21-06-2017, 11:44 PM
Juostuaan päätäpahkaa ulos linnan ovista sen kummemmin ajattelematta, Credence vilkaisi kuin refleksistä taakseen äskeisen perheen varalta. "Pimi." Samalla Credence päätti sammuttaa taikasauvansa valon, sillä ulkona oli vielä sen verran kirkasta, että eteensä näkeminen ei ollut ongelma. Joskin nyt, kun ankeuttajat olivat jossain lähistöllä, keli oli hämärämpi kuin normaalisti. Credence sammutti loitsunsa siitäkin syystä, että nyt sen sammutettuaan, hän pystyisi nopeammin puolustautumaan ankeuttajilta suojeliuksella ilman siinä hetkessä valoiksen sammuttamista. Credence tiesi, että hänen suojeliuksensa oli mitäänsanomattoman heikko, mutta silti, mikäli Credence joutuisi niiden reitille ja hän olisi tarpeeksi onnekas, tuokin suojelius harhauttaisi ankeuttajia tarpeeksi ja mies pääsisi pakenemaan paikalta.
Taakseen katsoessaan Credence ei nähnyt äskeistä perhettä, joten he kai löysivät toisen reitin ulos. Miksi he olisivat paenneet takakautta, jos nopeampi reitti olisi ollut näistä ovista? Sitä ei Credence vielä sillä hetkellä ymmärtänyt, mutta linnan portaat alas asteltuaan ja katseensa nostettuaan, hän tajusi syyn. Credence pysähtyi kuin seinään nähtyään, että huonoksi onnekseen linnan edustalla, hieman metsikön suojissa, mutta tarpeeksi lähellä nopeaan hyökkäykseen, leijaili kaksi ankeuttajan kuvatusta. Kylmyys ja epätoivo valtasivat samantien hänen koko kehonsa ja Credence kauttaaltaan täristessään ei voinut muuta kuin toivoa, etteivät ankeuttajat nähneet häntä. Credence tiesi kuitenkin toiveensa olevan totaalisen naiivi yritys positiivisuuteen, sillä hän oli varma, että olisi kuin juhla-ateria noille olennoille.
"Ei, ei, ei, ei!" Credence melkeinpä huusi nähdessään ankeuttajien alkavan lipumaan uhkaavasti häntä kohti. Siinä samassa jokainen hänen solunsa oli kauhusta kankeana ja hetken ajan hän luuli jonkun langettaneen kangistumisloitsun häneen, kunnes muistot, kamalat muistot, alkoivat virrata hänen lävitseen. "Lopeta!" Credence huusi lyhistyessään maahan, sillä hänen luisevat, vapisevat jalkansa eivät enää kestäneet kannatella häntä samalla, kun muistot jatkoivat halvaannuttavaa kiertoaan. Hänen adoptioäitinsä joka ikinen lyönti, hänen ensimmäisen lemmikkinsä kuolema, joka ikinen huono muisto. Ja kaikista pahin; Tylyaho, Tylyahon hyökkäys. Sitä hän ei enää kestänyt katsoa ja lopulta riipaisi itsensä painajaisten otteesta, osoitti taikasauvallaan ankeuttajiin ja yritti ajatella onnelisinta muistoaan lausuessaan: "Odotum Suojelius!" Mutta kuten Credence tiesi, ei hänen suojeliuksensa toiminut. Se antoi kuitenkin Credencelle hetken paeta, sillä ankeuttajat jäivät pieneksi aikaa niille sijoilleen. Kuin ne olisivat odottaneet jotain.
Credence puolestaan ei jäänyt odottamaan yhtään mitään olematonta yllätystä, vaan kääntyi yhdeksänkymmentä astetta ja lähti jälleen juoksuun kuin tykinsuusta. Hän vain juoksi kertaakaan taakseen katsomatta ja oli jo uskomaisillaan selviävänsä tästä kerrasta, sillä näki jo Dufftownin kylän vanhimman asukkaan mökin muutaman kymmenen metrin päässä. Vanhus oli asunut kylässä sen verran kauan, että tiesikin Belvenie-linnasta jotain; siksi juuri hän piti vierailu kierroksia linnassa tiettyinä päivinä. Tai niin hänen lähteensä oli kertonut. Credencellä ei nimittäin ollut aikaa perehtyä sen kummemmin Dufftownin kylään, hänhän oli vain tullut tänne etsimään kirjojaan. Joita hän ei kyllä ollut löytänytkään. Jos hän nyt kuolisi näihin ankeuttajiin, hän tulisi takaisin vaikka väkipakolla ja nirhaisi itse tuon miehen. Ei se voinut olla niin vaikeaa olla kertomatta noiden saattavan poiketa linnassa harva se päivä.
Credence oli aivan mökin tuntumassa, kun hänen edelleen lehahti ankeuttaja ja hän kaatui maahan seottuaan askelissaan. Hän yritti ojentaa jalkansa ja nousta ylös, mutta tajusi loukanneensa toisen kyseisistä raajoistansa kävelykyvyttömäksi maassa oleviin puun juuriin. Credence nosti katseensa edessään olevaan ankeuttajaan. Sivuilleen katsoessaan, hän huomasi useammankin. Niitä oli kokonainen lauma. Credence ei mitenkään pärjäisi niin monelle ankeuttajalle hyödyttömillä loitsuillaan. Hän laski katseensa hitaasti maahan ja sulki silmänsä.
Taakseen katsoessaan Credence ei nähnyt äskeistä perhettä, joten he kai löysivät toisen reitin ulos. Miksi he olisivat paenneet takakautta, jos nopeampi reitti olisi ollut näistä ovista? Sitä ei Credence vielä sillä hetkellä ymmärtänyt, mutta linnan portaat alas asteltuaan ja katseensa nostettuaan, hän tajusi syyn. Credence pysähtyi kuin seinään nähtyään, että huonoksi onnekseen linnan edustalla, hieman metsikön suojissa, mutta tarpeeksi lähellä nopeaan hyökkäykseen, leijaili kaksi ankeuttajan kuvatusta. Kylmyys ja epätoivo valtasivat samantien hänen koko kehonsa ja Credence kauttaaltaan täristessään ei voinut muuta kuin toivoa, etteivät ankeuttajat nähneet häntä. Credence tiesi kuitenkin toiveensa olevan totaalisen naiivi yritys positiivisuuteen, sillä hän oli varma, että olisi kuin juhla-ateria noille olennoille.
"Ei, ei, ei, ei!" Credence melkeinpä huusi nähdessään ankeuttajien alkavan lipumaan uhkaavasti häntä kohti. Siinä samassa jokainen hänen solunsa oli kauhusta kankeana ja hetken ajan hän luuli jonkun langettaneen kangistumisloitsun häneen, kunnes muistot, kamalat muistot, alkoivat virrata hänen lävitseen. "Lopeta!" Credence huusi lyhistyessään maahan, sillä hänen luisevat, vapisevat jalkansa eivät enää kestäneet kannatella häntä samalla, kun muistot jatkoivat halvaannuttavaa kiertoaan. Hänen adoptioäitinsä joka ikinen lyönti, hänen ensimmäisen lemmikkinsä kuolema, joka ikinen huono muisto. Ja kaikista pahin; Tylyaho, Tylyahon hyökkäys. Sitä hän ei enää kestänyt katsoa ja lopulta riipaisi itsensä painajaisten otteesta, osoitti taikasauvallaan ankeuttajiin ja yritti ajatella onnelisinta muistoaan lausuessaan: "Odotum Suojelius!" Mutta kuten Credence tiesi, ei hänen suojeliuksensa toiminut. Se antoi kuitenkin Credencelle hetken paeta, sillä ankeuttajat jäivät pieneksi aikaa niille sijoilleen. Kuin ne olisivat odottaneet jotain.
Credence puolestaan ei jäänyt odottamaan yhtään mitään olematonta yllätystä, vaan kääntyi yhdeksänkymmentä astetta ja lähti jälleen juoksuun kuin tykinsuusta. Hän vain juoksi kertaakaan taakseen katsomatta ja oli jo uskomaisillaan selviävänsä tästä kerrasta, sillä näki jo Dufftownin kylän vanhimman asukkaan mökin muutaman kymmenen metrin päässä. Vanhus oli asunut kylässä sen verran kauan, että tiesikin Belvenie-linnasta jotain; siksi juuri hän piti vierailu kierroksia linnassa tiettyinä päivinä. Tai niin hänen lähteensä oli kertonut. Credencellä ei nimittäin ollut aikaa perehtyä sen kummemmin Dufftownin kylään, hänhän oli vain tullut tänne etsimään kirjojaan. Joita hän ei kyllä ollut löytänytkään. Jos hän nyt kuolisi näihin ankeuttajiin, hän tulisi takaisin vaikka väkipakolla ja nirhaisi itse tuon miehen. Ei se voinut olla niin vaikeaa olla kertomatta noiden saattavan poiketa linnassa harva se päivä.
Credence oli aivan mökin tuntumassa, kun hänen edelleen lehahti ankeuttaja ja hän kaatui maahan seottuaan askelissaan. Hän yritti ojentaa jalkansa ja nousta ylös, mutta tajusi loukanneensa toisen kyseisistä raajoistansa kävelykyvyttömäksi maassa oleviin puun juuriin. Credence nosti katseensa edessään olevaan ankeuttajaan. Sivuilleen katsoessaan, hän huomasi useammankin. Niitä oli kokonainen lauma. Credence ei mitenkään pärjäisi niin monelle ankeuttajalle hyödyttömillä loitsuillaan. Hän laski katseensa hitaasti maahan ja sulki silmänsä.