Mistä on pienet pojat tehty?

[Stephen Hunter King]

Heillä oli tapana syödä jälkiruokaa vain viikonloppuisin ja juhlapyhinä, jos nyt jogurtteja ja sen sellaisia ei laskettu, mutta niin rehellinen kuin tyttö yleensä olikin tätä hänellä ei ollut aikomustakaan paljastaa.
Poika loi hieman tympääntyneen katseen keittiön suuntaan, pikkusiskonsa käydessä innolla sauvasekoittimen etsimiseen. Hunter oli suunnitellut vain odottaa ruokaa leikkien parissa.
”Ugh, hyvä on…” hän huokaisi ja vääntäytyi astiakaapille. Tuolin kautta olisi tietenkin ollut hieman turvallisempaa, mutta hän halusi päästä tästä tehtävästä eroon mahdollisimman nopeasti. Hän avasi astiakaapin ja ponnisti käsivarsillaan keittiötason reunalle polvilleen jotta yltäisi kaapin keskimmäisellä hyllyllä odottaviin laseihin. Kasattuaan kolme lasia ja lautasta tiskipöydälle hän pudottautui alas, heitti laatikosta ruokailuaseet lautaskasaan ja kiikutti koko höskän kerralla ruokasalin pöydälle, vaivautumatta asettelemaan niitä paikoilleen. Vauhdilla hän kipitti jääkaapille hakemaan maidon, margariinin ja juuston, pudotti nekin ruokasaliin ja katsoi homman hoidetuksi. Heillä oli kyllä jokaisella oma pöydänkattovuoronsa ja tänään sattumoisin oli hänen, mutta aina ku vähänkään mahdollista hän yritti päästä siitä nopeasti. Ai niin, leipä. Poika huokaisi ja kävi kaivamassa kaapista leipäkorin.
Kun pikaisella vilkauksella kaikki olennainen oli kirjaimellisesti kasattu pöytään, poika viiletti saman tien pois ja olohuoneeseen käynnistämään Commodore 64ta. Kasettilaitteeseen hän lykkäsi Pac-Manin ja alkoi etsiä pelilaatikosta varsinaisia suosikkejaan sillä Freya oli taas ärsyttävästi sekoittanut hänen järjestelmänsä. Kaikkia jotka olisi pitänyt, ei löytynyt lainkaan. Hetken aikaa sohvatyynyjen ja nojatuolien seassa sukelleltuaan hän päätti pelata vain Pac-Mania. Se viihdytti häntä helposti melkein kaksikymmentä minuuttia, kunnes hän tuli ajatelleeksi jotain paljon hauskempaa kuin videopelit. Kellarissa olisi varmasti paljon vanhaa tavaraa, leluja ja pelejä joita hän ei edes muistaisi. Ja nyt kun isi ei ollut kotona, voisi helpommin salalukea isoisoisän kirjoja pimeyden voimista ja pimeästä taikuudesta paitsi tietysti jos ne oli viime kerran jälkeen onnistuttu piilottamaan tarpeeksi hyvin. Vekara virnisti itsekseen, oikein tyytyväisenä oveluudestaan.
Pian poika oli jälleen ruokasalissa, kiskomassa lattialuukkua auki. Siinä oli hommaa sillä se oli yllättävän painava hänen kokoiselleen kun sen yhdisti luukun kokoon. Paljon helpompi avata sisältäpäin.