19-03-2016, 03:07 AM
Rehtori Dumbledore hymyili juniorille tämän vastattua ja säilyttäen tuon rauhallisen hymynsä, tämä katsoi toista puolikuun muotoisten lasiensa takaa, odottaen pojan jatkavan. Rehtorin hymy leveni entisestään ja hän naurahti, pojan kertoessa kuinka tärkeää olisi saada luihuisen puuroon mausteeksi pari matoa.
"Eikö enää olekaan tavallista laittaa mantelia joulupuuroon joukkoon?", tämä kysyi ja piti katseensa juniorissa. Eipä ollut Dumbledorellekaan jäänyt epäselväksi rohkelikkojen ja luihuisten ainainen kinaaminen ja keskeinen kisaaminen ja hän muisti hyvin omankin kouluaikansa.
Dumbledore seurasi tyynesti, kun poika piilotti matonsa puulaatikkoon. Hetken Dumbledoren ilme synkkeni ja tämä kurtisti huolestuneena kulmiaan, kun juniori otti esille kirjansa; Dumbledorelle oli päivänselvää mitä kirjat pitivät sisällään, eivätkä sellaiset kirjat olleet soveliaita tuon ikäiselle pienelle pojalle.
Juniori pyysi viattomasti Dumbledoren löytämää matoa takaisin ja se todisti Dumbledorelle ettei poika ymmärtänyt matojen vaarallisuutta, mikä lisäsi entisestään Dumbledoren huolta - olihan kuitenkin selvää, ettei noin nuori poika kykenisi hallitsemaan matoja ja nuoren lapsen käsissä sellaisilla saisi ainoastaan vain tuhoa. Ja ilmeisesti tuhoajiksi ne madot olivatkin tarkoitettu, ja juuri siksi Dumbledorea askarruttikin, mistä ihmeestä poika oli moisia saanut.
Dumbledore ei kuitenkaan antanut huolestuneisuuden näkyä itsessään, vaan hän naurahti kevyesti ja kohotti yllättyneesti kulmiaan. "Oletko täysin varma, että osaisit huolehtia näistä veijareista?", Dumbledore totesi huolettomaan sävyyn ja tarkasteli omaa yksilöään lasipurkissa, "Nämä vaativat suurta vastuuta", Dumbledore siirsi vaaleansiniset silmänsä junioriin ja hän polvistui pojan korkeudelle vaikuttaen siltä, että aikoisi kertoa tälle suurenkin salaisuuden, "Minä tietäisin nimittäin erään, joka varmasti voisi huolehtia näistä madoista mieliisti, jos sinä vain annat suostumuksen", Dumbledore nyökkäsi puulaatikon suuntaan ja suoristi sitten selkänsä. Eräällä hän tarkoitti tietysti Hagridia, joka voisi toimittaa madot eteenpäin hävitettäväksi, sillä sellaisinaan ne eivät saisi päätyä enää kenenkään käsiin.
Dumbledore vilkaisi syrjäkarein kirjoihin ja katsoi sitten junioriin. "Minä en tiennytkään, että olet noin kovasti kiinnostunut kirjallisuudesta", hän sanoi, "Pimeydenvoimilta suojautumisen opettajamme olisi varmasti hyvillään kiinnostuksestasi aineeseen" Dumbledore hymyili ystävällisesti ja piti äänensä tasaisen rauhallisena. Hän kokeili nyt tikulla jäätä, ja tiesi tämän vallan mainiosti; häntä kiinnosti nähdä kuinka kiinnostunut poika oikeasti oli kirjoistaan. Ja pienellä johdattelulla, Dumbledore ehkä saisi ongittua tietoonsa, mistä poika oli moiset kirjat saanut, sillä kuten ei matojakaan, ei juniori voisi kirjojakaan säilyttää, ja Dumbledore toivoi sydämensä pohjasta ettei juniori olisi vielä kerennyt lukemaan kirjoja. Hän tiesi vallan hyvin sen, kuinka helposti pimeän taikuuden kirjat voisivat sekoittaa pojan kuin pojan pään.
"Eikö enää olekaan tavallista laittaa mantelia joulupuuroon joukkoon?", tämä kysyi ja piti katseensa juniorissa. Eipä ollut Dumbledorellekaan jäänyt epäselväksi rohkelikkojen ja luihuisten ainainen kinaaminen ja keskeinen kisaaminen ja hän muisti hyvin omankin kouluaikansa.
Dumbledore seurasi tyynesti, kun poika piilotti matonsa puulaatikkoon. Hetken Dumbledoren ilme synkkeni ja tämä kurtisti huolestuneena kulmiaan, kun juniori otti esille kirjansa; Dumbledorelle oli päivänselvää mitä kirjat pitivät sisällään, eivätkä sellaiset kirjat olleet soveliaita tuon ikäiselle pienelle pojalle.
Juniori pyysi viattomasti Dumbledoren löytämää matoa takaisin ja se todisti Dumbledorelle ettei poika ymmärtänyt matojen vaarallisuutta, mikä lisäsi entisestään Dumbledoren huolta - olihan kuitenkin selvää, ettei noin nuori poika kykenisi hallitsemaan matoja ja nuoren lapsen käsissä sellaisilla saisi ainoastaan vain tuhoa. Ja ilmeisesti tuhoajiksi ne madot olivatkin tarkoitettu, ja juuri siksi Dumbledorea askarruttikin, mistä ihmeestä poika oli moisia saanut.
Dumbledore ei kuitenkaan antanut huolestuneisuuden näkyä itsessään, vaan hän naurahti kevyesti ja kohotti yllättyneesti kulmiaan. "Oletko täysin varma, että osaisit huolehtia näistä veijareista?", Dumbledore totesi huolettomaan sävyyn ja tarkasteli omaa yksilöään lasipurkissa, "Nämä vaativat suurta vastuuta", Dumbledore siirsi vaaleansiniset silmänsä junioriin ja hän polvistui pojan korkeudelle vaikuttaen siltä, että aikoisi kertoa tälle suurenkin salaisuuden, "Minä tietäisin nimittäin erään, joka varmasti voisi huolehtia näistä madoista mieliisti, jos sinä vain annat suostumuksen", Dumbledore nyökkäsi puulaatikon suuntaan ja suoristi sitten selkänsä. Eräällä hän tarkoitti tietysti Hagridia, joka voisi toimittaa madot eteenpäin hävitettäväksi, sillä sellaisinaan ne eivät saisi päätyä enää kenenkään käsiin.
Dumbledore vilkaisi syrjäkarein kirjoihin ja katsoi sitten junioriin. "Minä en tiennytkään, että olet noin kovasti kiinnostunut kirjallisuudesta", hän sanoi, "Pimeydenvoimilta suojautumisen opettajamme olisi varmasti hyvillään kiinnostuksestasi aineeseen" Dumbledore hymyili ystävällisesti ja piti äänensä tasaisen rauhallisena. Hän kokeili nyt tikulla jäätä, ja tiesi tämän vallan mainiosti; häntä kiinnosti nähdä kuinka kiinnostunut poika oikeasti oli kirjoistaan. Ja pienellä johdattelulla, Dumbledore ehkä saisi ongittua tietoonsa, mistä poika oli moiset kirjat saanut, sillä kuten ei matojakaan, ei juniori voisi kirjojakaan säilyttää, ja Dumbledore toivoi sydämensä pohjasta ettei juniori olisi vielä kerennyt lukemaan kirjoja. Hän tiesi vallan hyvin sen, kuinka helposti pimeän taikuuden kirjat voisivat sekoittaa pojan kuin pojan pään.