If there is no future, there must be no past - Part 2

[Jacob King]

Perhe asteli jo kolmen metrin päässä astelemassa kohti seuraavaa etappiaan ja Jacob aikeissa ottaa taas molempia lapsiaan kädestä, mutta sen sijaan kolmikko kääntyi yhtäaikaa ympäri hirvittävän hätähuudon kajahtaessa sieltä päin.
Työnsä puolesta tottuneena yllättäviinkin onnettomuustilanteisiin ja ylipäätään kaaoksen hallintaan Jacob ei tarvinnut läheskään niin montaa sekuntia tilanteen sisäistämiseen kuin useimmat muut.

”Odottakaa tuolla penkillä!” mies komensi sisaruksia, osoittaen kyseisten liukuportaiden vieressä selkänoja kaiten myötäisesti seisovaa penkkiä. Käsky kävi sävyyn jota oli aivan pakko totella välittömästi, hämmentävästä ja pelottavasta tilanteesta huolimatta. Mies itse harppoi vauhdilla liukuportaiden luo ja painoi ehkä turhankin voimallisesti punaista hätänappia joka sijaitsi liukuportaiden ja sen vieressä alaspäin kulkevien samaisten kaiteiden välissä. Kaksi sekuntia myöhemmin, molemmat portaat pysähtyivät ja mies kyykistyi tytön lähelle arvioimaan tilannetta. Välittömästi parin metrin päästä penkiltä kuului pieni ääni.
”Isi, onko hän kunnossa?” Freya tiedusteli hätääntyneenä sillä ei ollut koskaan ennen nähnyt mitään tuollaista.
”Onko siellä verta?” Hunter puolestaan uteli enemmänkin innostuneena, kuitenkin huomattava ripaus hätääntyneisyyttä hänenkin äänessään. Kyllä hän tiesi ettei verta todennäköisimmin vuotanut mistään, koska ei haistanut sitä sudenvainullaan – mutta hänellä oli kutkuttava tarve kysyä jotain dramaattista ja veri nyt sattui olemaan hänestä kaikkein hurjinta. Molemmat muksut seisoivat penkillä kurkkimassa tilannetta kaiteen yli.
”Hän selviää kyllä,” Jacob vastasi tyttärelleen vähäisellä huomiolla, vilkaisten sisarusten suuntaan, ja sivutti täysin tämän velipojan epäasiallisen tiedustelun. Valtaosa miehen huomiosta kiinnittyi teinityttöön, etenkin nyt kun omat tenavansa olivat turvallisesti siellä missä pitikin.

”Älä huoli, portaat ovat seisahtuneet,” hän pyrki rauhoittelemaan niiden koneistoon ilmeisen pahasti juuttunutta tyttöä, hyödyntäen jälleen joka pisaran poliisikoulussa opittua äänenkäyttöä johon kuului auktoriteetin lisäksi myös vakaus, tyyneys ja myötätunto joita tarvittiin työnkuvassa yhtälailla kuin tehokasta komentamistakin. Tietenkin kaikki tuo oli harjaantunut erityisesti myös kahden lapsen isänä, mutta tilanne nosti hänessä tällä hetkellä esiin enemmän ammatillista minäänsä kuin isällistä, mitä tilanteen pääuhriin tuli.
”Pääset irti aivan pian,” hän jatkoi tyynesti ja lämpimän rauhoittelevaan sävyyn, miessään kuitenkin kuumeisesti käyden läpi mahdollisuuksia.

Tytön hupparin narut ja kaulus oli ehtinyt kokonaan liukua ylätasanteen alle ja melkoinen määrä pitkiä tummia hiuksiakin seurannut perästä. Tilanne oli yhä hengenvaarallinen ja hupparia ei saisi tytön yltä, eikä sitä saisi kovin nopeasti leikattua linkkuveitselläkään. Tuota hiusmäärää ei varsinkaan, ja kellään tuskin oli saksia laukussaan. Joku oli varmasti jo menossa info-tiskille hälyttämään turvavahdin, mutta tämän saapuminen ja portaiden uudelleen käynnistäminen toiseen suuntaan veisi liian kauan. Hän näki vain yhden järkevän vaihtoehdon eikä epäröinyt sen valinnassa jouduttuaan kuluttamaan jo kallisarvoisia sekunteja tilannearvioon.

Mies avasi olkalaukkunsa takataskun. Liukkaan kepeästi hän veti esiin taikasauvansa ja välittömästi osoitti sillä tytön hupparin kaulusta, pitäen sen hyvin matalalla ja lähellä itseään, suhteellisen suojassa lähistöllä kerääntyvien jästien silmiltä. Kutsuloitsu ei tehoaisi juuttuneisiin esineisiin ja muutenkin olisi syytä jättää edes jonkinlainen jästeille ymmärrettävä jälki.

”Älä liiku,” hän komensi, ei epäystävällisesti mutta viestittäen että oli enemmän kuin tosissaan. Äkilliset liikkeet tai rimpuilu saattaisivat aiheuttaa vakavia vammoja seuraavina hetkinä. Sitten, vasen käsivartensa ja kämmenensä suojaten tytön pään sivua hän äänettömästi lausui sanan 'Diffindo', kanavoiden aikeensa ja kaiken keskittymisensä siihen – saaden välittömästi aikaan leikkausloitsun ja taitavalla kädellä leikkasi irti hupparin kaulusta, jättäen portaiden syömän narunpätkän ja kauluspalasen sinne ja samantien teki samoin toiselta puolelta. Tyttö oli vapaa kuristuksesta noin neljässä sekunnissa. Sen enempää aikailematta hän siirsi sauvansa osoittamaan hänen hiuksia.
'Waddiwasi,' hän lausui jälleen äänettömästi ja sekuntia myöhemmin liukuportaikko vaikutti sylkäisevän tummat kutrit ulos.

”Hyvä on, olet vapaa,” Jacob totesi sujauttaessaan pikaisesti taikasauvansa takaisin olkalaukkunsa takataskuun. Hän auttoi tyttöä nousemaan istumaan, samalla katsahtaen ympärilleen. Osittain tarkistaakseen oliko turvavahtia jo löytynyt ja kuinka monta jästiä läheisyydessä parveili. Helpotuksekseen hän totesi, että useimmat olivat pysyneet suhteellisen etäällä – todennäköisesti vain yksi vanhuspariskunta olisi huomannut mitään epätavallista ja he taas vaikuttivat tytön seurassa liikkuneilta. Tarpeen tullen unhoituttaminen onnistuisi kyllä.

”Isi…?” Freya sanoi epävarmana, osittain siksi että oli jättänyt penkin ilman lupaa, astellen yhä liukuportaiden yläpäässä kyykistyneen miehen luo.
”Se on okei, kulta. Se on ohi ja hän selvisi säikähdyksellä,” Jacob sanoi rakastavaan sävyyn, vetäessään 5-vuotiaansa tiukkaan ja hellään syleilyyn.
Hunter seurasi siskoaan, ottaen paikan isänsä toisesta kainalosta. Poika ei kommentoinut mitään, tarkkaili vain tilanteen etenemistä, nyt puhtaasti innostuneena kun vaaran vahvistettiin menneen ohi. Hänestä oli aina hurjan hauskaa ja jännää kun isi käytti loitsuja, etenkin jästien keskuudessa ja hän melkein toivoi että kaikki nämä jästit olisivat nähneet sen jotta voisi ehkä puhua taikuudesta! Toki hän tiesi ettei isänsä ollut niin huolimaton, mutta sai kai sitä aina haaveilla.