All the dear children

[Jacob King]

Pariskunta katsahti toisiaan pelästyneinä ja huolestuneina vaikka uutisesta oli selkeää ettei poika ollut loukkaantunut, kyseisen tempauksen toinen, paljon pahempi tulos ja sen monet versiot vain tulvivat ensimmäisenä mieleen ja vasta sitten vahinkotaika rekisteröityi. Heidän ehtiessään aulaan, Hunter oli jo selvinnyt säikähdyksestä ja takaisin jaloilleen, noin kymmenkunta uteliasta ihmistä ympärillään pommittamassa kysymyksillä. Hän ei vastannut mihinkään kysymyksiin, itsekseen virnistäen lupasi vain opettaa taidon kenelle tahansa joka oli valmis maksamaan kohtuullisen hinnan. Freya oli aikeissa ilmaista mielipiteensä asian mahdollisuudesta, mutta heidän vanhempansa ehtivät paikalle ja työntyä porukan läpi saadakseen visuaalisen vahvistuksen että poikansa oli kunnossa. Yksitoista vuotta taikavoimaisen lapsen kanssa oli tuonut mukanaan monenlaisia vahinkotaikoja eikä tämä ollut vaikeimpia selittää.
”Hän on harjoitellut silmänkääntötemppuja, mutta tämä nyt riistäytyy jo käsistä,” Carrie ilmoitti vakavana. Hän ei ollut hyvä kurinpitäjä eikä vieläkään omannut edes tarpeeksi vahvaa äiti/lapsi-suhdetta poikaansa, vaikka olikin aina rakastanut lapsiaan. Poissaolovuosiensa aikana hän oli hieman vahvistunut auktoriteettihahmona ja äidinvaistoa oli aina löytynyt vähintään vahvaan suojeluhaluun asti, mutta silti tämän tasoisissa tapauksissa hän automaattisesti jätti varsinaisen kurinpidon puolisonsa tehtäväksi. Etenkin kun he olivat aina olleet samoilla linjoilla kurinpitokeinojen suhteen, ja jos jostain syystä joskus oltiin eri mieltä siitä oli pystytty keskustelemaan.
”Me ollaan ensi kesänä koulun päättäjäisissä Peter Pan-musikaalissa,” Freya lisäsi äidin keksimään väitteeseen, ”Minä olen yksi Kadonneista Pojista ja hän on Peter Pan!” tyttö jatkoi innoissaan. Jacob ja Carrie katsahtivat tyttäreensä. Hyvin improvisoitu – tuo kun sopi tilanteeseen ja oli vieläpä totta. Totuus – etenkin lapsen suusta – sotkettuna valkoiseen valheeseen teki paljon uskottavan kokonaisuuden.
Oikeastaan Freya oli alunperin tavoitellut Wendyn roolia ja saanutkin sen, mutta kun veljensä oli tänään saatu suostumaan Peterin rooliin tyttö aikoi vaihtaa omansa Kadonneeksi Pojaksi.
Perheen naisväellä vaikutti olevan jästinkestävät selitykset hanskassa suhteellisen hyvin, Jacob pohti sen minkä pystyi sillä kauhukuvat siitä miten olisi voinut käydä jos vahinkotaika ei olisikaan ehtinyt vaikuttaa tai ulkoistunut ollenkaan, tuppasivat jatkuvasti etusijalle.
Hetken Hunter vielä elätteli toivoa että voisi valehdella syyn putoamiseensa, väittää sitä puhtaaksi onnettomuudeksi, mutta äidin vakava äänensävy ja isän vihainen olemus kertoivat että nämä tiesivät jo tarkalleen mitä oli tapahtunut. Freya ei valehtelisi tuollaisissa tilanteissa joten joku heidät tunteva oli kai nähnyt kaiken – hänelle tuli ensimmäisenä mieleen Dumo, mutta juuri nyt kantelija oli hänen pienin murheensa.

Jacob nappasi poikaa käsivarresta ja talutti ripeästi ulko-ovia kohti.
”Tajuatko miten onnekas olit!?” mies aloitti lähes samantien, sävynsä vihainen, päättäväinen ja komentava.
Se pakotti ajattelemaan asiaa, mutta Hunter ei vastannut sillä kysymys oli selkeästi retorinen eikä myöntäväkään vastaus mitään auttaisi.
”Noin ei tapahdu joka kerta,” Jacob jatkoi ja lopulta ohjasi tenavan ulos pääovista ja päästi irti. Yksityistä paikkaa ei siihen hätään löytynyt eikä sitä oikeastaan etsittykään, hän vain tahtoi viedä tämän kuuloetäisyyden ulkopuolelle niistä jotka olivat äskeisen tilanteen todistaneet. Hän kun ei ollut täysin varma mitä tulisi sanomaan ja tilanteeseen oli liittynyt taikuutta. Yleisesti ottaen ohikulkevat ihmiset harvoin jaksoivat kiinnostua lastaan toruvista vanhemmista, sen ollen täysin tavanomainen osa elämää - mistä syystä edes Hunter ei liiemmin välittänyt siitä että tässä oltiin ihmisten keskellä. Nyt kun oli sentään siirrytty pois muiden lasten läheltä - niin yleensäkin, tavoiteltiin edes vähän yksityisyyttä, mutta hänestä tuntui että tässä tapauksessa se johtui enemmänkin taikuuden osuudesta. Eikä Jacob huutanut, kuten ei yleensäkään, vain korotti ääntään ja sekin lähinnä siksi että oli yhä järkyttynyt.
”Ja sinä et todellakaan opeta kenellekään mitään mitä nämä eivät pysty oppimaan ja itsekin teet vahingossa! Hunter, tiedät miksi kaiteilla laskettelu on ehdottomasti kiellettyä, tiedät että olisit voinut kuolla tai halvaantua loppuiäksesi!”
Hunter hädin tuskin kuunteli yrittäessään epätoivoisesti löytää sanoja joilla kehitellä lieventäviä asianhaaroja tai jotain muuta ongelmia vähentävää, katse tiiviisti maassa, mutta lopultakin nuhteet saivat hänet vastaamaan vain totuudella.
”Iskä, anteeksi, en ajatellut sitä! Se oli vain-- ...Se oli--” poika vuodatti anovasti ylös katsoen ja hermostuneena käsiään edessään väännellen, mutta katkaisi ajatuksensa sillä 'hauskaa ja cool loppu laavaleikille' ei tietenkään kuulostanut edes päänsisällä järkevältä puolustukselta.
”...ei mitään,” hän siis päätti puheenvuoronsa vaisummin, laskien katseensa maahan.
”Niin, et taatusti ajatellut,” Jacob kommentoi ristien käsivartensa puuskaan ja katsoi alas tenavaan. ”Koska sinä et ole tyhmä. Joten tiedät myös että se todellakin oli jotain. Vaarallista, tuhmaa ja läpeensä typerää. Ilmeisestä sinua pitää auttaa muistamaan se, ja ajattelemaan, jotta seuraavaa kertaa ei tule,” hän jatkoi rauhallisemmin mutta merkitsevään sävyyn.
”Ei nyt,” hän lisäsi Hunterin liikehtiessä levottomasti ja katsahtaessa hermostuneesti mökeille päin, ”Tästä jatketaan myöhemmin,” mies totesi ja ohjasi poikaa olkapäästä takaisin sisälle. ”Olemme kutsuilla joten viivymme loppuun saakka kun kerta voimme,” hän jatkoi ulkoeteisen puolella.
”Mutta sinä jäät pois aarteenmetsästyksestä,” mies lisäsi eikä sävy jättänyt vastanväittämisen varaa siinäkään asiassa. Sillä hetkellä Hunteria ei tosin olisi muutenkaan huvittanut heittäytyä hankalaksi.
”Kyllä, sir,” hän vastasi vaisusti ja nyökkäsi ymmärtäneensä.
”Menehän pesemään kätesi. On melkein lounasaika,” Jacob sanoi lempeämmin, vilkaistuaan kelloa joka näytti varttia vaille kahtatoista.
”Hei,” hän pysäytti vekaran sisäeteisessä. ”Jätetään takkisi tänne. Jos sinun tulee kylmä, pitkähihainen pusero on äitisi laukussa.”
"Joo..." Hunter riisui farkkutakkinsa, ojensi sen isälleen ja suuntasi keltaisessa lyhythihaisessaan kohti wc-tiloja, pohtien miten äskeinen ei ollut tämän arvoista, etenkin kun lasku oli epäonnistunut. Toisaalta taas, ei se täysin turhaa ollut sillä leijuminen oli mahtavaa – etenkin kun sitä oli todistanut ainakin muutama ikätoveri jästien joukosta. Ja ehkä, jos tosi hyvä säkä kävisi, iskä muuttaisi mielensä edes sen pahimman suhteen...Ei aarteenmetsästyksellä niin kauheasti väliä, mutta pitkä automatka kotiin illalla olisi tarpeeksi tuskastuttavaa ilman ylimääräisiä istumisongelmiakin. Poika tavoitti pikkusiskoonsa jolle ilmoitti aarteenmetsästys-tilanteen, ja sisarukset sopivat että Freya osallistuisi silti jotta heillä olisi mahdollisuus voittaa mikä sitten palkintona olisikaan. Oli ihan tarpeeksi menetystä jäädä paitsi itse metsästyksen hauskuudesta ja hän oli varma että jos Freya voittaisi tämä jakaisi palkinnon hänen kanssaan ainakin osittain.

Jacob henkäisi hieman stressaantuneena mutta enimmäkseen helpottuneena ja rentoutui lopulta, katsellessaan poikansa perään joka yhä liikkui terveenä ja ongelmitta, pystyisi nauttimaan juhlista ja elämästä täysillä jatkossakin. Toimittaessaan takin muun perheen ulkovaatteiden joukkoon hän toivoi että loma olisi voinut päättyä pelkästään mukavissa merkeissä, mutta ei nähnyt sitä mahdollisena. Ei ollut vaihtoehtoja. Tuo riiviö tarvitsi kunnon selkäsaunan. Se oli oletusarvoisesti seuraus tuollaisista toilailuista ja kumpikin vekaroista tiesi sen, mutta tarpeellinen etenkin nyt kun tempauksesta ei ollut itsessään seurannut mitään tarpeeksi opettavaa. Oikeastaan, ei mitään sellaista – päinvastoin, mieleenpainuvin seikka oli vahinkotaika-levitaatio joka oli takuulla pojan mielestä vain positiivinen asia. Yksi puhuttelu vaikka pitäisi pidemmän ja syvemmänkin, ja aarteenmetsästyksen missaaminen ja muu vastaava unohtuisi herkästi.
Tuon muinaisen ja yleisesti hyväksi koetun kurituskeinon päätarkoitushan oli että lapsi yhdistäisi voimakkaan kivun rikkeeseen, mikä oli hänestä äärimmäisen tärkeää vakavien ja varsinkin hengenvaarallisten tempausten äärellä. Ja hän kyllä pitäisi huolen että tenava ajattelisi kaikkia mahdollisia seurauksia vähintään kahdesti ensi kerralla kun houkutti laskea takamus kaiteelle ja siitä alas. Että tämä jättäisi sen tekemättä.
Etenkin kun Tylypahkassa, mikäli poika sinne lähtisi, olisi satoja kivisiä portaikkoja kivisten lattioiden välillä – paljon korkeampia kuin tavallisissa taloissa ja kaiken päälle ne lähtivät liikkumaan minä hetkenä hyvänsä. Pahin mahdollinen yhdistelmä siis niille jotka eivät käyttäisi portaita asiallisesti.

Hän oli kylä tarkoittanut joka sanaa – Hunter ei ollut tyhmä, päinvastoin, tämä oli varsin fiksu – mutta kun poika oli myös todella vilkas ja itsepäinen samalla kun lapsilla oli luontainen taipumus elää hetkessä ja antaa periksi houkutuksille. Lisäksi kun lapsilla ei ollut automaattista kykyä kunnolla arvioida tekojensa seurauksia sillä ihmisaivojen kasvu päättyi vasta noin 25-vuotiaana ja kaikkein viimeiseksi kehittyvä osa oli etuosa joka sisälsi tuon kyvyn keskuksen. Joten fiksuimmankaan 11-vuotiaan tai edes teinin ei voinut odottaa toimivan aina järkevästi tai korjaavan käytöstään täysin itsenäisesti.

No, juhlia oli jäljellä vielä muutama tunti – kunhan tilanne olisi täysin selvä niin niistä kannatti yrittää nauttia eikä hän nähnyt sitä turhan haastavana kenellekään. Eihän tämä sentään ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta kun Hunterin, ja joskus vaikkakin harvoin jopa Freyan, tempaus aiheutti erinäisiä selkkauksia. Ja iltaankin mahtuisi varmasti myös mukavaa yhdessäoloa. Hän palasi portaikolle katsomaan miten tilanne oli jatkunut.