19-03-2016, 03:15 AM
Vain punaista hetkeä ennen kuin poika olisi lausunut kohtalokkaan loitsun, hänen huomionsa veti puoleensa tuttu ääni. Vain äänen tunnistaminen sai hänet kääntämään ajatuksensa ja katseensa puhujan suuntaan, koska yleensä kukaan hänen mielestään tärkeä ei käyttänyt hänen virallista nimeään. Perhe kutsui aina Junioriksi ja ystävät Bartyksi ja muilla ei paljon väliä yleensä ollutkaan. Mutta Albus Dumbledore ansaitsi kyllä joka pisaran hänen huomiostaan, ainakin nyt kun hän kuollakseen halusi jotain mitä pelkäsi jokaisen vastaantulijan yrittävän viedä häneltä.
”Niin mutku-”, Juniori aloitti hieman puolustavaan sävyyn vastauksena enemmän tai vähemmän välittömiin toruihin, mikä myös sävystä päätellen vahvisti jästimiehelle että kumpikin kaksikosta tunsi toisensa. Junior ei siis saanut vastaväitettään loppuun, kun jästi tarttui tilaisuuteen lykätä ongelmansa ”isoisän” päänvaivaksi.
Aikuisten hyvin lyhyen sananvaihdon aikana, tultuaan tuupatuksi lähemmäs Dumbledorea, Junior epätoivoisesti pohti tilaisuutta liueta paikalta, jos ei lähellä oleville paloportaille niin edes jonnekin mistä pääsisi käsiksi siihen taivaalliseen lintuun jota varmasti koko maailma haluaisi, jos sen näkisi. Sen verran hän kuitenkin oli kiinni todellisuudessa, ettei yrittänyt karata noin vain tai edes riehumalla – olisi aika epätodennäköistä että hän pääsisi muutamaa askelta pidemmälle toisen taikavoimat omaavan seurasta ilman, että ensin itse loitsuisi jotain. Ja Dumbledoren tasoisen aikuisen kanssa oli vähän haasteellisempaa keksiä mitä...
Joten siinä hän seisoi Dumbledoren vierellä taikasauvaansa tiukasti oikeassa kädessään puristaen ja tarkkaili miehen olemusta, kunnes tämä käänsi huomionsa häneen.
”En,” poika valehteli harvinaisen itsevarmasti ja kasvonsa peruslukemilla, mutta sinisenharmaiden silmiensä tummentunut katse epäluuloa huokuen. Siinä tilassa hän oli toivottoman huono tulkitsemaan kenenkään ilmeitä ja katseita oikein. Hän vilkaisi paloportaille ja päätti etsiä toisen reitin katolle. Täytyi sinne sisäkauttakin päästä. Ainakin jos vähän auttoi taiallla...Samantien hän käänsi terävän katseensa takaisin Dumbledoreen ja otti pari hidasta askelta kauemmas.
”Jätä minut rauhaan, käppänä” hän sanoi tarpeettoman uhkaavaan sävyyn ja kohotti hieman taikasauvaa pitelevää kättään tosin vain vaistomaisesti, siinä siirtyessään askel askeleelta kauemmas. ”Lukukausi on ohi, joten tekemiseni eivät kuulu sinulle.”
Vaikka epäjohdonmukaisen kasvatuksen takia Juniorin kunnioitus auktoriteetteja kohtaan olikin normaalisti kiven alla, Tylypahkan henkilökunnasta rakastettu rehtori oli se yksi ja pitkälti ainoa jonka kohdalla niin ei ollut. Muu henkilökunta oli kyllä saanut kärsiä nuoren herran terävästä ja ylimielisestä asenteesta aika ajoin. (Äidin mukaan hänen pikku enkelinsä oli kaikkia maailman ihmisiä parempi eikä liiemmin välittänyt siitä miten tämä kohteli muita kunhan ei väkivaltaiseksi käynyt, mutta isä yritti tosissaan kasvattaa kunnon kansalaista. Äidin arvojen seuraaminen oli tietenkin hauskempaa ja hän hillitsi asenteensa yleensä vasta sitten jos oli vaara että hänen isänsä saisi tietää ja saattoi jopa alkaa tosissaan harkitsemaan että asenteessaan saattaisi olla jotain korjaamisen varaa.)
Mutta kaikki kunnioittavan asenteen rippeet myös Dumbledorea kohtaan olivat kadonneet sen muutamia hetkiä sitten koetun päänsäryn myötä. Tuo kipu ei ollut missään vaiheessa täysin laantunut ja vaikka hänen takaraivonsa verenvuoto oli jo tyrehtynyt, sekin ruhje lisäsi kipuja pään alueella – mikä ei ainakaan auttanut pojan mielentilaa muuttumaan muuhun kuin vihaisempaan suuntaan.
Muutaman askeleen päässä Dumbledoresta, Junior arvioi rakennuksen kulman olevan tarpeeksi lähellä, ja päätti kokeilla oikeastaan ainoaa mahdollisuuttaan. Kirouksen alla hän koki polttavaa halua yrittää heittää vanhukseen jonkun pimeän kirouksen, mutta onneksi se jonka alla hän oli, oli hänen ensimmäinen kosketuksensa niihin. Hän ei siis sen ja muutaman samasta kirjasta vilkaisemansa lisäksi tiennyt mitään tavanomaisimpia koululaisten harjoittamia kirouksia pahempaa. Ja muita samaisen kirjan kirousten toteutustyyliä hän ei ollut painanut mieleensä.
Joten, katse suunnattuna hieman hajamielisenä Dumbledoren ohitse, hyvin hiljaisen kuiskauksen myötä pojan taikasauvan kärjestä lensi punaisenoranssi valonsäde jonka tarkoituksena oli sytyttää Dumbledoren kaapu kunnon roihuun. Hän oli soveltanut sitä loitsua niin että liekit olivat sitkeämpiä kuin normaalisti eli sammuivat vain jääkylmällä vedellä mitä vesiloitsu ei automaattisesti toimittanut. Hän ei viitsinyt tähdätä kovin ylös, koska selkeä kädenliike olisi antanut liian selvän varoituksen. Samasta syystä hän ei yrittänyt räjäyttää tämän päätä kuten oli äsken aikonut jästille tehdä. Senkin aika voisi vielä tulla, jos tilaisuus koittaisi, mutta juuri nyt tulella leikkiminen sai luvan auttaa.
Siltä varalta ettei loitsu osuisi tai tuo noin miljoona kertaa kokeneempi ja voimallisempi velho onnistuisi pääsemään siitä eroon turhan nopeasti, välittömästi sen perään poika loihti heidän välilleen kilpiloitsun jota myös oli koko syksyn ja alkutalven kehitellyt kestämään hieman kauemmin kuin vain ohikiitävän hetken, jotta sitä ei tarvitsisi onnistua loihtimaan juuri oikealla sekunnilla. Toisin kuin tuliloitsun kanssa, sen kanssa hänellä oli kuitenkin ollut mielessä puhtaat ja fiksut motiivit: siitä olisi hyötyä näin sodan aikana kaduilla kulkiessa. Yksinkertainen kilpiloitsu kuitenkin oli nopein tapa suojautua yllättävissä tilanteissa.
Sen turvin hän pinkaisi kohti rakennuksen kulmaa jonka takana uskoi onnistuvansa jotenkin katoamaan. Kiroustaitojensa alkeellisuudesta huolimatta, hänen silmissään palavasta pakkomielteen ja kasvavan vihan antamasta synkästä tunnusta oli viattomuus kaukana. Tosin, poika näytti 'viholliselleen' kieltään siinä juostessaan ja taakseen katsoessaan, mistä saattoi päätellä ettei hän itseään aivan täysin ollut vielä hukannut. Vaan kirous ei ollutkaan syönyt häntä vasta kuin muutaman hetken.
Rakennuksen kulma oli vain muutaman metrin päässä joten hän ehti pinkoa sen taakse, mutta ei löytänyt sieltä mitään mihin kadota. Se tosin ei harmittanut häntä pitkään sillä hänen silmänsä osuivat katolta pois pyrähtävään lintuun. Ajojahti jatkui entistäkin kiivaampana nyt kun hän kuvitteli jästin ja Dumbledorenkin mahdollisesti havittelevan sitä. Yläilmojen sijaan pojan askel suuntasi kohti rakennuksen vierellä kulkevaa kivimuuria jonka toisella puolella autuaan tietämätön pikkulintu liihotti. Juniori oli jo unohtanut, ettei ollut eliminoinut 'kilpailijaansa' pelistä erityisen tehokkain keinoin...Hänen mieleensä mahtui jälleen vain yksi ainoa lintu ja valmius tehdä mitä tahansa sen tavoittaakseen.
”Niin mutku-”, Juniori aloitti hieman puolustavaan sävyyn vastauksena enemmän tai vähemmän välittömiin toruihin, mikä myös sävystä päätellen vahvisti jästimiehelle että kumpikin kaksikosta tunsi toisensa. Junior ei siis saanut vastaväitettään loppuun, kun jästi tarttui tilaisuuteen lykätä ongelmansa ”isoisän” päänvaivaksi.
Aikuisten hyvin lyhyen sananvaihdon aikana, tultuaan tuupatuksi lähemmäs Dumbledorea, Junior epätoivoisesti pohti tilaisuutta liueta paikalta, jos ei lähellä oleville paloportaille niin edes jonnekin mistä pääsisi käsiksi siihen taivaalliseen lintuun jota varmasti koko maailma haluaisi, jos sen näkisi. Sen verran hän kuitenkin oli kiinni todellisuudessa, ettei yrittänyt karata noin vain tai edes riehumalla – olisi aika epätodennäköistä että hän pääsisi muutamaa askelta pidemmälle toisen taikavoimat omaavan seurasta ilman, että ensin itse loitsuisi jotain. Ja Dumbledoren tasoisen aikuisen kanssa oli vähän haasteellisempaa keksiä mitä...
Joten siinä hän seisoi Dumbledoren vierellä taikasauvaansa tiukasti oikeassa kädessään puristaen ja tarkkaili miehen olemusta, kunnes tämä käänsi huomionsa häneen.
”En,” poika valehteli harvinaisen itsevarmasti ja kasvonsa peruslukemilla, mutta sinisenharmaiden silmiensä tummentunut katse epäluuloa huokuen. Siinä tilassa hän oli toivottoman huono tulkitsemaan kenenkään ilmeitä ja katseita oikein. Hän vilkaisi paloportaille ja päätti etsiä toisen reitin katolle. Täytyi sinne sisäkauttakin päästä. Ainakin jos vähän auttoi taiallla...Samantien hän käänsi terävän katseensa takaisin Dumbledoreen ja otti pari hidasta askelta kauemmas.
”Jätä minut rauhaan, käppänä” hän sanoi tarpeettoman uhkaavaan sävyyn ja kohotti hieman taikasauvaa pitelevää kättään tosin vain vaistomaisesti, siinä siirtyessään askel askeleelta kauemmas. ”Lukukausi on ohi, joten tekemiseni eivät kuulu sinulle.”
Vaikka epäjohdonmukaisen kasvatuksen takia Juniorin kunnioitus auktoriteetteja kohtaan olikin normaalisti kiven alla, Tylypahkan henkilökunnasta rakastettu rehtori oli se yksi ja pitkälti ainoa jonka kohdalla niin ei ollut. Muu henkilökunta oli kyllä saanut kärsiä nuoren herran terävästä ja ylimielisestä asenteesta aika ajoin. (Äidin mukaan hänen pikku enkelinsä oli kaikkia maailman ihmisiä parempi eikä liiemmin välittänyt siitä miten tämä kohteli muita kunhan ei väkivaltaiseksi käynyt, mutta isä yritti tosissaan kasvattaa kunnon kansalaista. Äidin arvojen seuraaminen oli tietenkin hauskempaa ja hän hillitsi asenteensa yleensä vasta sitten jos oli vaara että hänen isänsä saisi tietää ja saattoi jopa alkaa tosissaan harkitsemaan että asenteessaan saattaisi olla jotain korjaamisen varaa.)
Mutta kaikki kunnioittavan asenteen rippeet myös Dumbledorea kohtaan olivat kadonneet sen muutamia hetkiä sitten koetun päänsäryn myötä. Tuo kipu ei ollut missään vaiheessa täysin laantunut ja vaikka hänen takaraivonsa verenvuoto oli jo tyrehtynyt, sekin ruhje lisäsi kipuja pään alueella – mikä ei ainakaan auttanut pojan mielentilaa muuttumaan muuhun kuin vihaisempaan suuntaan.
Muutaman askeleen päässä Dumbledoresta, Junior arvioi rakennuksen kulman olevan tarpeeksi lähellä, ja päätti kokeilla oikeastaan ainoaa mahdollisuuttaan. Kirouksen alla hän koki polttavaa halua yrittää heittää vanhukseen jonkun pimeän kirouksen, mutta onneksi se jonka alla hän oli, oli hänen ensimmäinen kosketuksensa niihin. Hän ei siis sen ja muutaman samasta kirjasta vilkaisemansa lisäksi tiennyt mitään tavanomaisimpia koululaisten harjoittamia kirouksia pahempaa. Ja muita samaisen kirjan kirousten toteutustyyliä hän ei ollut painanut mieleensä.
Joten, katse suunnattuna hieman hajamielisenä Dumbledoren ohitse, hyvin hiljaisen kuiskauksen myötä pojan taikasauvan kärjestä lensi punaisenoranssi valonsäde jonka tarkoituksena oli sytyttää Dumbledoren kaapu kunnon roihuun. Hän oli soveltanut sitä loitsua niin että liekit olivat sitkeämpiä kuin normaalisti eli sammuivat vain jääkylmällä vedellä mitä vesiloitsu ei automaattisesti toimittanut. Hän ei viitsinyt tähdätä kovin ylös, koska selkeä kädenliike olisi antanut liian selvän varoituksen. Samasta syystä hän ei yrittänyt räjäyttää tämän päätä kuten oli äsken aikonut jästille tehdä. Senkin aika voisi vielä tulla, jos tilaisuus koittaisi, mutta juuri nyt tulella leikkiminen sai luvan auttaa.
Siltä varalta ettei loitsu osuisi tai tuo noin miljoona kertaa kokeneempi ja voimallisempi velho onnistuisi pääsemään siitä eroon turhan nopeasti, välittömästi sen perään poika loihti heidän välilleen kilpiloitsun jota myös oli koko syksyn ja alkutalven kehitellyt kestämään hieman kauemmin kuin vain ohikiitävän hetken, jotta sitä ei tarvitsisi onnistua loihtimaan juuri oikealla sekunnilla. Toisin kuin tuliloitsun kanssa, sen kanssa hänellä oli kuitenkin ollut mielessä puhtaat ja fiksut motiivit: siitä olisi hyötyä näin sodan aikana kaduilla kulkiessa. Yksinkertainen kilpiloitsu kuitenkin oli nopein tapa suojautua yllättävissä tilanteissa.
Sen turvin hän pinkaisi kohti rakennuksen kulmaa jonka takana uskoi onnistuvansa jotenkin katoamaan. Kiroustaitojensa alkeellisuudesta huolimatta, hänen silmissään palavasta pakkomielteen ja kasvavan vihan antamasta synkästä tunnusta oli viattomuus kaukana. Tosin, poika näytti 'viholliselleen' kieltään siinä juostessaan ja taakseen katsoessaan, mistä saattoi päätellä ettei hän itseään aivan täysin ollut vielä hukannut. Vaan kirous ei ollutkaan syönyt häntä vasta kuin muutaman hetken.
Rakennuksen kulma oli vain muutaman metrin päässä joten hän ehti pinkoa sen taakse, mutta ei löytänyt sieltä mitään mihin kadota. Se tosin ei harmittanut häntä pitkään sillä hänen silmänsä osuivat katolta pois pyrähtävään lintuun. Ajojahti jatkui entistäkin kiivaampana nyt kun hän kuvitteli jästin ja Dumbledorenkin mahdollisesti havittelevan sitä. Yläilmojen sijaan pojan askel suuntasi kohti rakennuksen vierellä kulkevaa kivimuuria jonka toisella puolella autuaan tietämätön pikkulintu liihotti. Juniori oli jo unohtanut, ettei ollut eliminoinut 'kilpailijaansa' pelistä erityisen tehokkain keinoin...Hänen mieleensä mahtui jälleen vain yksi ainoa lintu ja valmius tehdä mitä tahansa sen tavoittaakseen.