All the dear children

[Stephen Hunter King]

Jacobia poikien tilanteen tulos ei lainkaan yllättänyt, mutta hän arveli että nämä saattaisivat vielä joku päivä kaverustua uudestaan – vaikkakin todennäköisimmin vasta parinkymmenen vuoden kuluttua, kolmenkympin jälkeen kun lähes vuosikymmenen ikäero ylöspäin ei yleensä enää luonut niin valtavaa maailmankuvaeroa kuin teininä tai nuoren aikuisen ja jonkun vanhemman henkilön välillä. Hän myös uskoi että kaksikko tulisi ainakin toimeen keskenään jo paljon aiemminkin, kunhan Hunter tuosta vielä aikansa kypsyisi.
Carrie vastasi Denan valinneen varsin osuvan esimerkin ja mainitsi sen mitä Jacob juuri aiemmin mielessään pohti, ja he olivat edellisiltana keskenään puhelleet.

Hunter sulki pelinsä ja jäi kateellisena seuraamaan palkintoseremoniaa, sohvalla loikoillen käsivarret tyynynään käsinojalla. Pojan ilme kirkastui hieman, kun pikkusisko julistettiin yhdeksi voittajista – se meinasi sitä että hän saisi ainakin jotakin vaikkei kisaan osallistunutkaan.
Sisarukset ihailivat laukun monipuolista ja suurta sisältöä, ja lopulta Freya luovutti veljelleen enemmän kuin tämä uskalsi edes toivoa. Kuulema velipojalta vuosien mittaan saadut vinkit olivat osittain auttaneet heitä löytämään aarteita nopeasti.
Viisitoista minuuttia myöhemmin Hunter oli ahtanut vatsansa täyteen karkkia ja kolme isoa palaa täytekakkua ja olisi mieluummin löhönnyt ruokalevolla lopunaikaa, mutta Freya käänsi hänen huomionsa lavan suuntaan johon sytytettiin valoja. Juhla-aikaa oli jäljellä vielä neljäkymmentäviisi minuuttia ja se aiottiin omistaa esityksille.
”Uhh, okei mutta taidan jättää yhden välistä,” poika totesi kömpien hitaasti sohvalta ilmoittamaan äidilleen että aikoi kohta esittää settinsä.

Hän oli vanhempiensa kanssa illalla käynyt hoitamassa äänitestin, jottei kesken juhlien tarvitsisi alkaa säätämään - se kun saattaisi käydä pidemmän päälle ärsyttäväksi kun ei ollut kyse mistään maailmanluokan tähden konsertista tai muusta sellaisesta. Jos kukaan ei ollut käpälöinyt mikrofonia ja stereoita sen jälkeen, nyt ei pitäisi tarvita kuin avata mikrofoni ja aloittaa.
”Testi...testi...” poika puhui mikkiin napsautettuaan sen auki ja jatkoi vielä varmistaakseen että se yhä kesti monenlaiset äänteet ja äänenvoimakkuudet ongelmitta ja että ääni kuului selkeästi, ”In the cauldron boil and bake,
fillet of a fenny snake, scale of dragon, tooth of wolf, witches' mummy, maw and gulf.” hän lausui runona tekstiä joka oli laulumuodossa tunnettu velhoyhteiskunnan puolella. Mutta sanat olivat monille jästeillekin periaatteessa tutut sillä velho ei ollut varsinaisesti kirjoittanut niitä vaan vain yhdistellyt lauseita eräästä William Shakespearen näytelmän, Macbethin, kohtauksesta ja kehittänyt niihin sävelen. Hunteria ei tuo näytelmä olisi vähempää voinut kiinnostaa, mutta hän piti kovasti kyseisestä laulusta ja jos nyt olisi Halloween se olisi varmasti osa settiä. Sopihan se toki pääsiäiseenkin, mutta hänelle se oli aina ollut Halloween-biisi. Nyt se – tai siis pieni osa siitä - sai luvan olla vain viimeinen äänitestaus ilman säveltä. Hauskinta oli että nykyajan jästeillä ei ollut aavistustakaan, että useimmat tekstissä mainituista olennoista olivat todellisia. Shakespeare saattoi tietääkin, sillä tämän elinaikaan taikavoimaiset elivät vielä avoimesti jästien joukossa.
”Double, double, toil and trouble; Fire burn and cauldron bubble. Double, double, toil and trouble;
Something wicked this way comes!”
Jacobi istahti kakkulautasen kanssa sohvalle. Häntä hymyilytti lavalla itsekseen virnuileva vekara, tietäen miten tämä rakasti puhua taikayhteiskunnasta ilman että varsinaisesti joutui paljastamaan mitään.

”Hyvä,” tenava totesi ja vilkaisi että sekä äitinsä että sisarensa olivat valmiita. Carrie oli aloittanut kuvaamisen lähes samantien kun poika ilmoitti astuvansa pian lavalle, ja Freya asetti parhaillaan ensimmäistä albumia CD-soittimeen.
”Nimeni on Hunter, ja aion juhlien emännän pyynnöstä esittää muutaman laulun,” hän esitteli itsensä ja aikeensa. ”Teillä on vielä kymmenen sekuntia aikaa löytää korvatulpat,” hän totesi muka tosissaan, mutta pilke silmissä kertoi muuta. Poika oli varsin tietoinen siitä että useimmat ihmiset pitivät hänen laulutaitoaan vähintäänkin upeana, ja ennen kaikkea monet ihmettelivät mistä keuhkoista hän hän repi sen voiman. Oli vain hauskaa pelotella uutta yleisöä – tästä porukasta vain hänen vanhempansa ja siskonsa tiesi miltä hän kuulosti. Toki kritiikkiäkin oli vuosien mittaan tullut niiltä joiden mielestä poikien ei pitäisi pystyä laulamaan korkeimpia nuotteja lainkaan saatikka niin vaivattomasti – jostain syystä siltikään vaikkei olisi vielä murrosikään ehtinyt. Hunter ei ollut enää aikoihin moisista välittänyt sillä hän nautti laulamisesta, ja isä ja äiti sekä kummivanhemmat olivat onnistuneet vakuuttamaan hänelle että, vaikkakin hänen lahjansa yltää ylimpiin nuotteihin vaivatta oli harvinainen pojilla, siinä ei ollut mitään outoa tai väärää.
”Aloitetaan Denan pyytämällä kappaleella joka on kuulema tuon möykyn suosikkisäveliä...Siis tämä on Sallylle,” hän jatko ja pian salin täytti ensimmäiset sävelet rakastetusta irlantilais-englantilaisesta balladista Danny Boy.

// Video on vain suuntaa-antava, koska Hunter on tämän pelin aikaan 8-vuotiaan kokoinen ja kuuloinen mutta Declan tuossa on 10-vuotias. //