20-03-2016, 11:41 PM
Miten siistiä olisikaan, jos perheen auto olisi Lepakkoauto, Hunter haaveili, joskin hänen isänsä auto oli hieno...Mutta se oli tietenkin ihan tavallinen, ei edes taikuudella höystetty, ja mikään oikean elämän auto ei yltänyt Batmanin kaaran tasolle ulkonäössä ja hienouksissa. Tai, ehkä salaisella poliisilla oli jotain vastaavia? Poika uppoutui pohtimaan asiaa samalla kun Freya pyöritti pulloa.
”Totuus vai tehtävä?” tyttö kysyi virnistäen ja tökkäsi veljeään kylkeen.
”Huh?” poika havahtui ja tuijotti pulloa. ”Tehtävä,” hän valitsi mielestään tässä tapauksessa 'turvallisemman' vaihtoehdon.
”Odottakaa hetki,” tyttö pyysi ja suuntasi vanhempiensa luo. Hetken kuluttua hän palasi lähemmäs ja kutsui piirin mukaansa. Salin ovella hän pysäytti veljensä kynnykselle.
”Lattia on laavaa,” hän totesi ja osoitti eteisaulan puolelle. ”Tee tiesi yläkertaan koskematta lattiaan tai portaisiin, ja jokaista apuvälinettä voi käyttää vain kerran. Voit koskea lattiaan kahdesti mutta kolmannesta epäonnistuu,” hän ohjeisti.
”Nyt, mene!” hän lisäsi eikä antanut aikaa suunnitella reittiä, jotta haaste olisi, no, haastavampi. Hän kun tiesi veljensä olevan melkoisen hyvä ajattelemaan vauhdissa. Reitin kehittely oli haastavaa kyllä ilman improvisointitarvettakin, vaikka he leikkivät tätä paljon kotona, koska klubitalon eteishallissa ei ollut minkäänlaisia mattoja ja aulalla oli kokoa.
Hunter vilkaisi ympärilleen, mutta kaikki tuolit olivat tietysti seinien vieressä ja harvassa. Portaiden puolelle lähtevällä seinällä ei ollut yhtään penkkiä tai tuolia.
Mutta salin sisäpuolella oli pieni kahdenistuttava sohva jolta poika lainasi neljä tyynyä, kaksi niistä lojui pian aulan lattialla pienen välimatkan päässä toisistaan ja pojan mielessä muuttuivat kelluviksi kivilaatoiksi. Ne eivät olleet pehmeimpiä mahdollisia tyynyjä joten toisen päällä tasapainoillen hän heitti kaksi viimeistä edemmäs. Tyynypolku tähtäsi kakkoskerrokseen johtavia portaita vastakkaiseen suuntaan, ulko-ovien lähellä sijaitsevalle pelihuoneelle jonka avoimeen oveen hän loikkasi roikkumaan ja yritti omalla painollaan heilauttaa sen lähemmäs seinää. Se otti muutaman yrityksen sillä kyseessä ei ollut kevyt ovi. Se oli se kivinen ovi jonka kautta hän oli päätynyt tähän tuliseen maanalaiseen laavamereen. Kun Hunter arveli sen olevan tarpeeksi lähellä seinän vieressä seisovaa pikkuhiljaa olemattomiin palavaa kuumailmapallon koria - (puista tuolia), hän kurottautui varovasti toisella kädellään ja kiskoi sen lähemmäs. Toisin kuin hän - maailmanhistorian nuorin miljonääritutkimusmatkailija joka tutki tällä kertaa luolastoverkostoja syrjäisellä trooppisella saarella - moni onneton putosi kuolemaansa yrittäessään lentää tämän tulivuoren yli. Se oli taikatulivuori ja sitä suojasi monenlaiset kiroukset ja loitsut. Se kun antaisi muutaman päivän sisällä rajattomat taikavoimat kenelle tahansa joka selviäisi ulos hengissä. Ilmatilaa suojaavien kirousten takia ei voinut pyrkiä pois sitä kautta - tosin sitä reittiä hankaloittivat myös siivekkäät lihansyöjähirmuliskot, tyrannosaurukset ja kannibaaliheimo jotka vaanivat huipulla.
Kohta hän bongasi laavameren toisella laidalla (aulan toisella laidalla kabinettien vierestä) mahdollisen vauhdikkaan kyydin eteenpäin. Sen luo oli kuitenkin vielä matkaa, mutta seinien viertä jatkaen voisi onnistua. Kuumailmapallokoriin seisomaan, loitsuilla vahvistettujen ohuempien kivilaattojen (aikakausilehtikasan) täyttämän pikkuisen tasanteen (pödyän) kautta loikkaus hiljalleen uppoavaan lentokoneen istuimeen (tyhjään nojatuoliin) jossa istui luuranko jonka jalat olivat puoliksi palaneet pois, sitten toiseen samanlaiseen...Seis! Muutama askel takaisin kivilaattojen luokse! Poika nappasi kymmenkunta niistä syliinsä ja heitteli niitä askeltensa edellä kohti odottavaa tyhjää kuin myös hiljalleen uppoavaa venettä (jälkiruokakärryä.) Poika kyyristyi sen alatasolle polviensa päälle ja piti reunoista kiinni. Kun hänen ja kohteensa välillä lillui mahdollisimman vähän esteitä, vekara potkaisi kunnolla vauhtia seinästä ja kiisi kohti pelastukseen johtavaa portaikkoa. Freya oli jo muutaman hetken ehtinyt viittoa ja varoittaa ihmisiä odottamaan, tai kiertämään toista kautta.
”Wheeeee!” poika hihkui kärryjen rymistessä melkoista vauhtia aulan poikki, hän piti silmänsä koko ajan auki, ja aivan liian nopeasti metrit olivat taittuneet. Portaikon sivun lähestyessä hän riskeerasi ja käänsi kärryjä oikealla jottei osuisi seinään pää edellä. Kärryt keikahtivat vaarallisesti, mutta jäivät sentään pystyyn pojan saatua tukea portaikon sivuseinästä. Nyt vasta hän tajusi että ylätasolla olisi ehkä ollut parempi matkustaa. Mutta eiköhän tästäkin kolosta kunnialla ylös selvittäisi kun malttaisi hieman...
Alahuultaan pureskellen vekara nökötti hetken paikallaan, kunnes alkoi käsillään seinää vasten kuljettamaan kärryä portaikon etuosaa kohti. Sen saavutettuaan hän keplotteli kulkupelinsä niin että pystyi ryömimään sen etupuolelta pikkuhiljaa ulos, pitäen tukea kaiteesta. Jalka lipsahti vain kerran lattiaan ohikiitäväksi hetkeksi, kärryjen liukuessa nopeammin mitä vähemmän hän niihin painoa toi.
Lopulta hän roikkui kaiteen päällä aivan sen alaosassa, jalat kummankin puolen. Ensin poika harkitsi ryömiä ylös asti vaikka matkaa oli monta metriä – katto oli varmaan neljän metrin korkeudessa ja kaidetta siis sitäkin enemmän – mutta sitten hän huomasi kaiteen alareunassa sisäpuolella kulkevan vaivattomamman reitin, pari senttiä leveän koristeellisen reunan. Koska oli vielä yksi lipsahdusmahdollisuus jäljellä, se olisi kokeilemisen arvoinen – ja osoittautui yllättävän rasittavaksi kun ei voinut liiemmin laittaa painoa jaloille. Hän otti mahdollisimman isoja harppauksia kerralla alkumetreillä, mutta ylempänä rauhallisemmin ja hitaammin kunnes lopulta syvään henkäisten saavutti kakkoskerroksen tason ja nojautui kunnolla kaiteeseen.
”Tein sen!” tenava julisti voitonriemuisena nyrkkiään heiluttaen, ja leveästi hymyillen alhaalla odottavalle porukalle.
”Ja vain yksi lipsahdus! Mahtavaa, velipoika!” Freya kehui kuin myös leveästi hymyillen ja nosti peukalot pystyyn. ”Lattia on taas...mitä sitten onkaan!” hän julisti tehtävän päätyneeksi.
Hunter henkäisi vielä kerran ja laskeutui lattialle. Tehtävä oli kuitenkin ollut niin hauskaa puuhaa etenkin näin vieraassa ympäristössä, ettei nyt yhtään huvittaisi tylsästi kävellä takaisin alas. Poika istui kaiteelle aivan portaiden vieressä, molemmat jalat kaiteen sisäpuolella ja lähti laskemaan sitä pitkin alas. Hänen tasapainoaistinsa ei ollut heikoimpia, mutta liuku ei ollut tarpeeksi vauhdikasta aluksi mikä sai hänet korjaamaan asentoaan. Niin varovaisesti kuin hän sen yrittikin tehdä, valinta oli kohtalokas. Pudotessaan hän ei ehtinyt edes kunnolla tajuta mitä tapahtui ennen kuin hätääntynyt Freya polvistui hänen viereensä ja kysyi oliko hän kunnossa. Mutta eihän hän ollut edes iskeytynyt lattiaan vielä? Vai oliko shokki ollut niin iso ettei hän tuntenut sitä? Oliko hän halvaantunut? Miltä se edes tuntuisi? Ei. Kehoaan katsastaessa ja käsivarsiaan nostaessaan poika tajusi leijuvansa parikymmentä senttiä lattian yläpuolella.
Putoamisen alkaessa rekisteröityä, ja sen myötä lattian läheisyys yhdistettynä siskon läheisyyteen saivat tenavan pudottautumaan loput sentit pehmeästi alas. Hän oli oikeastaan oppinut suurimmaksi osaksi hillitsemään vahinkotaikoja jo kouluikään mennessä ja viimeistään ensimmäisten luokkien aikana, mutta lähinnä vihaisena ja hämmentyneenä. Pelästyneenä niille ei vieläkään voinut paljon mitään, ainakaan tilanteissa joissa ei ehtinyt ajatella kuin alitajuisesti tai ei kertakaikkiaan ollut muuta itsepuolustuskeinoa kuin taikavoimat.
”Mitä tapahtui?” poika kysyi hieman hengästyneenä, ja yhä hieman pöllähtäneenä.
”Se...se miksi äiti ja iskä aina kieltävät tekemästä noin,” Freya vastasi vieläkin hieman hätääntyneenä vaikka veljensä oli selvästi kunnossa, ja osoitti ylös kaidetta pitkin. ”Tai ainakin melkein,” hän lisäsi sillä tarkoitti kaiteilla laskettelemista ja sitä seuraavasta todennäköisestä putoamisesta mahdollisesti seuraavia vammoja. Tässä oli nyt vain ollut onnea että vahinkotaika oli ehtinyt pelastaa.
”Ai, niin...se...” Hunter mutisi noustessaan istumaan ja vaistomaisesti hieroi niskaansa molemmin käsin. Laskettelu oli ollut liian houkuttelevaa laavaleikin jälkeen ja etenkin kun kotona se ei ollut koskaan mahdollista jo silläkin että heidän portaikkonsa kaide kulki seinän viertä koko matkan.
”He...eivät nähneet tuota, eiväthän?” Hunter kysyi huolestuneena ja vilkaisi salin suuntaan.
”Ei, mutta aika moni näki jotain muuta,” Freya virnisti pojalle.
”Totuus vai tehtävä?” tyttö kysyi virnistäen ja tökkäsi veljeään kylkeen.
”Huh?” poika havahtui ja tuijotti pulloa. ”Tehtävä,” hän valitsi mielestään tässä tapauksessa 'turvallisemman' vaihtoehdon.
”Odottakaa hetki,” tyttö pyysi ja suuntasi vanhempiensa luo. Hetken kuluttua hän palasi lähemmäs ja kutsui piirin mukaansa. Salin ovella hän pysäytti veljensä kynnykselle.
”Lattia on laavaa,” hän totesi ja osoitti eteisaulan puolelle. ”Tee tiesi yläkertaan koskematta lattiaan tai portaisiin, ja jokaista apuvälinettä voi käyttää vain kerran. Voit koskea lattiaan kahdesti mutta kolmannesta epäonnistuu,” hän ohjeisti.
”Nyt, mene!” hän lisäsi eikä antanut aikaa suunnitella reittiä, jotta haaste olisi, no, haastavampi. Hän kun tiesi veljensä olevan melkoisen hyvä ajattelemaan vauhdissa. Reitin kehittely oli haastavaa kyllä ilman improvisointitarvettakin, vaikka he leikkivät tätä paljon kotona, koska klubitalon eteishallissa ei ollut minkäänlaisia mattoja ja aulalla oli kokoa.
Hunter vilkaisi ympärilleen, mutta kaikki tuolit olivat tietysti seinien vieressä ja harvassa. Portaiden puolelle lähtevällä seinällä ei ollut yhtään penkkiä tai tuolia.
Mutta salin sisäpuolella oli pieni kahdenistuttava sohva jolta poika lainasi neljä tyynyä, kaksi niistä lojui pian aulan lattialla pienen välimatkan päässä toisistaan ja pojan mielessä muuttuivat kelluviksi kivilaatoiksi. Ne eivät olleet pehmeimpiä mahdollisia tyynyjä joten toisen päällä tasapainoillen hän heitti kaksi viimeistä edemmäs. Tyynypolku tähtäsi kakkoskerrokseen johtavia portaita vastakkaiseen suuntaan, ulko-ovien lähellä sijaitsevalle pelihuoneelle jonka avoimeen oveen hän loikkasi roikkumaan ja yritti omalla painollaan heilauttaa sen lähemmäs seinää. Se otti muutaman yrityksen sillä kyseessä ei ollut kevyt ovi. Se oli se kivinen ovi jonka kautta hän oli päätynyt tähän tuliseen maanalaiseen laavamereen. Kun Hunter arveli sen olevan tarpeeksi lähellä seinän vieressä seisovaa pikkuhiljaa olemattomiin palavaa kuumailmapallon koria - (puista tuolia), hän kurottautui varovasti toisella kädellään ja kiskoi sen lähemmäs. Toisin kuin hän - maailmanhistorian nuorin miljonääritutkimusmatkailija joka tutki tällä kertaa luolastoverkostoja syrjäisellä trooppisella saarella - moni onneton putosi kuolemaansa yrittäessään lentää tämän tulivuoren yli. Se oli taikatulivuori ja sitä suojasi monenlaiset kiroukset ja loitsut. Se kun antaisi muutaman päivän sisällä rajattomat taikavoimat kenelle tahansa joka selviäisi ulos hengissä. Ilmatilaa suojaavien kirousten takia ei voinut pyrkiä pois sitä kautta - tosin sitä reittiä hankaloittivat myös siivekkäät lihansyöjähirmuliskot, tyrannosaurukset ja kannibaaliheimo jotka vaanivat huipulla.
Kohta hän bongasi laavameren toisella laidalla (aulan toisella laidalla kabinettien vierestä) mahdollisen vauhdikkaan kyydin eteenpäin. Sen luo oli kuitenkin vielä matkaa, mutta seinien viertä jatkaen voisi onnistua. Kuumailmapallokoriin seisomaan, loitsuilla vahvistettujen ohuempien kivilaattojen (aikakausilehtikasan) täyttämän pikkuisen tasanteen (pödyän) kautta loikkaus hiljalleen uppoavaan lentokoneen istuimeen (tyhjään nojatuoliin) jossa istui luuranko jonka jalat olivat puoliksi palaneet pois, sitten toiseen samanlaiseen...Seis! Muutama askel takaisin kivilaattojen luokse! Poika nappasi kymmenkunta niistä syliinsä ja heitteli niitä askeltensa edellä kohti odottavaa tyhjää kuin myös hiljalleen uppoavaa venettä (jälkiruokakärryä.) Poika kyyristyi sen alatasolle polviensa päälle ja piti reunoista kiinni. Kun hänen ja kohteensa välillä lillui mahdollisimman vähän esteitä, vekara potkaisi kunnolla vauhtia seinästä ja kiisi kohti pelastukseen johtavaa portaikkoa. Freya oli jo muutaman hetken ehtinyt viittoa ja varoittaa ihmisiä odottamaan, tai kiertämään toista kautta.
”Wheeeee!” poika hihkui kärryjen rymistessä melkoista vauhtia aulan poikki, hän piti silmänsä koko ajan auki, ja aivan liian nopeasti metrit olivat taittuneet. Portaikon sivun lähestyessä hän riskeerasi ja käänsi kärryjä oikealla jottei osuisi seinään pää edellä. Kärryt keikahtivat vaarallisesti, mutta jäivät sentään pystyyn pojan saatua tukea portaikon sivuseinästä. Nyt vasta hän tajusi että ylätasolla olisi ehkä ollut parempi matkustaa. Mutta eiköhän tästäkin kolosta kunnialla ylös selvittäisi kun malttaisi hieman...
Alahuultaan pureskellen vekara nökötti hetken paikallaan, kunnes alkoi käsillään seinää vasten kuljettamaan kärryä portaikon etuosaa kohti. Sen saavutettuaan hän keplotteli kulkupelinsä niin että pystyi ryömimään sen etupuolelta pikkuhiljaa ulos, pitäen tukea kaiteesta. Jalka lipsahti vain kerran lattiaan ohikiitäväksi hetkeksi, kärryjen liukuessa nopeammin mitä vähemmän hän niihin painoa toi.
Lopulta hän roikkui kaiteen päällä aivan sen alaosassa, jalat kummankin puolen. Ensin poika harkitsi ryömiä ylös asti vaikka matkaa oli monta metriä – katto oli varmaan neljän metrin korkeudessa ja kaidetta siis sitäkin enemmän – mutta sitten hän huomasi kaiteen alareunassa sisäpuolella kulkevan vaivattomamman reitin, pari senttiä leveän koristeellisen reunan. Koska oli vielä yksi lipsahdusmahdollisuus jäljellä, se olisi kokeilemisen arvoinen – ja osoittautui yllättävän rasittavaksi kun ei voinut liiemmin laittaa painoa jaloille. Hän otti mahdollisimman isoja harppauksia kerralla alkumetreillä, mutta ylempänä rauhallisemmin ja hitaammin kunnes lopulta syvään henkäisten saavutti kakkoskerroksen tason ja nojautui kunnolla kaiteeseen.
”Tein sen!” tenava julisti voitonriemuisena nyrkkiään heiluttaen, ja leveästi hymyillen alhaalla odottavalle porukalle.
”Ja vain yksi lipsahdus! Mahtavaa, velipoika!” Freya kehui kuin myös leveästi hymyillen ja nosti peukalot pystyyn. ”Lattia on taas...mitä sitten onkaan!” hän julisti tehtävän päätyneeksi.
Hunter henkäisi vielä kerran ja laskeutui lattialle. Tehtävä oli kuitenkin ollut niin hauskaa puuhaa etenkin näin vieraassa ympäristössä, ettei nyt yhtään huvittaisi tylsästi kävellä takaisin alas. Poika istui kaiteelle aivan portaiden vieressä, molemmat jalat kaiteen sisäpuolella ja lähti laskemaan sitä pitkin alas. Hänen tasapainoaistinsa ei ollut heikoimpia, mutta liuku ei ollut tarpeeksi vauhdikasta aluksi mikä sai hänet korjaamaan asentoaan. Niin varovaisesti kuin hän sen yrittikin tehdä, valinta oli kohtalokas. Pudotessaan hän ei ehtinyt edes kunnolla tajuta mitä tapahtui ennen kuin hätääntynyt Freya polvistui hänen viereensä ja kysyi oliko hän kunnossa. Mutta eihän hän ollut edes iskeytynyt lattiaan vielä? Vai oliko shokki ollut niin iso ettei hän tuntenut sitä? Oliko hän halvaantunut? Miltä se edes tuntuisi? Ei. Kehoaan katsastaessa ja käsivarsiaan nostaessaan poika tajusi leijuvansa parikymmentä senttiä lattian yläpuolella.
Putoamisen alkaessa rekisteröityä, ja sen myötä lattian läheisyys yhdistettynä siskon läheisyyteen saivat tenavan pudottautumaan loput sentit pehmeästi alas. Hän oli oikeastaan oppinut suurimmaksi osaksi hillitsemään vahinkotaikoja jo kouluikään mennessä ja viimeistään ensimmäisten luokkien aikana, mutta lähinnä vihaisena ja hämmentyneenä. Pelästyneenä niille ei vieläkään voinut paljon mitään, ainakaan tilanteissa joissa ei ehtinyt ajatella kuin alitajuisesti tai ei kertakaikkiaan ollut muuta itsepuolustuskeinoa kuin taikavoimat.
”Mitä tapahtui?” poika kysyi hieman hengästyneenä, ja yhä hieman pöllähtäneenä.
”Se...se miksi äiti ja iskä aina kieltävät tekemästä noin,” Freya vastasi vieläkin hieman hätääntyneenä vaikka veljensä oli selvästi kunnossa, ja osoitti ylös kaidetta pitkin. ”Tai ainakin melkein,” hän lisäsi sillä tarkoitti kaiteilla laskettelemista ja sitä seuraavasta todennäköisestä putoamisesta mahdollisesti seuraavia vammoja. Tässä oli nyt vain ollut onnea että vahinkotaika oli ehtinyt pelastaa.
”Ai, niin...se...” Hunter mutisi noustessaan istumaan ja vaistomaisesti hieroi niskaansa molemmin käsin. Laskettelu oli ollut liian houkuttelevaa laavaleikin jälkeen ja etenkin kun kotona se ei ollut koskaan mahdollista jo silläkin että heidän portaikkonsa kaide kulki seinän viertä koko matkan.
”He...eivät nähneet tuota, eiväthän?” Hunter kysyi huolestuneena ja vilkaisi salin suuntaan.
”Ei, mutta aika moni näki jotain muuta,” Freya virnisti pojalle.