilleensa kirjan loitsuja, johon Dumbledore vastasi lyhyesti nyökäten. Hän tiesi, että poika oli todellisuudessa yrittänyt lähettää kirouksen, mutta Dumbledoresta tuntui oikeammalta mikäli poika itse puhuisi rehellisesti.
Juniorin kirouksen luonne tuntui muuttuneen aggressiivisemmaksi, sillä poika tuntui raivostuneen rehtorille. Oli kuitenkin Dumbledorelle itsestäänselvää ettei hän todellakaan jättäisi yksinäistä koulupoikaa tuossa tilassa hortoilemaan - ja pojan muuttuessa vihaisemmaksi, rehtorin katseeseen ilmestyi syvää huolestuneisuutta. Dumbledore ei itse tarkkaan tiennyt, minkä kirouksen Juniori oli yrittänyt langettaa, mutta tunsi tuon laatuiset kiroukset - vaikka Juniroin tilassa olikin epäselvää kuinka kirous loppupeleissä vaikuttaisi kantajaansa, sillä Juniori oli kuitenkin epäonnistunut vahvassa loitsinnassaan ja epäonnistuneet kiroukset yleensä olivatkin niitä pahimpia tuhon aiheuttajia. Mutta, oli kuitenkin selvää, että kirous hallitsi uhriaan ja muutti uhrinsa persoonaa.
Kun Juniori näytti jälleen kerran pakenevan, ei Dumbledore laittanut pojalle vastaan. Hän seurasi vaalean siniset silmät huolestuneisuutta huokuen pojan liikkeitä.
Dumbledore huomasi pojan huulien pienen liikkeen ja osasi varautua seuraavaan; Lieskojen hyökätessä päin, hän oli kaivanut jo taikasauvansa valmiiksi esille ja nyt sauvan heilautuksella (ja sanattomalla loitsinnalla) hän taltutti punaisenoranssit valonsäteet. Juniori oli kuitenkin sitkeä ja ikään kuin varmistaakseen pakonsa, oli poika loitsinut kilven heidän välilleen. Koska Dumbledore oli kuitenkin Junioria kokeneempi velho eikä voimallisemmatkaan kilpiloitsut estäneet kuin vähäisimmät herjat, kumosi Dumbledore taikasauvan heilautuksella myös kilven.
Kirouksen vaikutuksen alaisena Juniori ei vaikuttanut enää lainkaan tutulta koulupojalta, vaan oikeasti vihaiselta vastustajalta. Tämä lisäsi Dumbledoren kantamaa huolta ja hän pelkäsi kuinka loitsu loppujenlopuksi vaikuttaisi nuoren pojan viattomaan mieleen.
Poika jatkoi pakoaan, mutta pako muuttui jälleen pakkomeilteiseksi linnun metsästämiseksi samaisen pikkupulun ilmestyttyä jälleen kuvioihin. Dumbledore seurasi Junioria ripein, pitkin askelin, kun tämä kapusi kivimuurin päälle. Tällöin Dumbledore sai tilaisuuden ottaa kontaktia poikaan.
"Olen huolissani sinusta, Bartemius", Dumbledore sanoi rauhallisella äänensävyllä, ja otti poikaa hellästi olkapäästä kiinni kuin herätelläkseen häntä. Hän tunsi kämmentänsä vasten, kuinka kirous kyti pojan sisällä, vahvana ja sitkeänä, kuin petona joka yritti näykkiä Dumbledoren kämmentä kuin ajaen häntä tiehensä. Dumbledore huokaisi ääneti ja alkoi mielessään manaamaan vastakirousta, jatkaen tosin puhetta jotta poika saisi tilaisuuden rauhoittua, "Vaikka loitsimisesi on ehdottomasti yksi kouluvuoden parhaimmistoa ja olet sillä tehnyt vaikutuksen jopa minuun, voisin minä silti epäillä sinun olevan tällä hetkellä hyvin väsynyt." Dumbledore tunnusteli sanoillaan, kuinka poika mahdollisesti reagoisi - hän toivoi että sanat ja hänen jatkuva äänetön vastamanauksensa herättelevisivät poikaa, mutta samalla hän oli myös varautunut siihen, että juniori jatkaisi edelleen pakkomielteistä ajojahtiaan. Peto tuntui vahvalta nuoren koulupojan sisällä, mutta Dumbledoren ääneti painittuaan vastamanauksellaan kirouksen kanssa, tunsi hän hetken yllättäen painavaa tunnetta rinakehässään, aivan kuin loitsu pyrkisi siirtymään häneen. Dumbledore kuitenkin jatkoi mielessään vastakirousta tunteesta välittämättä, painostaen kirousta häviämään, ja lopulta äänettömän taistelun jälkeen ilmapiiriä halkoi kireä räksähdys ja sen jälkeinen pahaenteinen savupöllähdys, jonka jälkeen ilmapiiri tuntui keventyneen. Se oli merkki, jonka Dumbledore tiesi tarkoittavan kirouksen häipyneen ja hän uskalsi irrottaa otteensa junioin olkapäästä.
Vaikka Dumbledore ei tiennyt, kuinka juniori kuitenkaan reagoisi, katsoi hän silti poikaa hellästi, odottaen ja istahti itse kivimuurille. Hän kaivoi rauhallisin liikkein kaapunsa taskusta pienen, hopeisen rasian. "Sitruunakarkkeja", Dumbledore hymyili, pitäen katseensa rasiassa, mutta tarkkaili silti sivusilmällä poikaa, "Jästien suosimia ja minun herkkujani. Maistuisikohan sinullekin yksi?" Dumbledore kohotti rasiaa Juniorin puoleen. Vaikka sitruunakarkit saattoivat vaikuttaa ulkopuolisen silmin tilanteeseen täysin sopimattomilta, oli karkeilla kuitenkin oma tarkoituksensa; Vaikka Dumbledore uskoi että kirous oli ainakin osittain häipynyt, oli hänestä silti hyvä että poika saisi muuta ajateltavaa.
Juniorin kirouksen luonne tuntui muuttuneen aggressiivisemmaksi, sillä poika tuntui raivostuneen rehtorille. Oli kuitenkin Dumbledorelle itsestäänselvää ettei hän todellakaan jättäisi yksinäistä koulupoikaa tuossa tilassa hortoilemaan - ja pojan muuttuessa vihaisemmaksi, rehtorin katseeseen ilmestyi syvää huolestuneisuutta. Dumbledore ei itse tarkkaan tiennyt, minkä kirouksen Juniori oli yrittänyt langettaa, mutta tunsi tuon laatuiset kiroukset - vaikka Juniroin tilassa olikin epäselvää kuinka kirous loppupeleissä vaikuttaisi kantajaansa, sillä Juniori oli kuitenkin epäonnistunut vahvassa loitsinnassaan ja epäonnistuneet kiroukset yleensä olivatkin niitä pahimpia tuhon aiheuttajia. Mutta, oli kuitenkin selvää, että kirous hallitsi uhriaan ja muutti uhrinsa persoonaa.
Kun Juniori näytti jälleen kerran pakenevan, ei Dumbledore laittanut pojalle vastaan. Hän seurasi vaalean siniset silmät huolestuneisuutta huokuen pojan liikkeitä.
Dumbledore huomasi pojan huulien pienen liikkeen ja osasi varautua seuraavaan; Lieskojen hyökätessä päin, hän oli kaivanut jo taikasauvansa valmiiksi esille ja nyt sauvan heilautuksella (ja sanattomalla loitsinnalla) hän taltutti punaisenoranssit valonsäteet. Juniori oli kuitenkin sitkeä ja ikään kuin varmistaakseen pakonsa, oli poika loitsinut kilven heidän välilleen. Koska Dumbledore oli kuitenkin Junioria kokeneempi velho eikä voimallisemmatkaan kilpiloitsut estäneet kuin vähäisimmät herjat, kumosi Dumbledore taikasauvan heilautuksella myös kilven.
Kirouksen vaikutuksen alaisena Juniori ei vaikuttanut enää lainkaan tutulta koulupojalta, vaan oikeasti vihaiselta vastustajalta. Tämä lisäsi Dumbledoren kantamaa huolta ja hän pelkäsi kuinka loitsu loppujenlopuksi vaikuttaisi nuoren pojan viattomaan mieleen.
Poika jatkoi pakoaan, mutta pako muuttui jälleen pakkomeilteiseksi linnun metsästämiseksi samaisen pikkupulun ilmestyttyä jälleen kuvioihin. Dumbledore seurasi Junioria ripein, pitkin askelin, kun tämä kapusi kivimuurin päälle. Tällöin Dumbledore sai tilaisuuden ottaa kontaktia poikaan.
"Olen huolissani sinusta, Bartemius", Dumbledore sanoi rauhallisella äänensävyllä, ja otti poikaa hellästi olkapäästä kiinni kuin herätelläkseen häntä. Hän tunsi kämmentänsä vasten, kuinka kirous kyti pojan sisällä, vahvana ja sitkeänä, kuin petona joka yritti näykkiä Dumbledoren kämmentä kuin ajaen häntä tiehensä. Dumbledore huokaisi ääneti ja alkoi mielessään manaamaan vastakirousta, jatkaen tosin puhetta jotta poika saisi tilaisuuden rauhoittua, "Vaikka loitsimisesi on ehdottomasti yksi kouluvuoden parhaimmistoa ja olet sillä tehnyt vaikutuksen jopa minuun, voisin minä silti epäillä sinun olevan tällä hetkellä hyvin väsynyt." Dumbledore tunnusteli sanoillaan, kuinka poika mahdollisesti reagoisi - hän toivoi että sanat ja hänen jatkuva äänetön vastamanauksensa herättelevisivät poikaa, mutta samalla hän oli myös varautunut siihen, että juniori jatkaisi edelleen pakkomielteistä ajojahtiaan. Peto tuntui vahvalta nuoren koulupojan sisällä, mutta Dumbledoren ääneti painittuaan vastamanauksellaan kirouksen kanssa, tunsi hän hetken yllättäen painavaa tunnetta rinakehässään, aivan kuin loitsu pyrkisi siirtymään häneen. Dumbledore kuitenkin jatkoi mielessään vastakirousta tunteesta välittämättä, painostaen kirousta häviämään, ja lopulta äänettömän taistelun jälkeen ilmapiiriä halkoi kireä räksähdys ja sen jälkeinen pahaenteinen savupöllähdys, jonka jälkeen ilmapiiri tuntui keventyneen. Se oli merkki, jonka Dumbledore tiesi tarkoittavan kirouksen häipyneen ja hän uskalsi irrottaa otteensa junioin olkapäästä.
Vaikka Dumbledore ei tiennyt, kuinka juniori kuitenkaan reagoisi, katsoi hän silti poikaa hellästi, odottaen ja istahti itse kivimuurille. Hän kaivoi rauhallisin liikkein kaapunsa taskusta pienen, hopeisen rasian. "Sitruunakarkkeja", Dumbledore hymyili, pitäen katseensa rasiassa, mutta tarkkaili silti sivusilmällä poikaa, "Jästien suosimia ja minun herkkujani. Maistuisikohan sinullekin yksi?" Dumbledore kohotti rasiaa Juniorin puoleen. Vaikka sitruunakarkit saattoivat vaikuttaa ulkopuolisen silmin tilanteeseen täysin sopimattomilta, oli karkeilla kuitenkin oma tarkoituksensa; Vaikka Dumbledore uskoi että kirous oli ainakin osittain häipynyt, oli hänestä silti hyvä että poika saisi muuta ajateltavaa.