Of magic and monsters...

[Jacob King]

Pikkuinen Stephen istui eteisaulan lattialla lohikäärmeet hetkeksi unohtaneena, hän halaili ja paijaili kehräävää, mustaa kissaa. Jacob oli päästänyt pojan hellimään sitä, katti kun ei vaikuttanut villiltä. Se oli niin siistin ja terveen oloinen että kaikella todennäköisyydellä oli päässyt karkuun joltakin vierailijalta tai todennäköisimmin kuului lähiseudun asukkaalle. Kisu piti vekaran mielenkiinnon tehokkaasti itsessään, etenkin kun se kiipeili osittain pojan sylissä ja olkapäillä, ja lopulta alkoi läpsiä pikku tassullaan tenavan sateenkaaripiposta roikkuvaa sinistä tupsua. Viikari tempaisi myssyn päästään jälleen kerran, nythän oli hyvä syykin.

Tällä aiikaa, joskin lastaan sivusilmällä vahtien, Jacob ja Carrie keskustelivat suunnitelmaa linnan tutkimiseen. Siellä oli varmasti paljon osia ja huoneita joita ei oltu siistitty tai muutenkaan huollettu aikoihin, mutta ne eivät myöskään kuuluisi yleisölle järjestettyyn reittiin. He lueskelivat seinään kiinnitettyä opastustaulua pääovien vieressä jonka mukaan reitti olisi selkeästi merkitty ja tietyt alueet suljettu erinäisin estein ja varoituskyltein. He eivät yleensäkään tavanneet poiketa sallitulta reitiltä tällaisissa tilanteissa, mutta etenkin nyt pienen lapsen kanssa olisi paras pysytellä turvalliseksi luokitellulla reitillä.

Jacobin yhä tarkastellessa opastaulua reitin suhteen, Carrie jäi hetkeksi katselemaan pikkupoikaa joka leikkisästi heilutteli pipoaan innokkaan pikku karvapallon edessä, laittaen kissan pyörimään ympyrää kunnes se kellahti kyljelleen pojan pipon tupsu saalistettuna kynsiinsä ja hampaisiinsa. Stephen naureskeli sen ahnaalle innokkuudelle jonkunnhölmön tupsun suhteen. Miten lämpöisen tunnelman nuo kaksi pienokaista toivatkaan jopa ankeaan kiviseen linnaan! Carrie saattoi helposti mielikuvittaa poikansa keskiaikaisiin vaatteisiin ja matkata ajassa taaksepäin. Hänestä oli kiehtovaa miten aikoinaan joku toinen lapsi oli ehkä leikkinyt täällä kissan kanssa samantapaisesti, ja nyt heidän pikkumies...Se muistutti linnan jonkinlaisesta ajattomuudesta. Saattaisi hyvinkin olla, että toiset mu7tamat vuosisadat tästä eteenpäin tätä linnaa pidettäisiin jälleen asuntona.

Mitkään hirviöt eivät tätä kotoisaa, mukavaa hetkeä pilanneet. Perheellä ei ollut aavistustakaan ylemmän kerroksen kauhuista sillä seinät ja katto pitivät jään ja pakkasen tehokkaasti poissa eteisen puolelta. Mitä kylmyyttä seinien rakosista huokui tuntui enemmänkin tuulelta.
"Otetaan tuo lyhempi reitti. Jos jakssetaan niin käydään pidempi oppaan kanssa sitten loman päätteeksi?" Jacob ehdotti kääntäen katseensa kumppaniinsaa.
"Isi, tämä ainakin on eksynyt! Saanko pitää sen, saanhan??" Stephen aneli. Hän oli noussut ylös ja syleili kissaa joka puolestaan yhä rutisti pojan pipoa tassuissaan ja mässytti oikein antaumuksella tupsua ja sen nauhaa, keltaiset silmät suljettuna.
"Voit ottaa sen mukaan kun lähdetään takaisin kylään, mutta sieltä se löytää varmasti kotiinsa. Kissoilla on tapana vaellella pitkällekin, mutta niillä on luontainen vaisto ohjaamassa kotiin," Jacob selitti.
Stephen avasi suunsa vastaväitteiden tulvan tieltä, mutta ei ehtinyt pihahtaakaan kun yksi eteisen lukuisista ovista lennähti auki vaikkakin hitaasti, raskaamman puoleinen kun oli. Dramaattisen ilmapiirin se silti synnytti ja sai kaikkien neljän katseet kääntymään välittömästi. 

Stephen tuijotti silmät selällään luisevaa ja tummanpuhuvaa miestä joka näytti kauhistuneemmalta kuin mikään tai kukaan jonka hän oli koskaan nähnyt. Tuo mies ei ainakaan voinut olla ritari! Pariskunta puolestaan ei ollut yhtä yllättynyt tai hämmentynyt, he olivat arvelleetkin etteivät olisi ainoat vierailijat edes näin ankeana kesäpäivänä. Tai edes ainoat taikavoimaiset näin lähellä Tylyahoa. Nuorukaisen varoitus ei myöskään tullut täysin puskista, vaikkakin he tajusivat vasta sanan kuultuaan että olivat alitajuisesti varautuneet ankeuttajan kohtaamiseen. Ne kun kuulema sikiävät ja viihtyvät pimeissä, kosteissa, kylmissä, ja mädäntyvissä kolkissa ja sellaisia aivan taatusti löytyisi muinaisesta linnasta.

Ohikiitäneen miehen kauhu jäi ilmaan lähes käsinkosketeltavan vahvana. Jacob puristi taikasauvaansa entistä tiukemmin ja sammutti sen valon voidakseen loihtia välittömästi puolustukseksi jos ja kun tarve pian tulisi. Kissa joka kauhun lisäksi myös aisti lähestyvät hirviöt, pudotti "saaliinsa", alkoi sähistä ja rimpuilla pojan sylissä, rei'ittäen kynsillään tenavan takkia ja raapaisi vahingossa pari ilkeää veristä jälkeä hänen oioeaan poskeensa. Yhä täysin hämmentynyt vekara älähti ja päästi irti, kisu putosi kivilattialle osittain kyljelleen koska matkaa maahan ei ollut kovin montaa kymmentä senttiä. Eläin kirmasi pakosalle Credenceä paljon vikkelämmin, mutta yllättäen ei pääovista ulos vaan syvemmälle linnaan ovesta josta mies oli ilmestynyt.

Kissan osuessa maahan Carrie oli jo ehtinyt pojan luo ja kaappasi lapsen syliinsä, kuin myös sammutettu oma taikasauvansa yhä jotenkiten oikeassa kädessään.
"Äiti, ei! Kisu!" Stephen parkaisi hätääntyneenä, kurotellen sen perään. Poika oli jo selvinnyt ensishokista, nyt tuntien ja käsittäen että jokin oli pahasti pielessä. Eteinenkin oli paljon hämärämpi ilman isän ja äidin valoja. Ulko-ovista saatiin hyvin rajallisesti valoa näin pilvisenä päivänä, joskin näin keskikesällä aurinko ei laskisi vielä moneen tuntiin.
"Ei, kulta! Se löytää kyllä piilon," Carrie vastasi poikķeuksellisen topakasti ja piteli poikaa tiukasti ja suojelevasti, samalla kohdaten Jacobin kanssa joka oli tietenkin välittömästi siirtynyt perheensä luo. Carrie oli kyllä oikein taitava pimeyden voimilta suojautumisen loitsuissa, mutta hänellä oli perheen päänä ja isänä vahvin mahdollinen suojeluvietti etenkin kun sitä oli ollut valmiiksi jo muutenkin.
"Kissa ei edes yrittänyt paeta ulos," mies huomautti astuessaan kumppaninsa eteen niin että lapsi jäi suojatusti heidän väliinsä ja hieman hänen taakseen. "Pidä silmällä ulko-ovia ja ole valmiina." Hän itse aikoi keskittyä oviaukkoon jonka takaa varmasti olisi ankeuttaja jos toinenkin.
"Isi, mikä on ankeuttaja?" Stephen tiedusteli hyvin heikolla äänellä, äitiään rutistaen mutta katse isässään.
"Jake...?" Carrie lausahti vahvemmin, mutta kauhuissaan vaikkakin pyrki peittelemään sitä äänessään pojan vuoksi. Hän luotti kyllä että Job tiesi mitä oli tekemässä, mutta toisaalta heillä ei ollut tietoa montako ankeuttajaa tuon miehen perässä lipui.
"Ei paniikkia, katsotaan ensin ilmestyykö niitä tuosta ulos..." Jacob sivutti pojan kysymyksen, ja puhui ulkopuolisen silmin varmasti luonnottoman tyynesti, katse naulittuna oviaukkoon josta Credence oli juuri pelmahtanut ulos ja kissa kiirehtinyt sisään. Ovenkarmit ja ovi alkoivat nopeasti huurtua ja suorastaan jäätyä, samoin lattia sen takana. Se ei vielä tarkoittaisi että ankeuttaja olisi matkalla heitä kohti, ne kun levittivät hyytävää ilmaa melko pitkälle ympärillään.

Miehen joka lihas oli jännittynyt, kasvoilla äärimmäisen keskittynyt ilme ja taikasauvan päästä kipinöi vihreitä valonsäteitä. Häntä kauhistutti kyseisen olennon kohtaaminen siinä missä ketä tahansa toistakin, mutta hänellä oli takanaan lukuisten vuosien voimakkaimpienkin tunteiden hallintakokemus poliisikoulun ja pitkän työuran myötä. Ankeuttaja saati useampi olisi silti hurja haastaja, jotain kitä työkuvioissa ei ollut koskaan tullut vastaan. Mutta hänellä oli tässä hetkessä jotain erityistä. Jotain paljon tärkeämpää kuin oman kauhunsa kanssa taistelu, jotain mikä teki sen hallitsemisesta helppoa. Hänen lapsensa. Millään muulla ei ollut nyt merkitystä kuin pitää kaikki sielunsyöjät kaukana hänen rakkaasta lapsestaan. Toki myös kumppanistaan ja itsestään, mutta kumpikin pariskunnasta ajatteli tuolla hetkellä vain pikku poikansa turvallisuutta.

Nyt sitä toivoi, ettei olisi niin lähellä taikavoimaisten kylää. Ankeuttajia kyllä löytyisi mistä vain olosuhteiltaan sopivasta paikasta, mutta...Taikaministeriö oli jo kauan sitten asettanut tähän linnaan ja sen pihaseudulle ilmiintymiseneston. Siitä asti kun kunta päätti tehdä tästä virallisen turistinähtävyyden. Tällaisissa tilanteissa saattoi siis vain joko loihtia tai juosta. Jacob elehti perhettään siirtymään hiljaa kohti ulko-ovia kun jää sisemmällä ovella jatkoi lähestymistä. Minä hetkenä tahansa jokasen mielen täyttäisi kaikkein tuskallisimmat ja hirveimmät muistonsa ja silloin olisi parempi olla lähellä ulko-ovia.

Kuten hän oli päätellytkin niin kissan käytöksestä kuin omasta intuitiostaankin, ulos ryntääminen välittömästi ei olisi ollut parempi vaihtoehto useammalle hengelle kerrallaan. Ulkona, aivan linnan portaiden läheisyydessä vaani kaksi ankeuttajaa odottamassa ensimmäistä pakenijaa ja ahnaasti hyökkäsivät tätä ensimmäistä aistimaansa ihmistä kohti. Aivan kuin ne olisivat suunnitelleet koko saalistuksen.