If there is no future, there must be no past - Part 2

[Jacob King]

Jacob puolestaan vastaili kiittelyihin, muodollisuuden nimessä vakuutellen ettei tehnyt mitään mitä kuka tahansa muukin ei olisi. Se ei tietenkään ollut aivan koko totuus sillä äärimmäisen harva olisi pystynyt irrottamaan tytön loukustaan, ja hän jo odottelikin mahdollista kysymystä mutta toivoi että jotenkin asiaa ei olisi huomioitu.
”Isi, hän ajattelee sen olevan taikaa!” Hunter hihkaisi äänekkäästi, nykien isänsä tummansinisen hihattoman paidan kyljestä sillä mies oli jo noussut seisomaan, katsoi ylös ja osoitti teinityttöä kohti. Poika oli, todennäköisesti isoäidin lisäksi, ainoa joka oli tuon sanan kuullut sillä hän oli nimenomaan tarkkaillut tyttöä ja omasi ympärivuotisesti suden kuuloaistin.
”Näinkö on?” mies totesi, katsoen merkitsevästi intoa kihisevään poikaansa jottei tämä alkaisi heti pulputtaa kaikenlaista taikaliittoista. Lapsilla oli kyllä velho- ja noitakavereitakin mutta eivät viettäneet heidän kanssaan läheskään niin paljon aikaa kuin jästikavereidensa. Heidän tuntemansa taikavoimaiset kun asuivat aivan muissa osissa Lontoota tai jopa sen ulkopuolella. Eikä hän omasta puolestaan tykännyt ilmiintyä mihinkään joka välissä.

”No, ehkä ei sentään ihan niin ihmeellisestä ole kyse,” mies sanoi, nostaen katseensa teiniin.
”Olen poliisivoimissa ja se oli vain uusi keksintö jota kehitetään käyttöömme. Se on mutkikkaampi mitä päältä näyttää,” hän tarinoi vakaasti puolitotuuden sillä ei ollut ensimmäinen kerta kun taikasauvan käyttöä joutui peitetarinalla selittämään. Niin äärimmäisen harvoin kun hän pyrkikin loitsuihin päätymään julkisella paikalla – juurikin vain hengenhädässä kun mitään muuta tarpeeksi nopeaa keinoa ei vaikuttanut olevan, jos lainkaan muuta.
Useimmat jästit nielivät tarinan pureksimatta tai ainakin melko helposti ja todennäköisimmin unohtivat koko jutun myöhemmin ajan kuluessa, etenkin kun hän yleensä käytti pelastavaa loitsua itseensä tai omiin lapsiinsa tai näiden kummivanhempiin eikä tuntemattomiin jästeihin. Pakon edessä hän yleensä unhoitutti muiston jästin mielestä. Koska hän ei ollut ammatiltaan unhoituttaja hän pyrki välttämään ihmisten mieliin niin syvästi koskemista. Niin voimallinen kuin hän olikin taikuudessa ja niin taitava kuin olikin erityisesti loitsuissa ja taikajuomissa, unhoitus oli silti perustavanlaatuisesti niin syvästi riskialtis loitsu ettei se todellakaan ollut ensimmäinen vaihtoehto joka tilanteessa.

”Saanko minäkin kokeilla sitä?” Hunter pyysi toiveikkaana nyt kun taikasauvaan oli liitetty moinen tarina.
”Et,” Jacob vastasi tiukasti, katse jälleen suunnattuna poikaan. ”Se on aivan liian vaarallinen sinun ikäistesi käsissä,” hän lisäsi saman perustelun kuin aina. Vekara huokaisi pettyneenä, koskettaen ja katsellen isänsä olkalaukkua haaveillen.
”Ei koske!” Freya hätääntyi ja läpsäisi veljensä kämmenen pois, seisoessaan sopivasti siinä kainalossa jonka puolella laukku roikkui. Ei ollut ensimmäinen kerta sekään kun Hunterin tassut löysivät isän taikasauvan, luonnollisesti ikävin seurauksin. Toistaiseksi kukaan ei sentään ollut vielä loukkaantunut.
”Saan minä laukkuun koskea,” poika puolustautui ärtyneenä, luoden siskoonsa terävän katseen. Ihan kuin hän muka olisi niin hullu, että ottaisi sauvan silloin kun laukku oli isän yllä. Freya näytti veljelleen kieltään vastaukseksi tämän rumaan mulkaisuun.