19-03-2016, 03:13 AM
Albus Dumbledore tarkkaili Junioria hyväntahtoinen, lempeä hymy kasvoillaan. Hän pisti merkille pojan tiukentuneen otteen kirjojensa ympärillä ja Dumbledoren olettamukset kävivät toteen; Poika ei tulisi luopumaan kirjoistaan helposti.
Yllättävää kyllä Juniori kuitenkin suostui kertomaan, että kirjat ovat Iskunkiertokujalta, mikä sai Dumbledoren kurtistamaan huolestuneena kulmiaan. Hän tiesi entuudestaan ettei tuon ikäisen pojan ollut soveliasta kiinnostua pimeän taikuuden kirjoista ja Junorin sanojen myötä hetken Dumbledore oli näkevinään 11-vuotiaan Tom Valedron Juniorin tilalla, yhtä kiihkeästi pimeään taikuuteen kietoutuneena. Näky kuitenkin kaikkosi nopeasti, mutta Dumbledoren huoli ei.
Juniori tuntui vaistonneen Dumbledoren taka-ajatukset, eikä Dumbledorelle tullut yllätyksenä että poika keksi nopean syyn karatakseen paikalta. Juniori sanoi menevänsä kotiin, mutta silti Dumbledore tiesi ettei poika olisi kotiin menossa. Tätä Dumbledore ei kuitenkaan paljastanut, vaan hän katsoi lempeästi oppilaaseensa ja nyökäytti hitaasti päätään. "Kerrohan vanhemmillesi terveisiä, Bartemius", hän sanoi katsoessaan samalla, kun poika katosi näköpiiristä.
Koska Dumbledore oli huolestunut Juniorin ylimääräisestä kiinnostuksesta pimeään taikuuteen ja koska hänen olettamuksensa olivat ikävästi käyneet toteen, ei Dumbledore voinut kuitenkaan jättää poikaa oman onnensa nojaan. Hitaasti ja ääneti hän loitsi itsensä näkymättömäksi ja lähti varjostamaan junioria, seuraten poikaa näkömatkan päästä. Mikäli Juniori ei olisi halukas luopumaan kirjoista vapaehtoisesti vielä tänä iltana, tulisi Dumbledoren pitää huolta ettei poika kajoaisi kirjan synkkiin kirouksiin. Hänen tehtävään oli kuitenkin pitää huolta koulunsa oppilaista ja siksi olisi selvääkin ettei juniorin tulisi kirjoja itsellään säilyttää. Kenenkään ei tulisi.
Dumbledoren pahaksi aavistukseksi poika todella avasi yhden kirjoista. Dumbledore ei vielä puuttunut tilanteeseen, vaan jäi näkymättömyysloitsun suojissa tarkkailemaan poikaa ja odottamaan oikeaa hetkeä.
Vaikka Dumbledore oli hyvin tietoinen Juniorin kyvykkäistä taidoista ja hyvästä loitsimisesta, arveli hän ettei juniori kuitenkaan onnistuisi ensiyrittämällä kovin taidokkaasti kirouksissa; ja niin siinä kävikin. Dumbledore seuraili katseellaan jästipoliisiin osunutta kirousta ja arvauksensa mukaisesti loitsu todella raukesi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Asiat eivät kuitenkaan menneet aivan olettamuksien mukaan, sillä Dumbledoren siirrettyä katseensa Junioriin, ei hän ollut epähuomiossa huomannut että loitsu kimpoutuikin myös sen lähettäjään; Oli silminnähtävää että juniorilla oli kipuja ja Dumbledore meinasi jo puuttua tilanteeseen. Otettuaan parin askeleen verran, poika kuitenkin virkosi ja Dumbledore jäi seuraamaan tilanteen kehitystä - Rehtori nimittäin tiesi, että olisi suorastaan järjetöntä ilmestyä vastakirotun pojan silmien eteen.
Kirous oli siis ilmeisesti jonkinlainen loitsu joka aiheuttaa pakkomielteen ensimmäiseen näkemäänsä kohteeseen - ja näin ollen Dumbledore lähtikin seuraamaan junioria, juniorin lähdettyä viattoman ja asiasta mitään tietämättömän kaupunkipulun perään.
Seuraava tapahtuikin kovin nopeasti. Koska villieläin oli haluton jäämään kiinni, lensi se junioria karkuun autotielle, mutta valitettavasti myös juniori itse ryntäsi tielle - Ja nopeasti myös lensi kaaressa auton törmättyä poikaan. Dumbledore hätkähti näkyä ja jo toistamiseen harkitsi itsensä näyttämistä. Auto oli onneksi osunut melko pehmeästi poikaan joten suuremmilta vammoilta vältyttiin ja poika virkosikin nopeasti. Kirous ei kuitenkaan ollut poistunut, joten Dumbledore lähtikin nyt linnun perässä juoksevan juniorin perään. Melko pian Junioria päätyi jäisille portaille. Dumbledore seurasi jälleen sivusta juniorin ja järjestysmiehen välistä kohtausta ja tällä kertaa tiesi, että nyt oli oikea aika astua kuvaan. Hän muuntautui jälleen näkyväksi ja hitan askelin lähestyi selkeästi raivoisaa junioria ja jästiä.
"No mutta, Bartemius, täällähän sinä olet", Dumbledore päivitteli yllättyneeseen sävyyn ja heristi sormeaan kuin pikku lapselle, "Pitäisihän sinun tietää ettei ikäisesi poika saa hortoilla tällä tavoin yksin."
Jästimies vaikutti selkeästi hämmentyneeltä jo pelkästään Dumbledoren ulkonäön vuoksi.
"Tunnetteko te tämän pojan?", mies kysyi epäluuloisesti, mikä sai Dumbledoren kohottamaan rauhallisen katseensa nyt vartijaan. "Tunnen hyvinkin", hän sanoi hymyillen, "Hän on pojanpoikani ja katoilee yhtenään."
Järjestysmies näytti ymmärtäväiseltä ja nyökäytti päätään. "Sellaisia ne lapset tapaavat olla", mies päivitteli ja antoi pojan Dumbledoren huostaan. "no mutta, jos asian on kerran kunnossa, niin minäpä tästä...", jästimies jatkoi ja nyki päätään vähän matkan päässä olevaa autoansa kohti. "Hyvää illan jatkoa", mies vielä huikkasi, johon Dumbledore vastasi takaisin.
Kun jästimies oli lähtenyt, Dumbledore kääntyi juniorin puoleen. "Kokeilitko sinä jotain loitsua kirjastasi?", Dumbledore ei hymyillyt, vaan katsoi poikaa nyt vakavana (vaikkakaan ei uhkaavana) suoraan silmiin, pitäen äänen kuitenkin rauhallisena.
Yllättävää kyllä Juniori kuitenkin suostui kertomaan, että kirjat ovat Iskunkiertokujalta, mikä sai Dumbledoren kurtistamaan huolestuneena kulmiaan. Hän tiesi entuudestaan ettei tuon ikäisen pojan ollut soveliasta kiinnostua pimeän taikuuden kirjoista ja Junorin sanojen myötä hetken Dumbledore oli näkevinään 11-vuotiaan Tom Valedron Juniorin tilalla, yhtä kiihkeästi pimeään taikuuteen kietoutuneena. Näky kuitenkin kaikkosi nopeasti, mutta Dumbledoren huoli ei.
Juniori tuntui vaistonneen Dumbledoren taka-ajatukset, eikä Dumbledorelle tullut yllätyksenä että poika keksi nopean syyn karatakseen paikalta. Juniori sanoi menevänsä kotiin, mutta silti Dumbledore tiesi ettei poika olisi kotiin menossa. Tätä Dumbledore ei kuitenkaan paljastanut, vaan hän katsoi lempeästi oppilaaseensa ja nyökäytti hitaasti päätään. "Kerrohan vanhemmillesi terveisiä, Bartemius", hän sanoi katsoessaan samalla, kun poika katosi näköpiiristä.
Koska Dumbledore oli huolestunut Juniorin ylimääräisestä kiinnostuksesta pimeään taikuuteen ja koska hänen olettamuksensa olivat ikävästi käyneet toteen, ei Dumbledore voinut kuitenkaan jättää poikaa oman onnensa nojaan. Hitaasti ja ääneti hän loitsi itsensä näkymättömäksi ja lähti varjostamaan junioria, seuraten poikaa näkömatkan päästä. Mikäli Juniori ei olisi halukas luopumaan kirjoista vapaehtoisesti vielä tänä iltana, tulisi Dumbledoren pitää huolta ettei poika kajoaisi kirjan synkkiin kirouksiin. Hänen tehtävään oli kuitenkin pitää huolta koulunsa oppilaista ja siksi olisi selvääkin ettei juniorin tulisi kirjoja itsellään säilyttää. Kenenkään ei tulisi.
Dumbledoren pahaksi aavistukseksi poika todella avasi yhden kirjoista. Dumbledore ei vielä puuttunut tilanteeseen, vaan jäi näkymättömyysloitsun suojissa tarkkailemaan poikaa ja odottamaan oikeaa hetkeä.
Vaikka Dumbledore oli hyvin tietoinen Juniorin kyvykkäistä taidoista ja hyvästä loitsimisesta, arveli hän ettei juniori kuitenkaan onnistuisi ensiyrittämällä kovin taidokkaasti kirouksissa; ja niin siinä kävikin. Dumbledore seuraili katseellaan jästipoliisiin osunutta kirousta ja arvauksensa mukaisesti loitsu todella raukesi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Asiat eivät kuitenkaan menneet aivan olettamuksien mukaan, sillä Dumbledoren siirrettyä katseensa Junioriin, ei hän ollut epähuomiossa huomannut että loitsu kimpoutuikin myös sen lähettäjään; Oli silminnähtävää että juniorilla oli kipuja ja Dumbledore meinasi jo puuttua tilanteeseen. Otettuaan parin askeleen verran, poika kuitenkin virkosi ja Dumbledore jäi seuraamaan tilanteen kehitystä - Rehtori nimittäin tiesi, että olisi suorastaan järjetöntä ilmestyä vastakirotun pojan silmien eteen.
Kirous oli siis ilmeisesti jonkinlainen loitsu joka aiheuttaa pakkomielteen ensimmäiseen näkemäänsä kohteeseen - ja näin ollen Dumbledore lähtikin seuraamaan junioria, juniorin lähdettyä viattoman ja asiasta mitään tietämättömän kaupunkipulun perään.
Seuraava tapahtuikin kovin nopeasti. Koska villieläin oli haluton jäämään kiinni, lensi se junioria karkuun autotielle, mutta valitettavasti myös juniori itse ryntäsi tielle - Ja nopeasti myös lensi kaaressa auton törmättyä poikaan. Dumbledore hätkähti näkyä ja jo toistamiseen harkitsi itsensä näyttämistä. Auto oli onneksi osunut melko pehmeästi poikaan joten suuremmilta vammoilta vältyttiin ja poika virkosikin nopeasti. Kirous ei kuitenkaan ollut poistunut, joten Dumbledore lähtikin nyt linnun perässä juoksevan juniorin perään. Melko pian Junioria päätyi jäisille portaille. Dumbledore seurasi jälleen sivusta juniorin ja järjestysmiehen välistä kohtausta ja tällä kertaa tiesi, että nyt oli oikea aika astua kuvaan. Hän muuntautui jälleen näkyväksi ja hitan askelin lähestyi selkeästi raivoisaa junioria ja jästiä.
"No mutta, Bartemius, täällähän sinä olet", Dumbledore päivitteli yllättyneeseen sävyyn ja heristi sormeaan kuin pikku lapselle, "Pitäisihän sinun tietää ettei ikäisesi poika saa hortoilla tällä tavoin yksin."
Jästimies vaikutti selkeästi hämmentyneeltä jo pelkästään Dumbledoren ulkonäön vuoksi.
"Tunnetteko te tämän pojan?", mies kysyi epäluuloisesti, mikä sai Dumbledoren kohottamaan rauhallisen katseensa nyt vartijaan. "Tunnen hyvinkin", hän sanoi hymyillen, "Hän on pojanpoikani ja katoilee yhtenään."
Järjestysmies näytti ymmärtäväiseltä ja nyökäytti päätään. "Sellaisia ne lapset tapaavat olla", mies päivitteli ja antoi pojan Dumbledoren huostaan. "no mutta, jos asian on kerran kunnossa, niin minäpä tästä...", jästimies jatkoi ja nyki päätään vähän matkan päässä olevaa autoansa kohti. "Hyvää illan jatkoa", mies vielä huikkasi, johon Dumbledore vastasi takaisin.
Kun jästimies oli lähtenyt, Dumbledore kääntyi juniorin puoleen. "Kokeilitko sinä jotain loitsua kirjastasi?", Dumbledore ei hymyillyt, vaan katsoi poikaa nyt vakavana (vaikkakaan ei uhkaavana) suoraan silmiin, pitäen äänen kuitenkin rauhallisena.