Child's play on dark days

[Barty Crouch Jr.]

Juniori kurtisti kulmiaan ja kallisti hieman päätään mietteliäänä ja katsoi Dumbledorea hitusen verran epäluuloisena tämän ehdottaessa että joku muu huolehtisi hänen madoistaan. Vaikka poika ei sinä iltana kostonhimoissaan onnistunutkaan kääntämään aivojaan täydellisesti oikealle taajuudelle matojen vaarallisuuden suhteen, oli rotan ja naisen kohtalo sentään sen verran hänen kalloonsa uponnut että aikuisen suusta tuollaiseen ehdotukseen suhtautua epäilevästi. Siltikin, vaikka ehdottajana oli niin hyvä tyyppi kuin rehtori Dumbledore. Junior ei ehtinyt tehdä päätöstä, kun toisen huomio siirtyi jo hänen kirjoihinsa ja siten myös hänen, ja katseensakin laskeutui niihin.

Vaistomaisesti hän puristi niitä tiukemmin, vaikka niitä koskeneet kommentit olivatkin olleet melko neutraalin, suorastaan positiivisen sävyisiä. Kirjavalintojensa tarkoitusperiä hän ei silti ollut vähäisimmässäkään määrin aikeissa sen yksityiskohtaisemmin esitellä kenellekään, kaikista mahdollisista syistä.
”Ehkä... Ainakin nämä vaikuttavat paljon mielenkiintoisemmilta kuin Tylypahkan valikoima. Nämä on...lainattu joltain Iskunkiertokujan asiakkaalta. Ei sitä koskaan tiedä mitä iloa näistä on...” poika kommentoi siis hieman vältellen ja vilkaisten kadulle päin josta toinen mato oli ehtinyt jo varmaan seuraavaan kortteliin asti. Hän unohti autuaasti että oli pyytänyt iilimatoa takaisin tai että Dumbledore edes piteli sellaista mikä jälkeenpäin mietitytti häntä, sillä hän oli luullut viattoman pilailun kiinnostaneen häntä enemmän...
”Tuota...Onkin varmaan aika suunnata kotiin...Isä ja äiti huolestuvat niin herkästi...” poika mutisi puoliääneen ja siirtyi hiljalleen kadun puolelle, yhä varastamaansa omaisuutta tiukasti pidellen. Vanhempien huolestumisesta ja rehtorin mainostamasta suuresta vastuusta hänelle johtui taas mieleen madot ja että kotiin niiden vieminen saattaisi päättyä onnettomasti, jos ne sattuisivat sittenkin pääsemään vapaaksi ja löytäisivät tiensä vaikka sänkyihin keskellä yötä. Saattaisi huolestuminen vaihtua huonolla säkällä elinikäiseen kotiarestiin. Ei, hän ei todellakaan menisi tunnustamaan vanhemmilleen mitä oli hukannut, jos niin kävisi. Silti hän ei ollut kovin innokas luovuttamaan kostonvälineitään pois, vaikka olisikin mahdollisuus saada ne vielä takaisin.
”Ja älkää huoliko, sir – kyllä minä näiden ötököiden kanssa pärjään!” hän julisti itsevarman kuuloisena peruuttaessaan kadulla poispäin Dumbledoresta. Eiköhän ne muutamalla loitsulla laatikossa pysyisi ja varmuuden vuoksi ne voisi jättää vaikka autotalliin. ”Sitä paitsi se on hyvää harjoitusta taikaotusten hoidossa!” hän veti jälleen opinnot kauniisti kuorruttamaan kyseenalaisia aikeitaan, ja varsinkin tarkoituksena ohjata aihe pois kirjoista joiden tiesi todennäköisimmin olevan laittomia sen lisäksi ettei kukaan vastuullinen aikuinen halunnut nähdä niitä hänen ikäisen käsissä muutenkaan. Olisi vain ajan kysymys milloin tämä takavarikoisi ne tai jotenkin muuten...kieroilisi ne itselleen, jos asia rumasti haluttaisiin muotoilla.

Niine hyvineen poika kääntyi ympäri ja pinkaisi juoksuun kohti Vuotavaa Noidankattilaa ja Viistokujan sisäänkäyntiä hakeakseen polkupyöränsä. Kadun toisella puolella hän tajusi ettei ollut toivottanut hauskaa joulua yhdelle lempiopettajistaan, (vaikkei rehtori varsinaisesti mitään kouluainetta opettanutkaan silti hän laski tämän 'opettajahenkilökuntaan'), mutta lohduttautui ajatuksella että saattaisi hyvin törmätä tähän vielä joulunpyhinä vaikka Tylyahossa. Moni velhokansan edustaja viihtyi siellä.
Ennen hän olisi varmasti törmännyt isoihin nimiin, kun hänen isänsä oli raahannut perhettään kaikenmaailman tapahtumiin edustusmielessä pyrkiessään menestyksekkäästi urallaan ylemmäs, mutta tämän vuoden alussa saavutettuaan lakituvan johtajan eli tuomarin paikan Taikaministeriössä, tämä oli toistaiseksi tyytynyt siihen asemaan ja omistautui entistä enemmän pätevyytensä näyttämiseen työsarallaan. Vaikka Juniorilla ei ollut epäilystäkään etteikö miehen kunnianhimo pian suuntaisi myös Taikaministerin korkeudelle. Mutta ei hän ollut viitsinyt enää valittaakaan, olihan isä sentään antanut hänelle rutkasti enemmän aikaa ja huomiota parin viime vuoden ajan, kunnian- ja vallanhimostaan huolimatta. Kyllä hän isäukkoa mielellään uralla eteenpäin auttoi, kunhan se ei oltu häneltä itseltään mitään pois. Tänä jouluna hän oli kuitenkin vapaa juoksemaan ihan omissa tapahtumissaan, joten pojan aatokset harhailivat jälleen ylihuomiseen.

Junior oli hidastanut kulkuaan kävelyksi siinä mahdollisuuksiaan miettiessään ja sylissään puristamat kirjat kuin sanattomasti kutsuivat häntä etsimään jotain tosi katalaa ja nasevaa sieltä. Iilimatopuuro alkoi askel askeleelta tuntua lapsellisemmalta ja tyhmemmältä idealta, vaikka kuinka olisi lihansyöjäversio.
Joten puolimatkassa hän istahti katulampun juurelle risti-istuntaan, selaamaan Kuuttasataakuuttakymmentä Karmeaa Kohtaloa. Aivan niin montaa hän ei ehtinyt käydä läpi kun silmänsä osuivat yhteen joka vaikutti hauskalta tulevaa kevätlukukautta ajatellen. Kirous oli varsin värikkäästi sovellettavissa niin keston kuin sisällönkin suhteen, mutta perimmäinen vaikutus oli äärimmäinen pakkomielle; uhri tavoittelisi pakkomielteisesti sitä minkä ikinä näkisi ensimmäisenä kirouksen osumisen jälkeen, mikä tietenkin oli täysin kiroajan järjestettävissä. Sen voisi säätää haluamansa vahvuiseksi eli uhrin jopa tappamaan pakkomielteensä kohteen vuoksi, tai jahtaamaan kohdetta muuta ajattelematta vuorokauden ympäri ilman unta ja ravintoa, tai laittaa kestämään vaikka vuosikausia, ja toisaalta voisi soveltaa niinkin että uhri tekisi itsemurhan määritellyn ajan kuluessa, jos ei saisi pakkomielteensä kohdetta kiinni. Toki poika tiedosti että noin monitahoisesti säädeltävä kirous olisi luultavasti varsin haastava – varsinkaan jos sen ei halunnut olla kenenkään kuolemaksi, mutta häntä kiinnosti kokeilla mitä tapahtuisi jos sitä yrittäisi ihan yksinkertaisimmillaan ilman erityisiä säätöjä. Ei se sillä tasolla voisi olla hengenvaarallinen, eihän?

Hän talletti molemmat kirjat sekä matolaatikon takkinsa povitaskuun ensin kutistettuaan ne minimaaliseen kokoon, ja lähti etsimään ensimmäistä harjoituskohdettaan. Löydettyään jästipoliisin jonka kohteen hän halusi jättää sattuman varaan, hän seurasi kirjan ohjeita, (vaikkei hänen tavoitteeseensa suoranaisesti sellaisia löytynytkään.) Koska kirous liittyi mielenhallintaan, toimiakseen oikein ja hallitusti se vaati enemmän taikavoimien kanavointia ja mielen keskittymiskykyä kuin yksikään 11-vuotias kykenisi asialle antamaan. Niin voimallisen velhon käsissä kuin mitä tämä nuorukainen oli, se kyllä toteutui, mutta ei kanavoitunut kokonaan ulos. Jästipoliisi lähti kyllä mielipuolinen kiilto silmissään jahtaamaan tuulessa ohitseen lentänyttä alennusmyyntiesitettä, mutta saatuaan sen kiinni kadunkulmassa, taika raukesi. Pojalla itsellään ei käynyt niin hyvä lykky vaan kuvainnollisesti päätä halkovan migreenikohtauksen jälkeen, avatessaan silmänsä hän tiesi eteensä tepastelleen kaupunkipulun olevan se mitä varten hän oli elänyt kaikki nämä vuodet.

Kuten kesypuluilla oli tapana, oli se kesy, mutta haluton jäädä kiinni joten Juniorin yrittäessä kaapata se käsiinsä, lintu pyrähti muutaman metrin päähän ja hypähti rotvallin reunalta tielle jossa tietenkin syntyi pojan silmin tuomipäivän kohtaus. Olisihan pikkulintu itsekin lentänyt ajoissa pois auton tieltä, mutta riski oli silti liian suuri. Siksi poika ryntäsi sen perään mitä yksikään autoilija ei olisi unissaankaan arvannut, varsinkaan kun eivät olleet edes pulua huomanneet. Yksi auto ehti väistää tyhjästä ilmestynyttä pikkupoikaa jonka sijaan osui lyhtypylvääseen, mutta toisella kaistalla vastakkaiseen suuntaan kulkenut ei ollut yhtä nopea, vaan sai elinikäisen trauman pojan lentäessä melkoisessa kaaressa kauemmas tiellä.
Juniori ei ollut edes ajatellut autoja vaan oli nähnyt vain lintunsa. Juuri sillä hetkellä hän näki kuitenkin vain mustaa sillä hänen päänsä jota edes pipo ei suojannut, oli tietenkin iskeytynyt asfalttiin melkoisella voimalla. Poika ei ehtinyt nousta ylös kun isompi joukko jästejä – mukaan lukien hänen päälleen ajanut nuori miespuolinen kuski kerääntyi hätääntyneenä hälisten hänen ympärilleen. Saattoivat ne jotain kysyäkin, mutta poika itse pystyi ajattelemaan vain kadottamaansa lintua. ”Vastuussa” ollut kuljettaja auttoi hänet istumaan samalla kun joku näppäili hätänumeroa minkä kohmeisista sormistaan ehti, sillä pojan päästä vuoti verta. Ei sentään niin runsaasti etteikö tämä olisi tajuissaan pysynyt. Silti huolesta soikeat jästit yrittivät pitää pojan paikallaan tämän ilmaistessa selkeää hysteriaa johon kuulosti liittyvän pulu, mitä ihmiset eivät lainkaan käsittäneet. Heidän oli kuitenkin pakko päästää poika irti, kun tämä meni puremaan häntä tiukemmin pidellyttä miestä käteen melkoisella voimalla.

Lintu oli kavahtanut kohtausta niin pahasti että lensi nyt keski-ilmassa ja suunnisti kauas pois. Junior jonka oli aivan pakko saada juuri kyseinen yksilö, ei voinut kuin pitää katseensa loittonevassa linnussa ja juosta niin kovaa kuin jaloistaan pääsi – mikä ei ollut läheskään yhtä hurjaa vauhtia kuin normaalisti sillä häntä heikotti ja näkökyky oli sumea. Taikasauvaansa rystyset valkoisena puristaen hän yritti epätoivoisesti arvioida osuisiko lintuun jollakin loitsulla, mutta jopa siinä mielentilassa hänellä oli jonkinasteinen käsitys pieneen, lentävään kohteeseen osumisesta.

Noin puolen minuutin ajojahdin jälkeen näytti siltä kuin himoittu lintu olisi laskeutunut nelikerroksisen talon katolle, turvaan kaupungin vaaroilta. Se ei ollut sama yksilö jonka hän oli muutama hetki sitten nähnyt, mutta riitti että poika uskoi sen olevan. Rakennus oli sentään hänen puolellaan katua eikä uutta liikenneonnettomuutta päässyt syntymään. Pojan katse osui paloportaisiin rakennuksen kulmalla, ne tosin olivat puomein ja ”vaara”-tekstillä varustetuin kirkkain nauhoin eristetty. Hänen silti yrittäessä niille, juuri vuoronsa lopettanut kotimatkalle lähtenyt järjestysmies nappasi häntä käsivarresta, ystävälliseen sävyyn huomauttaen että portaat olivat toistaiseksi poissa käytöstä huonokuntoisuutensa vuoksi.
”Mutta kun on pakko päästä katolle!” poika huudahti ärtyneenä ja yritti riuhtaista itsensä irti.
”Mitä siellä muka on muuta kuin jäätä?” mies kysyi ihmeissään.
”Ei kuulu sinulle!” Junior mulkaisi tätä epäluuloisena, kuvitellen toisen havittelevan hänen kallisarvoista lintuaan. Todennäköisesti ennenkin nuorison päähänpistojen kanssa tekemisiin joutuneen järjestysmiehen päätelmä luonnollisesti oli että poika oli tempaisemassa jotain luvatonta.
”Sitten en ikävä kyllä voi päästää sinua putoamaan neljä kerrosta alaspäin, mikä luultavimmin kävisi jos sattuisitkin selväiämään portaista...”, mies huokaisi turhautuneena ja lähti taluttamaan poikaa poispäin rakennuksen piha-alueelta.
”Minun elämäni, minä päätän!”, Juniorin ärtymys oli kasvamassa vihaksi, mutta onnekseen hän kykeni vielä sentään varoittamaan. Jos he olisivat olleet lähempänä pulua, olisi tilanne saattanut kulkea toisin.
”Päästä irti tai räjäytän pääsi palasiksi!” hän uhkasi ja hieman huvittuneena naurahtava mies ei voinut mitenkään ottaa tätä tosissaan vaan tulkitsi pikkupojan katsoneen liian monta toimintaelokuvaa. Jästi kun oli, hän ei tietenkään huolestunut edes taikasauvasta jonka Junior kohotti osoittamaan hänen päätään kohti, vaikka pojan silmiin syttynyt katse hälyttikin ettei tällä ollut kaikki kunnossa...