Of magic and monsters...

[Jacob King]

Ankeuttajat olivat viimeinen asia Kingin perheen mielessä, nuorimmainen ei edes tiennyt mitä ne olivat. Moisia synkeyksiä karkoitti myös pilvien takaa kurkistella yrittävä aurinko. Heillä oli mielessään vain miellyttävät lomaaktiviteetit ja mukava viikko kaltaistensa parissa.
"Hei, Jake, meidän piti vierailla Belvenie-linnassa?" Carrie muistutti kolmikon ilmestyessä metsän laidalta takaisin kylän teille ja kyseisen linnan näkyessä jälleen horisontissa. Jacob katsoi sen suuntaan hetken verran, pohtien olisiko siihen tänään enää aikaa sillä he eivät halunneet lykätä pojan nukkumaanmenoaikaa kovin paljon edes lomamatkoilla. Linna vaikutti olevan alle kilometrin päässä heidän sijainnistaan joten hän nyökkäsi myöntävästi. Linnavierailu ja sen ajankohta oli jätetty avoimeksi, mutta kyllä se houkutti nyt kun oltiin kätevästi ihan lähellä. Majatalo jossa he yöpyivät viime yön sijaitsi kylän toisella laidalla.
"Mennään vaan. Voi olla että lomaviikon jälkeen ei valtaisan linnan kiertelystä saa enää niin paljoa irti," hän totesi. Lomailu pienen lapsen kanssa kun oli aivan eri asia kuin lomailu omalla ajallaan.
"Stephen, tules tänne," hän kutsui tenavaa joka kirmaili villisti metsän puiden välissä, yrittäen kiivetä jokaiseen jossa alimmat oksat olivat vähänkin matalemmalla. Poika rakasti luontoa yllättävän paljon paljasjalkaiseksi kaupunkilaiseksi joka ei vielä muistanut mitään aiemmilta luontoretkiltään.

"Uudestaan! Uudestaan!" Stephen hihkui, tukevasti isänsä sylissä, ja heilutti käsivarsiaan innosta kihisten. Hänellä ei ollut mitään käsitystä mistä oli kyse, mutta oli aina yhtä kutkuttavan hauskaa iun maisemat vaihtui silmänräpäyksessä. Vaikka se tuntuikin aina hetken epämiellyttävältä. Toki isä ja äiti olivat ilmiintymisen taidon hänelle selittäneet, mutta maailmaan ja elämään mahtui niin hurjan paljon hauskoja asioita ettei ne kaikki millään mahtuneet yhtäaikaa pienen kulkijan mieleen.
"Hieman myöhemmin. Katsos, poika, nyt mennään seikkailemaan tähän jännittävään linnaan," Jacob sanoi astellessaan muutaman kymmenen metrin päässä odottavia valtavia puuovia.
"Lomakaudella olisi kai ollut opastettujakin kierroksia," Carrie pohti kävellessään kumppaninsa rinnalla ja ihaili jylhää muinaista rakennusta. "Mutta luulisi siellä ainakin joitain kylttejä löytyvän tietoiskuiksi."
"Joo, ja tämä näyttäisi olevan avoinna vielä hyvän aikaa tänään. Ehditään hyvin katsella ympärillemme ilman yti,ekästä opastusta," Jacob vastasi ja päästi alas kiemurtelevan tenavan maahan, mutta nappasi poikaa välittömästi kädestä kiinni. Täällä ei tulisi kysymykseenkään juoksennella miten sattuu. Muksua pitäisi toki joka tapauksessa kantaa jossain vaiheessa sillä 3-vuotiaan kävelyvauhdilla ei ehtisi mihinkään.

Aulassakin oli niin hämärää pilvisen päivän takia, että syvemmällä olisi varmasti lähes ellei jopa täysin pimeää. Carrie ja Jacob kumpainenkin vetivät taikasauvansa esiin ja sytyttivät niihin valon sanattomasti loihtien ja lähes samanaikaiseti.
"Ritari!" kajahti hilpeä huudahdus lähempää lattiatasoa. Stephen oli bongannut haarniskan Carrien taikasauvan valokeilassa.
"Se on hänen taisteluasunsa, haarniska. Ritari taitaa olla nyt jossain muualla," Carrie vastasi ennen kuin poika innostuisi suotta liikaa.
Vekara henkäisi äänekkäästi, sillä ritareista tuli aina mieleen jotain vieläkin jännempää.
"Onko täällä lohikäärme?" hän tiedusteli toiveikkaana, kirkkaat silmät suunnattuna ylös aikuisiin.
"Kenties, mutta ehkä ei täällä sisällä," Jacob totesi ja hymyili lapselleen mysteerisesti. Kyseinen otus täällä olisi oikeasti todrlla epätodennäköistä, Taikaministeriö pyrki pitämään hyvän huolen ettei jästit pääsisi moisia näkemään ja järjestäisi taatusti sen pois mahdollisimman nopeasti.
"Minä ratsastan sillä!" Stephen julisti itsevarmana, mielessään jo täysillä unelmaansa eläen ja yritti kiskoa miestä syvemmälle linnaan nopemmin. Viikari päätyi jatkuvasti tömistämään paikoillaan, koska Jacob jäi kumppaninsa kanssa ensin ihailemaan linnan arkkitehtuuria, keskustellen siitä keskenään, ottaen vain muutaman askeleen kerralla eikä pikkumies tietenkään onnistunut kiskomaan isää senttiäkään eteenpäin.
"Tulkaa jo!" Stephen kitisi kärsimättömänä. Jacob varmensi otettaan kun tunsi pojan yrittävän päästä irti.
"Maltahan vielä, Stephen," hän kehotti tiukasti joskin lempeästi, poikaan vilkaisten. "Katso," mies lisäsi ja osoitti sauvansa valokehän seuraavaan kerrokseen johtavien portaiden juurelle mistä löytyi tenavalle jotain kiinnostavampaa kuin rakennuksen suunnittelu ja toteutus joista tämä ei ymmärtänyt mitään.