All the dear children

[Stephen Hunter King]

"Onnellisilla ajatuksilla ja keijupölyllä, tietty," hän vastasi kepeästi. "Ei kun hyvä taikuri ei koskaan paljasta salaisuuttaan," hän lisäsi mysteerisesti itsekseen hymyillen, katsahtaen nyt ilmiselvästi jästipoikaan ja jatkoi sitten vaha-Peterin viimeistelyä.
Pian ovelta kurkisti nuoren miehen pää, tämä ilmoitti että vekarat voisivat kerääntyä aulaan aarteenmetsästyksen alkuselvittelyä varten. Jacob oli jo hieman aiemmin ilmoittanut henkilökunnalle ja muodon vuoksi myös Denalle, että Hunter ei sittenkään siihen osallistuisi. Muiden kadotessa aulaan, poika keräsi omat ja siskonsa muovailut kahteen pieneen läpinäkyvään muovirasiaan viedäkseen ne mökille. Vielä mukana tuodut albumit haettuaan hän suuntasi aulan poikki ruokasaliin jossa vanhempansa yhä istuivat.
"Voinko mennä mökille harjoittelemaan vielä vähän?" hän kysyi, kohottaen albumeita toisessa kädessään. Hän oli aikonut avata ääntään muutenkin, jossain päin klubitaloa ennen varsinaista esiintymistä, mutta nyt oli hyvä tilaisuus tehdä niin oman mökin rauhassa.
"Hyvä idea," Jacob ja Carrie totesivat yhteen ääneen. Eipä heidänkään tarvitsisi katsoa tenavan perään tämän tylsistyessä aikuisten seurassa. Jacob katsoi tämän perään, pojan juostessa innoissaan takaisin aulaan. Lopulta hän vaihtoi katseen puolisonsa kanssa, viitaten pojan jälkeen ja nousi ylös.
"Dena," mies kutsui päästyään Aikenien luo, "Hunter lähtee mökille harjoittelemaan laulujaan. Minä menen hänen mukaansa, jotta hän varmasti pysyy siellä. Palaamme hyvissä ajoin ennen kahta," hän ilmoitti ja poistui aulaan.
Ei hän oikeastaan uskonut että poika karkaisi minnekään, mutta pieni mahdollisuus siihen oli. Vaan ennen kaikkea hän halusi nyt hoitaa kaiteella laskettelun-jutun pois roikkumasta. Olisi kaikilla suhteellisesti mukavampaa loppupäivän.

Myöhemmin, kun kaikki oli ohi ja anteeksiannettu, Jacob puuhasi keittiössä teenvalmistuksen parissa. Hänellä oli joka kerta jonkin aikaa surullisissa tunnelmissa mutta pääsi pian siitä yli muistuttaen itseään että olisi rajattomasti ja lopunelämän murheellinen jos poika loukkaantuisi vakavasti ja pysyvästi tai kuolisi siksi ettei hän ollut tarpeeksi ankara. Hunter puolestaan selvisi suhteellisen hyvälle mielelle koska selkäsaunat eivät menneet liian pitkälle ja isä jaksoi aina perinpohjaisesti selvittää etukäteen miksi sen oli pakko tapahtua - hänelle ei ollut koskaan jäänyt tunnelmaa että se olisi ollut pahoinpitelevä, epäreilu tai etteikö häntä rakastettaisi. Suurin ongelma jälkeenpäin oli jos sattui olemaan koulupäivä sinä tai seuraavana, mutta tällä kertaa ei edes sitä tarvinnut kohdata. Poika ilmestyi huoneestaan, kuitenkin yhä tyypillistä olemustaan rauhallisempana ja vakavampana, cd-soittimen ja albumien kera ja asetti ne sohvalle. Hänen teki kyllä mieli teetä, mutta kuuma ja kipeä takamus ei hinkunut kohdata kovaa, puista penkkiä joten poika mieluummin asetti toisen levyistä paikalleen ja etsi oikean raidan.
"Mikrofoni?" Jacob ehdotti, ja Hunter kääntyi katsomaan.
"Wow, kiitti," poika totesi hymyillen ja otti vastaan mikrofonin jonka mies oli ilmeisesti loihtinut ilmasta. Tietenkään se ei mitään varsinaisesti tekisi kun oli olemassa taikuuden voimalla, eikä ollut edes yhdistettynä mihinkään kaiuttimiin, mutta se toisi silti aidompaa tuntua harjoitteluun.
Raidan alkaessa vekara rykäisi kurkkuaan selväksi, ja tismalleen oikealla nuotilla aloitti syvällä tunteella, kuten aina.
"Oh, Danny boy, the pipes, the pipes are calling. From glen to geln, and down the mountain side..."
Koko kappaleen hän pysyi oikeassa tahdissa, ja täydellisesti nuotissa sillä päivä oli jo pitkällä eli hänen äänensä avautunut hyvin yleisellä tasolla. Jacob katseli ja kuunteli poikansa kenraaliharjoitusta teekupin äärellä, eikä olisi voinut olla ylpeämpi. Pojan laulutaito oli poikkeuksellinen; ääni oli kirkas kuin kello, ylsi korkeimpiinkin äänialoihin täydellisesti, ja oli huomattavan voimakas nähden siihen miten pieni poika vielä oli ja tämä pystyi pitämään nuotin uskomattoman pitkään ja voimakkaasti - ihan kuin tällä olisi isommat keuhkot mitä oikeastaan oli. Tenava kun oli myös jaksanut hienosti harjoittaa äänenhallintataitoaan koulun musiikintunneilla ja kummitätinsä opastuksella. Siis mistä hän oli ennen kaikkea ylpeä oli että poika ei tuhlannut tälle siunaantunutta lahjaa, vaan halusi harjoittaa ja kehittää sitä ja jakaa sen muiden kanssa.
"Se oli erinomaista!" mies kehaisi kappaleen loputtua, "Haluatko paljastaa mitä muita kappaleita lopulta valitsit?" Hän uteli sillä he olivat kuulleet pojan harjoittelevan illalla useita erilaisia.
"No...Joo!" poika vastasi hetken pohdittuaan haluaisiko mieluummin jättää ne kaikille yllätykseksi. "Tai siis...kun...valitsin yhden tosi tutun, mutta livenä vaikean enkä ole ihan varma pitäisikö, kun ei me edes tunneta kaikkia niitä tyyppejä siellä..." hän jatkoi vilkaisten toista levyä. Ei hänellä yleensä minkäänlaista lavakammoa ollut ja itsetuntonsa oli terveellisen korkealla mutta kyllä tällainen yhtäkkinen esiintymiskutsu enimmäkseen oudolle porukalle lyhyellä valmistautumisajalla väkisinkin hieman jännitti.
"Rohkeasti vaan, kamu. Vaikkei se menisikään täydellisesti, teet sen taatusti paremmin kuin moni muu siellä pystyisi. Ja tärkeintä on että yrität," Jacob kannusti teekupin takaa.
Hieman varmempana Hunter vaihtoi levyn asemaan ja naputteli näyttöön oikean raidan. Kappale ei ehkä sopinut vuodenaikaan, kun ei ollut edes talvi saatikka joulu mutta se oli ajaton klassikko eikä hän tiennyt ketään joka ei sitä rakastaisi. Se oli ainakin hänen lempilaulujaan, ja antoi mahdollisuuden todella heittäytyä esiintymisen pyörteisiin.

Aikaa olisi juuri ja juuri ollut myös kahteen muuhun kappaleeseen jotka hän oli valinnut, mutta he päättivät siirtyä klubitalolle hyvissä ajoin jotta saisivat todistaa aarteenmetsästyksen voittajan julistusta. Kymmentä vailla kaksi he astelivat klubitalon ovista sisään. Muita lapsia ei vielä näkynyt, joten Hunter kiikutti levyt takaisin stereoiden luo ja heittäytyi lopulta vatsalleen sohvalle salin oven läheisyyteen, pelaamaan Nintendo Game & Watch Zelda-peliään jonka oli mökiltä kopannut mukaansa. Hänestä nuo pelit olivat yksi maailman mainioimmista keksinnöistä, se tarjoaisi tekemistä jos muut myöhemmin haluaisivat leikkiä jotain mikä vaatisi istumista ja ylipäätään näiden pelien parissa saattoi helposti ja aivan huomaamatta vierähtää kaksi tai kolmekin tuntia vaikka ne olivat yksinkertaisia. Tämän ansiosta automatka tänne oli sujunut tylsistymättä ja helpottaisi matkaa myös tänä iltana.
"Siitäs saat! Ja siitä! Taikanuolta kurkkuun!" poika hihkui ruudun oikeassa reunassa häntä nuolilla ampuvalle maahiselle, yrittäen epätoivoisesti säilyttää kaikki viisi terveyssydäntään jottei menettäisi tuota hirmu tehokasta supernuolta joka vei örkiltä energiaa paljon enemmän kerralla kuin tavalliset nuolet. Oikeasti ne osuivat vain otuksen rintakehään jos se ei ehtinyt torjua niitä kilvellään, mutta Hunter tykkäsi värittää peliä raaemmaksi mielikuvituksellaan.