Of magic and monsters...

[Jacob King]

Jacob siirtyi perheensä edellä ulos, tultuaan tulokseen että sisällä ei ollut enää vaaraa. Sisemmällä ovella viipyilevä kuura oli jäänteitä jo poistuneelta ankeuttajalta. Mieluummin hän olisi vienyt heidät pois toisesta ovesta, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan missä yksikään toinen ovi sijaitsi eikä hän halunnut riskeerata törmäystä ankeuttajaan linnan syövereissä. Ulkoilmaa painosti kuvainnollinen maailmanloppu, oli jäätävän kylmä, ja kuin kaikki kauneus ja toivo olisi kuollut eikä linnan pihamaan ympärillä olisi enää ulkomaailmaa. Muutos linnan sisätilan ilmapiiriin oli niin dramaattinen että se tuntui lähes fyysisesti painavalta. Erityisen syvä epätoivon kuilu johtui useamman ankeuttajan ryhmittymisestä, mies totesi, katseensa vaistomaisesti hakeutuessa pihamaan poikki kohti tiheässä hämärässäkin selvästi mustempia hahmoja.

Jokainen lipui tavoittelemassa hetki sitten ohi kiirehtinyttä nuorta miestä. Mahtoi tällä olla paljon hirvittäviä muistoja eli olla erityisen helppo uhri, kun noin moni ankeuttaja pyrki mieheen kiinni. Mutta siinä tapauksessa miehestä ei taatusti riittäisi onnellisuutta jokaisen halukkaan ankeuttajan ateriaksi. Näky sai hänet pohtimaan moista vaikkei hänellä ollut mitään aikeita antaa niiden ahmia kenenkään sielua jos sille jotain voisi, kutsumusammattinaan poliisi suojeluviettinsä ylsi vahvasti myös tuntemattomiin kansalaisiin, jos vaikkei yhtä vahvasti kuin omaan perheeseensä. Muutama ankeuttaja aisti alueelle ilmestyneen kolme uutta sielua ja kaksi yksilöä hyökkäsi ahnaasti isompaa uhriryhmää kohti.

Joka metrillä Jacobin mieli ja sydän täyttyi elämänsä kauan sitten taakse jääneistä kauhuista ja tuskista, ensin työurallaan nähdyistä pahimmista tapauksista mutta mitä lähemmäs ankeuttajat ehtivät sen henkilökohtaisemmiksi muistot yltyivät. Pahimmat riidat läheisten kanssa, pahimmat epäonnistumiset....Kun ankeuttajat olivat muutaman kymmenen metrin päässä Jacob eli uudestaan jo lapsuutensa synkimpiä vuosia, hän tunsi kirjaimellisesti olevansa jälleen 8-vuotias isoisänsä olohuoneessa tämän vaikeasti yrittäessä kertoa hänelle että molemmat hänen vanhemmistaan olivat kuolleet etsiessään hänen siepattua pikkuveljeään. Sydäntä puristavan tuskan ja kohoavien kyynelten läpi hän taisteli takaisin nykyhetkeen, mihin hänet tempaisi lopulta täysin lapsen itku jonka hän huomasi kuuluvan oman päänsä ulkopuolelta.

Stephen oli joukosta ainoa joka ei kärsinyt pahoista muistoista, vaivaisen kolmen vuoden jälkeen rakastettuna ja suhteellisen turvallisesti kasvaneena hänellä ei ollut sellaisia, tarpeeksi vahvoja ja merkittäviä. Ankeuttajat eivät välittäneet niistä ja niiden esiin nostamisesta, etenkin kun vierellä oli kaksi herkemmin vaikutusaltista sielua. Poika itki vain koska tunsi olevansa pahuuden ympäröimä, paljon pahemman kuin yksikään sängyn alla lymyävä hirviö, eikä äidin sylissäkään turvan tunnetta löytynyt vaikka nainen piti hänestä tiukasti kiinni eikä antanut hänen katsoa hirviöihin. Carrie ei ollut koskaan omannut vahvaa äidillistä viettiä ja juuri nyt hän taisteli itseään irti useamman vuoden takaisesta elämänsä traumaattisimmasta kokemuksesta pimeällä kujalla täysikuuyönä. Aika ja psyykeen puolustusmekanismi oli jo hämärtänyt sen puoliksi muotoaan muuttaneen ihmissuden kasvot, mutta nyt ne piirtyivät hänen mieleensä yhtä selkeästi kuin tuona yönä. Hän oli kirjaimellisesti takaisin tuossa yössä, tuon hirviön käsissä. Hän ei itkenyt, muisto oli liian syvältä ravistava että sen olisi saanut vuodatettua helpommaksi kyynelillä. Muistosta irtautuminen oli tavallistakin vaikeampaa kun hän tiesi että aivan vieressä oli kumppani joka oli sisäisesti paljon vahvempi kuin myös paljon lahjakkaampi loitsuissa. Jos hän olisi ollut yksin pojan kanssa, hän olisi hakeutunut tämän kanssa piiloon kunnes olisi saanut tunteensa paremmin hallintaan.

Vilkaisu taakse palautti Jacobin tunteidenhallintakyvyn entiselle erityisen vahvalle tasolleen, Stephenin itku ja sen vääristämät kasvot palauttivat miehen mieleen muiston jota hän oli pitänyt mielessään sisällä, odottaessaan ankeuttajaa sisäovesta. Hetki kolmen vuoden, neljän kuukauden ja viiden päivän takaa kun hän oli aivan ensimmäistä kertaa nähnyt nuo kasvot. Hän muisti elävästi tunteen kun kätilö oli ojentanut pehmoiseen siniseen froteepyyhkeeseen käärityn pienen, ryppyisen ja punaisen pienen ihmisen hänen syliinsä. Hetki kun hän oli ensimmäistä kertaa koskettanut lapsensa piskuista kättä. Hetki oli ollut hänelle mahdollisesti tavallistakin onnellisempi sillä hänellä ei ollut enää yhtään perhettä jäljellä, ja jokainen oli kuollut ennen aikojaan ja dramaattisesti. Paitsi Ben, joka oli ollut ja oli yhä, jäljettömiin kadoksissa. Stephen oli uusi alku, osa häntä ja osa kaikkia hänen menetettyjä rakkaitaan. Viaton uusi sielu jota hän sai kasvattaa mahdollisimman kauniiksi ja vahvaksi.

"Expecto Patronum!" mies lausui, ei huutaen mutta kovaan ääneen ja vakaasti, osoitettuaan sauvansa kärjen yhä nopeammin lähestyviä ankeuttajia kohti. Hän tuijotti otuksia tiiviisti, ei vähäisessäkään pelossa vaan päättäväisenä ja lapsensa elämän ensimmäisissä minuuteissa viipyen. Sauvan päästä purkautui salamana valtava kilpi hopeista usvaa joka irtautui täysin ja kiertyi portaiden alapäähän ehtineen nakeuttajaparin ympärille joita kiertäessään se otti kiinteän muodon. Hetkessä niiden ympärillä juoksi aidon kokoinen hopeankuultava urosleijona. Se liikehti kuin oikea leijona, mutta paljon, paljon nopeammin ja määrätietoisesti. Valitun muiston vuoksi sen positiivinen energia oli niin vahvaa että sen saattoi melkein tuntea ihminenkin, mutta ankeuttajat etenkin lähtivät epäröimättä sen perään kun se niitä kiertäen houkutteli niitä kauemmas loihtijastaan ja tämän perheestä. Se oli niille paljon houkuttelevampi ja vahvempi ravinnonlähde kuin kolme vähäistä ihmissielua, loitsu täytti tarkoituksensa täydellisesti.

Leijona loikki ripeästi kohti kauempana leijailevia muita ankeuttajia, työntäen niitä irti ja poispäin alakynteen jääneestä miehestä sillä Jacobin aie oli sille suojella ensisijaisesti hänen perhettään mutta yhtä lailla tätä vierasta miestä ja ketä tahansa joka saattaisi sattua tänne väärään aikaan.
Jacob kietoi käsivartensa kumppaninsa ja lapsensa ympärille, tuntien olonsa nyt paljon rauhallisemmaksi ja vahvemmaksi. Onnellisin muisto ja tietoisuus siitä ettei heihin pääsisi käsiksi enää yksikään ankeuttaja vahvisti hänen tilaansa hetki hetkeltä, samalla kun leijonan energia lievensi alueen painostavaa epätoivoa ja kylmyyttä, mutta kyllä hän mielellään olisi pari suklaalevyä ahmaissut tueksi. Palastakaan ei vain sattunut olemaan mukana.
"Kulta rakas, katso, katso!" hän kannusti yhä itkevää pienokaistaan, silittäen tämän tummia kutreja lempeästi. Vastahakoisesti mutta rohkaistuneena isänsä vakaasta ja positiivisuutta vivahtavasta äänensävystä, poika nosti kyynelten kastelemat ja kauhun valtaamat kasvonsa äitinsä rinnalta ja seurasi sillä isänsä katseen suuntaan.

Pienet silmät pyöreinä tenava tuijotti komeaa, kaunista eläinhahmoa joka ruokki kolmea paikalla yhä viipyvää ankeuttajaa Credencen lähellä, eristäen ne juoksemansa ympyrän sisään.
"Leijona!" vekara huudahti hämmästyneenä, poika ei ollut milloinkaan nähnyt mitään vastaavaa. "Onko se leijona?" hän varmisti epäröivempään sävyyn. Eläimen väri oli kovin erilainen kuin minkään kuvissa nähdyn leijonan.
"Se on isin Voimaeläin," Jacob selitti, yhä silitellen pojan päätä rauhoittavasti. "Loihdin sen suojelemaan meitä ja tuota herraa tuolla."
Stephen yritti nähdä miltä heitä oikeastaan suojeltiin, mutta valoisa kesäiltapäivä oli yhä taikahämärän peitossa ja leijonan hopeinen hohde ja ripeät liikkeet estivät sen tehokkaasti, ollen muutenkin hänelle kiehtovaa katsella.
"Lähteekö mörkö varmasti pois?" poika kysyi, puristaen tiukasti äitiään jonka olemus myös alkoi palautua vahvemmaksi.
"Aivan varmasti, kulta," Carrie vastasi, silitellen pojan selkää. Helpottuneena muistojensa taka-alalle vaipumisesta hänkin katseli Jacobin leijonaa. Lähes saman tien viimeiset kolme sysimustaa hahmoa lipuivat kohti metsää, tekemään mitä ikinä pahuuden, ahdistuksen ja epätoivon ruumiillistumat tekivätkään silloin kun eivät syöneet ihmisten onnellisuutta ja sieluja. Kumpikaan heistä ei kyennyt edes alkaa arvailla mitä.
"Oletko okei?" Jacob huudahti vieraan suuntaan, lähtien perheensä kanssa laskeutumaan portaita alas. Tietenkään mies ei voinut sitä olla, mutta olisi hyvä tietää miten pahasti tälle oli käynyt, kimpussaan oli sentään aikamoinen joukko ehkä universumin pahimpia otuksia. Ehkä joku tai jotkut niistä olivat ehtineet uhriinsa kirjaimellisesti käsiksi? Jopa imemään sielua ulos?

Stephen kurkki äidin sylissä tämän olkavarren sivusta kohti leijonaa joka omalla tahollaan yhä juoksi poistuvien ankeuttajien ympärillä laajassa ympyrässä kunnes ne olivat täysin kadonneet metsän hämärään minkä myötä se asteli jäätynyttä maata pitkin rauhallisesti kohti Jacobia, mutta haihtui ilmaan muutaman metrin jälkeen.