All the dear children

[Jacob King]

Pohtiessaan taaksepäin, Carrie lopulta muistelikin että mahdollinen vierastaminen taisi alkaa vasta muutaman kuukauden kuluttua jos alkoi lainkaan. Varmasti se miten paljon sitä vieraiden sylissä pideltiin alusta alkaen, vaikuttaisi asiaan huomattavasti. Hän ei ollut omiensa jälkeen ollut liiemmin vauvojen kanssa tekemisissä, paitsi tietysti nyt jouluna Pottereille syntyneen Cameronin, mutta vauvan piteleminen tuntui silti yhtä varmalta ja luontevalta kuin ennenkin siihen aikoinaan totuttuaan. Ehkä jopa enemmänkin, hän ei voinut olla miettimättä olisiko side Hunteriin parempi jos tämä olisi syntynyt vasta nyt, kun hän itse oli eheämpi.
”Hunter ei enää muutaman kuukauden päästä malttanut kauheasti nukkua, tai ainakin siltä se tuntui...Jos ei ruokaa tai vaipan vaihtoa niin sitten huomiota...Onneksi meitä oli kaksi,” Jacob muisteli, asettaessaan kookospullia koriin ja pöytään. Carrie oli hieman aiemmin kipaissut kahviolla hakemassa niitä, niiden ollen yksiä Hunterin suosikkileivonnaisista mutta heillä ei ollut leivonta-aineksia. ”Mutta jo silloin kaikki kehitysasteiden seuraaminen olivat kyllä unettomien öiden ja muun vaivan arvoisia”, hän lisäsi.
”Niin olivat,” Carrie kommentoi, tosin kuunneltuaan keskustelua vain puolella korvalla sillä oli keskittynyt lepertelemään nyytille sylissään miten mahdottoman söpö tämä oli ja haastatteli tätä siitä miltä maailma vaikutti. ”Muistan vieläkin sen karsean päivän jonka hän käänsi totaalisesti ympäri...nauramalla ensimmäisen kerran,” hän tarkensi haikeasti hymyillen vauvan suuntaan. Vaikka hänen tunnesiteensä Hunteriin ei ollut silloin niin normaali kuin olisi voinut olla, hän ei ollut löytänyt mitään piristävämpää kuin vauvan nauru – etenkin kun se oli ensimmäinen ja oman.
”Jake, katso - hän on niiiin söpö,” hän totesi astellessaan miehen luo, pienokaisen hymyn ollen jo huomattavasti leveämpi. Useimmat vauvat hymyilivät vasta toisen kuukautensa aikana, Freya oli ollut niiden joukossa mutta Hunter oli ylitsepursuavassa uteliaisuudessaan ja nopeaoppisuudessaan omaksunut monia taitoja keskivertoa nopeammin – joskaan ei toki aivan kaikkea, ja joka tapauksessa vauvojen sosiaalinen hymyily alkoi vasta lähempänä yhden vuoden ikää.
”Mitähän hän ajattelee? Näyttää melkein salaperäiseltä,” mies hymähti huvittuneena. Olisi oikeastaan hauskaa tietää millaisia ajatuksia vauvojen päässä ylipäätään liikkui, ottaen huomioon etteivät nämä tienneet vielä mistään mitään ja katsoivat aivan kaikkea ensimmäistä kertaa.
”Sinä se olet laittoman söpö. Kyllä olet, kyllä olet!” Jacob leperteli tyttöselle saatuaan teekupit pöytään ja ottaessaan tämän vuorostaan syliinsä ja kutitti tämän nenää. Kuten useimmat lapsirakkaat ihmiset, hänkään ei kyennyt puhumaan vauvalle normaalisti. Söpöys, avuttomuus ja viattomuus tuntui aiheuttavan ihmisten aivoissa jonkinlaisen naksahduksen - mutta toisaalta se oli, hänelle ja monille muillekin vauvoista kokemusta omaaville, alitajuinen valinta sillä vauvat reagoivat pehmeään, selkeämpään ja lepertelevään puhetapaan herkemmin ja enemmän kuin normaaliin aikuisten puhetapaan.
”Mikä hänen nimensä on?” Carrie tiedusteli jatkaessaan olohuoneen puolella keittiön lähellä seisovan ruokapöydän pöydän kattamista kaurakekseillä ja teepusseilla monen sortin mauilla.
”Missä muuten tarkalleen ottaen pidätte nimiäiset? Nämä mökithän ovat aika pieniä,” Jacob heitti lisäkysymyksen heti perään, Denaan katsoen ja istahti vauvan kanssa pöydän ääreen.