If there is no future, there must be no past - Part 2

[Effie Clayton]

Effie kaipasi Tenoria, se oli perheenjäsenistä ainoa, joka oli koskaan saanut kuulla hänen synkimmät pelkonsa ja salaisuutensa. Edes rakkaat ja vähän turvalliset isovanhemmat, eivät tienneet kaikkea lapsenlapsestaan, mutta nuo ainakin osasivat rauhoitella tyttöä, joka kammosi ukkosta kovasti.

Keskustelu taikuudesta jäi melko lyhyeen, sillä isoäiti ei halunnut aiheesta ylipäätään kovasti keskustella, joten ei nähnyt tarpeelliseksi jatkaa sitä. “Minä haluan uskoa siihen, että taikaa on ja uskonkin. Pakko sitä on olla”, Effie pohdiskeli ääneen. Eikä hänen mumminsa ollut kuulevinaan. Isovanhemmat ymmärsivät täysin, että heidän tyttärensä oli kasvattanut liian välinpitämättömästi oman tyttärensä, tuolta oli liikaa salattu totuuksia ja jätetty lähinnä omilleen, ettei ollut ihme, jos tuon mielikuvitus oli päässyt aivan liikaa oudoille teille. Valitettavasti välinpitämättömyyksiin oli isovanhempien hankala puuttua niihin, koska lasta ei pahoinpidelty ja tuo sai ruokaa ja kävi koulussakin reippaasti.

"Mehän voidaan muuten mennä yhdessä huvipuistoon", Effie heitti ajatuksen ilmoille ja katsoi isoisäänsä anovasti. "Niin kyllä se minulle, käy jos se ei tunnut Jacobista liian tungettelevalta", Walter sanoi ja hymyili, kun poika oli esittänyt jonkun salaisuuden isälleen.