All the dear children

[Stephen Hunter King]

Tuttu ääni ja nimitys kaikui leikkikentällä juuri kun vanki molskahti mereen ja hait alkoivat piirittää tätä. Hunter kurkisti telineen reunan yli ja löysi Dumon muutaman metrin päästä. Sanavalinnat saivat asian kuulostamaan ikävältä, joten ilmeisesti tämä ei ollut muuttanut mieltään pilailun suhteen mutta eipä sillä väliä kun hänkään ei juuri nyt ollut innostunut moisesta ja joka tapauksessa se oli kivaa yksinkin. Mutta mikä nyt muka oli vikana? Dumo oli osoittautunut omituisen kireäksi tänään, nähden siihen että oli lomaa koulusta ja oltiin mahtavassa lomapuistossa. Poika laskeutui nopeasti portaikkoa alas, puumiekka yhä kädessään ja huivi päässään. Hän ei aikoisi keskeyttää hauskaa leikkiä yhtäkkisen huumorintajuttoman kaverin takia.
”No?” hän uteli ehdittyään maahan ja tämän luo, napittaen ylös Dumoon aavistuksen huolestuneena, osaamatta kuitenkaan olla sitä mistään tietystä asiasta.
Pojan ilme muuttui hämmentyneen ärtyneeksi Dumon asian edetessä. Toki hän mielipide-eroja kesti, mutta oli tosi ärsyttävää että jotain haukuttiin typeräksi vaikka oltiin itsekin osallistuttu, ja muutenkin, ei Dumo hänen muistaakseen ennen noin tiukkapipo ollut. Ei hän itsekään toki matopilaa missään määrin parhaana pitänyt mitä käytännön piloihin tuli, eikä hän olisi sitä tehnytkään jos käsissään ei olisi sattunut olemaan mutanttimato ja erityisen hapannaamainen uhri. Se oli tehnyt siitä hänelle houkuttelevan. Mutta jos siihen osallistui, ei ollut mitään oikeutta jälkeenpäin nimitellä sitä typeräksi - kun se oli kuitenkin ollut suhteellisen harmiton tarkoituksessaan. Kalan kohtalosta hän taasen ei tiennyt ennen kuin nyt, ja mietteliäänä rapsutti puumiekkansa terällä sateesta kosteaa huivia päässään. Tenava ei oikein tiennyt mitä ajatella siitä, sillä hänen mielessään päällimmäisenä liikkui ihmetys miksei Dumo ollut sanonut tuota kaikkea heti, etenkin kun hän vieläpä oli suoraan kysynyt miksi tämän innostus oli lopahtanut.
”Okei, mutta-” hän aloitti tyynesti joskin ärsyyntyneenä, mutta Dumolla oli lisää asiaa. Häneltä oli mennyt ohi sana 'pari', ja äskeinen oli jo tarpeeksi täyttämään alustavan kommentin painavuuden.
Hän tuijotti toveriinsa yrittäen kovasti rekisteröidä uutisen. Se ja varsinkin valitut sanat oli liian uskomattomia uppoamaan noin vain, ja ensin hän ei ollut edes varma kuuliko oikein. Mutta lopulta ei jäänyt epäilyn varaa. Vielä pari silmänräpäystä hän vain tuijotti ja kokosi ajatuksiaan, kädet sivuillaan roikkuen ja miekkansa osoittaen maata laiskasti kuin mikäkin tikku.
”Mitä?” poika kysyi epäuskoisena, pudistaen hieman päätään, silmät muutaman sekunnin ummessa.
”Eli kun lähdit tästä, lähdit suoraan meidän mökille ja varta vasten kertomaan kaiken? Koska jokin vaivasi sinua?” hän tarkisti, silmät suurina ja käsivarsiaan heiluttaen, joskin äänensävy ei ollut kysyvä sillä oli ilmiselvää ettei Dumo olisi näin lyhyessä ajassa ehtinyt paljon muuta.
”Ja nyt sinä vain-” hän jatkoi, mutta järkytys, pettymys ja vihaisuus oli ehtinyt syventyä sellaista vauhtia ettei hän saanut ajatusta ulos ja hän kihisi kiukusta.
”Tiedätkö, sinä olet yhtä tyhmä miltä näytät,” hän tiuskaisi, katseensa muuttuen hyvin kylmäksi. ”Maailman typerin peikkokin olisi sinua parempi ystävä!” hän lopulta huusi ja paiskasi puumiekan ja päästään tempaisemansa huivin Dumon syliin, välittämättä kenen ne oikeastaan olivat.
Päättäväisesti ja ripeästi hän lähti harppomaan poispäin, katsoen kuitenkin taakseen ja syyttävällä sormella Dumoa osoittaen.
”Pysy kaukana minusta, ikuisesti - ja meidän mökistä myös! Et ole tervetullut!” hän julisti sydämensä pohjasta, käänsi selkänsä ja juoksi pois, merenrannan suuntaan. Hän tiedosti kyllä että mökin ollen äidin ja isän maksama, hänellä ei ollut oikeutta päättää kuka sinne sai tulla ja kuka ei mutta juuri nyt hän ei välittänyt. Eivät he Dumoa sinne päästäisi hänen toiveensa vastaisesti ainakaan ihan heti ja hän aikoi muutenkin viettää lopun iltapäivää rannalla. Mutta muutaman kymmenen metrin juoksun jälkeen hän tuli ajatelleeksi ettei se ehkä ollutkaan paras vaihtoehto. Vanhemmat huolestuisivat ja päivä menisi – jos edes mahdollista – vieläkin pahemmin pilalle. Joten hän käänsi askeleensa majoitusalueen suuntaan.

Muutaman minuutin kuluttua, yhä kiukkuisena kuin ampiainen hän pelmahti ovesta sisään, potki kengät jalastaan ja viskasi takkinsa epämääräisesti naulakkoon. Samalla, koko olemus pettymystä ja vihaisuutta huokuen, mukana vivahde epävarmuutta, hän katsahti isäänsä joka oli keittiön pöydän ääressä lukemassa sanomalehteä mutta nostanut katseensa hänen varsin äänekkääseen saapumiseensa. Pitäisikö jäädä tähän vai voisiko mennä huoneeseensa? Mitään ei kuitenkaan sanottu kummankaan puolelta joten silmänräpäyksessä hän katosi yläkertaan ja huoneeseensa, paiskaten oven kiinni perässään.

Jacob huokaisi alakuloisesti. Tämä päivä ei tosiaankaan ollut yhtään sellainen mitä eilen oli kuviteltu. Hän päätti antaa pojan olla rauhassa, tyyntyä hetken omissa oloissaan sillä oli kirkuvan selvää että Dumo oli kertonut tälle kaiken. Kello on muutaman minuutin yli yksi, hän totesi. Normaalisti hän antaisi pojalle tilaa parisen tuntia, mutta heille oli tulossa vieraita, tai no ystäviä, kylään ja olisi hyvä jos ilmapiiriä saisi kevennettyä ennen sitä.

Hunter potkaisi muovisen, tyhjän roskakorin huoneen poikki melkoisella voimalla ja heittäytyi vatsalleen vuoteelle halaamaan ja puremaan tyynyään. Häntä melkein itketti, ei surusta vaan koska hän oli niin vihainen. Susi hänen sisällään tuntui lietsovan sitä vielä lisää, vaikka se oli sudenmyrkkyjuomalla rauhoitettu, se käytti tilaisuuden raivota pojan oman tunteen siivellä. Hunter tunsi sen sisällään aivan kuin olisi jo täysikuuilta. Poika kömpi istumaan, sängyn päädyssä seinään nojaten hän puristi tyynyä sylissään ja tuijotti tummentunein silmin tiiviisti vastapäistä seinää. Hetken hän vietti hyvin synkässä paikassa. Synkimmät ajatukset olivat kuitenkin alitajuisia.
Hän ei ollut koskaan pitänyt Dumoa varsinaisesti läheisenä ystävänä, pitkään oikeastaan enemmän vain kaverina – ikäeron takia – mutta parina viime vuotena hän oli alkanut mieltää tämän jo puhtaasti ystävävyöhykkeelle. Ja kaikki vuodet hän oli aidosti nauttinut tämän seurasta.
Oliko tämä tänään näyttänyt todellisen karvansa? Dumo oli muka aikuinen, ja silti noin raivostuttavan älykääpiö. Ei edes tajunnut, ettei kyse ollut vain siitä että tämä oli kannellut vaan myös tavasta jolla tämä oli sen tehnyt! Se selkäänpuukottava liero ja välinpitämätön paskiainen. Oikeat ystävät eivät toimineet niin. Dumo ei olisi enää ikinä hänen ystävävyöhykkeellään. Ei edes kaveri, ei yhtään mitään. Hän ei oikeastaan halunnut edes nähdä koko tyyppiä enempää kuin olisi ihan pakko, kun isä ja Dena kuitenkin olivat ystäviä ja Dumo tietysti siskonsa elämässä.
Häntä alkoi ahdistaa ja suututtaa niin tuhottomasti, että halkeamisen välttääkseen hän kaivoi matkarepustaan Nintendo Game & Watchi Zelda-pelin. Se ei sujunut taitojen mukaisesti sillä hän keskittyi liikaa oikeassa reunasta hyökkäävän peikon mätkimiseen ja ajoittain lohikäärmeen hakkaamiseen, niiden ollen tyynnyttävää puuhaa, eikä siksi huomannut väistellä tarpeeksi luurankojen tikareita ja haamun nuolia saatikka lohikäärmeen tulipalloja. Onneksi pelissä oli jatkonamiska joten vaikka sitä kuoli tolkuttoman useasti, ei joutunut koko ajan toistamaan ensimmäisiä kammioita.

Vähän myöhemmin huoneen ovelta kuului kolkutusta.
”Hunter?” Jacob kutsui sen takaa.
”Ei nyt, iskä, pliis?” poika pyysi turhautuneena ja onnettomana. Häntä ei yhtään huvittaisi selvitellä nyt mitään.
”Kuule, kamu, tiedän että olet vihainen Dumolle. Haluan vain jutella,” Jacob jatkoi lempeästi, raotti ovea ja kurkisti sisään.
”Joo,” Hunter huokaisi ja lopetti pelin, sulkien kotelon ja nakkasi sen vuoteensa vierelle reppunsa päälle. Hieman vastahakoisesta olemuksestaan huolimatta, hän oikeastaan jutteli mielellään isänsä kanssa, nyt kun oli hieman rauhoittunut.
”Vaikka ei siinä mitään juteltavaa ole. En minä ole vihainen hänelle. En halua tuntea häntä lainkaan,” poika totesi polviaan halaten, leukansa leväten niiden päällä. ”Dumo on persläpi,” hän julisti, mutta lisäsi heti perään silmäkulmastaan isäänsä katsahtaen, ”Anteeksi...mutta...hän on enkä keksi paremmin kuvaavaa sanaa. ”
Jacob hymähti hiljaa ja ymmärtäväisenä, kommentoimatta mitään kielenkäyttöön. Ei se niin paha ollut eikä muutenkaan nyt tärkeintä. Mies istahti vuoteelle pojan viereen ja katsoi tätä tyynesti.
”Hänkö ei sanonut sinulle mitään ennen kuin tuli tänne?” hän tarkisti aiemman olettamuksensa.
”Ei! Ja arvaa mitä vielä?!” Hunter puhkesi selittämään paatoksella, mutta asentonsa ja synkkä olemuksensa ei muuttunut vähääkään. Aivan kuin hän olisi halunnut päästää kaikki höyryt pihalle mutta kuitenkin pidätteli niitä paljon.
”Sitten hän vain tuli takaisin ja kertoi kaiken noin vain - ihan kuin se olisi vain ilmoitusasia! Hän tiesi koko ajan että pettää minut ja että se saattaisi rikkoa välimme ja silti hän teki sen ja lopuksi tuli ilmoittamaan asiasta! Ja vielä oikein painottaen miten tiesi sen. Eikä se vaikuttanut olevan hänelle edes vaikeaa - hän lateli kaiken yhteen hengenvetoon ja ihan kuin se olisi hänelle vain velvollisuus. Väitti ymmärtävänsä jos en halua olla hänen ystävänsä, mutta ei takuulla ymmärrä! Tai ainakaan hän ei välitä oikeasti, muuten hän ei olisi voinut noin vain marssia sinne kertomaan petoksestaan tai puhua sillä tavalla,” poika vuodatti puhisten kiukusta ja pettymyksestä ja koko ajan enemmän synkistyen. ”Ja hän pilasi iltapäiväni. Minulla oli merirosvoleikki kesken yksien tosi kivojen tyyppien kanssa!”
Hetkeksi hiljaisuus laskeutui, kun Jacob punnitsi ja pohti asioita mielessään ja Hunter kirosi entistä ystäväänsä omassaan. Pojalla oli ennenkin ollut välirikkoja ja riitoja kavereidensa ja jopa parhaiden ystäviensä kanssa, mutta ei vielä koskaan näin suuria. Tämä ei ollut koskaan kuulostanut yhtä varmalta ja tosissaan olevalta, julistaessaan ikuista suhteen loppua. Poika oli kyllä hyvin fiksu, ja selvästi ymmärsi ystävyyttä hienosti, mutta tällä oli vielä paljon opittavaa. Yksitoista vuotta ei kuitenkaan ollut paljon tässä elämässä saati ihmissuhteiden monimutkaisuudessa, etenkään ensimmäiset yksitoista.
”Ymmärrän,” Jacob lopulta sanoi.
”Kuitenkin, olisiko mahdollista että hän uskoi tekevänsä oikein ja yritti korjata virheensä, mutta ajattelematta asioita loppuun asti? Me kaikki toimimme joskus liian hätäisesti jolloin parhaatkin tarkoitusperät menevät pieleen. Sinäkin toimit viimeksi tänään ajattelematta loppuun asti,” hän ehdotti, katsoen poikaansa myötätuntoisesti.
”Oletko sinä hänen puolellaan??” Hunter tiuskaisi, tuijottaen terävästi mieheen, vaihtaen nopeasti asentoaan, istuen nyt polviensa päällä, suunnitellen häipymistä.
"Ei, Hunter, tietenkään en,” Jacob vastasi painokkaasti ja tyynesti, ottaen katsekontaktin. ”Olen samaa mieltä kanssasi, Dumo vaikuttaa hoitaneen tämän asian todella, todella huonosti - etenkin aikuiseksi. Yritän vain muistuttaa että kaikki tekevät joskus virheitä eikä asiat ole aina niin pahoja miltä aluksi vaikuttavat kaiken tunnemyrskyn keskellä – ei edes näin ikävissä tilanteissa. Minä en tiedä mitä Dumon päässä ja sydämessä liikkui tänään, enkä tiedä missä arvossa hän pitää ystävyyttänne...” hän puhui rauhallisesti.
”Entistä,” Hunter korjasi painokkaasti, risti käsivartensa rinnalleen, siirsi katseensa sivuun ja asettui takaisin istumaan ja nojaamaan seinään.
”...mutta minä rakastan sinua, enkä halua sinuun sattuvan enempää kuin on aivan pakko,” Jacob jatkoi pehmeästi. Poika katsahti häneen silmäkulmastaan, harkitsevamman oloisena.
”Toivoisin vain, että et katkaise ystävää elämästäsi ennen kuin olet kunnolla jutellut tämän kanssa siitä mitä tapahtui,” mies sanoi kuljettaen kämmenensä hellästi pojan sekaisten kutrien läpi. ”Ystäviä ei voi olla koskaan liikaa, ja me molemmat tiedämme ettei Dumo ole pohjimmiltaan kylmä tai paha ihminen. Viisi vuotta olisi pitkä aika teeskennellä jotain mitä ei ole.”
Hunter tuhahti synkeänä ja kiukkuisena, katse naulittuna seinään.
”Ei kiinnosta. Minulla on ihan tarpeeksi ystäviä ja kavereita, en minä tarvitse Dumon kaltaista löyhäaivoa petturia,” poika kommentoi hampaidensa välistä, puoliääneen.
Jacob henkäisi kärsivällisesti ja hetken kuluttua jatkoi.
”Jos et tahdo selvittää asiaa kaveruutenne vuoksi, tee se itsesi vuoksi. Poika...jos jäät hautomaan tätä ja vihaa sisällesi, se muuttaa sinua,” hän sanoi, ohjaten pojan kasvot omiaan kohti saaden jälleen katsekontaktin.
”En haluaisi sinun muuttuvan sillä tavalla. Olet mahtava tenava, ja uskon että kasvat vielä hienoksi nuoreksi mieheksi.”
”En tiedä...” Hunter kuiskasi, hetken päästä laskiessaan katseensa käsiinsä joita nyt väänteli sylissään. ”En halua nähdä häntä. Enkä kuunnella häntä,” poika jatkoi synkeänä ja yhä päättäväisenä, joskaan ei enää niin intensiivisellä paatoksella ja tunnekuohulla kuin aiemmin. Alitajuisesti hän pohti isänsä viisauksia, sen lisäksi että oli liikuttunut kaikkien muiden sanojen myötä. Etenkin kun tässä oltiin alunalkajaan koska hän oli rikkonut sääntöjä.
”Voisiko sen selvittää silti? Vaikka taikuudella?” hän ehdotti, nostaen aidosti toiveikkaan katseensa takaisin isäänsä joka sen myötä ei voinut olla hymyilemättä erityisen hellästi.
”Pelkäänpä, että ei. Sydämen asiat eivät ole loitsuilla korjattavissa, ja ainoa keino tietää toisen tunteista on kuunnella,” hän vastasi.
”Tämä on ihan syvältä,” poika mutisi happamana, laskien katseensa takaisin alas, nyppien päiväpeittoa.
”En tietenkään pakota sinua,” Jacob totesi, ”Tämän on oltava sinun päätöksesi. Eikä sinun tarvitse tehdä sen eteen mitään tänään, tai huomenna, tai ensi viikollakaan...Vaan sitten kun koet olevasi valmis. Ja muistathan,” hän lisäsi puristaen hellästi pojan kättä, ”että päätit kummin vain, ja tuli mitä tuli, olen aina tukenasi. Me kaikki olemme.”
Hunter henkäisi syvään, ja halusi sanoa 'kiitos' mutta ei saanut sitä ulos, se tuntui niin tyhjältä sanalta juuri nyt. Sen sijaan hän vaistomaisesti heittäytyi syleilemään isäänsä joka solullaan ja kasvoilleen nousi jopa pieni, aito hymy. Jacob syleili lastaan yhtä syvästi, ja tuo hetki sanoi heille enemmän kuin mitkään sanat olisivat voineet.

Mies pohti vakavasti jättäisikö muodonmuutoksista ja muista tempauksista puhumisen myöhemmäksi, sillä kun ei varsinaisesti ollut mikään kiire, mutta Hunter päättikin itse nostaa asian pöydälle.
Yhä isäänsä syleillen hän totesi puoliääneen,
”En minä tarkoittanut tapattaa sitä kalaa, tai muutakaan. Niiden piti olla ihan harmittomia...Enkä minä edes tiennyt että kloori on myrkyllistä kaloille.”
Oli siitä varmaan koulussa tieteen tunnilla joskus mainittu, mutta kuka nyt sellaisia pikkujuttuja jaksoi muistaa, ja oli paljon mahdollista että hän ei ollut edes keskittynyt sillä tunnilla. Kalat kun eivät olleet maailman mielenkiintoisimpia eläimiä.
”Tiedän,” Jacob vastasi. ”Vaan eläviä olentoja ei pitäisi käyttää pilailuvälineinä holtittomasti. Jatkossa, muista ottaa selvää riskeistä ennen kuin toimit. Mieluummin jätä eläimet kokonaan pois kuvasta,” hän puhui hyvin vakavana ja tiukasti, mutta ei vähääkään vihaisena. Poika ei sentään ollut tehnyt tuota tahallaan ja loppujen lopuksi vahingot olivat jääneet pieniksi.
”Muistan,” Hunter vakuutti, katsoen ylös, yhä isänsä sylissä. Hänen katseensa oli vakaa ja kirkas, vakuuttaen Jacobin siitä että tämä välitti eläinten hyvinvoinnista vielä aidosti. Hän oli ollut hieman huolissaan viimeksi kuluneen vuoden aikana, josko eräs täysikuuyö olisi muuttanut pojan tunnesidettä eläimiin. Mutta ehkä ei ainakaan siinä määrin kuin oli pelätty.
”Hyvä,” hän totesi helpottuneena. ”Mutta muistatkos jotain muutakin?” hän sitten tiedusteli merkitsevään sävyyn, heidän vetäytyessään erilleen. ”Mitä sanoin kun ostin sinulle taikasauvasi?” hän tarkensi, vakava katse pojassa joka hetken mietittyään hieroi niskaansa, katse suunnattuna muualle.
”Taikavoimat on lahja, taikasauva on etuoikeus,” poika toisti hiljaa. Joo, oli hän sen muistanut varsin hyvin. Siksi hän olikin puuhannut suljetun oven takana ja näyttänyt otukset vain Dumolle johon oli luottanut.
”Nimenomaan. Sauvasi pysyy tästä lähin minun takanani,” Jacob sanoi, ”Otin sen jo. Saat toki harjoitella loitsuja jatkossakin, mutta et joka päivä, ja harjoittelet vain ja ainoastaan aikuisen seurassa. Se on joko minä, äiti, tai jompikumpi kummivanhemmistasi. Onko selvä?”
Osalta Hunterin teki mieli väittää vastaan, mutta isä kuulosti niin päättäväiseltä ja tiukalta että hän jätti sen väliin, haluttomana mahdollisesti pahentaa takavarikkoa. Nyt hänellä sentään olisi yhä mahdollisuus monenlaiseen loihtimiseen. Tällä hetkellä, vasta kuukauden taikasauvan omistaneena, se oli hänelle yhtä tärkeä kuin lempilelu ja siksi jopa tämä melkoinen rajoitus oli tuskastuttavaa.
”On,” poika vastasi nöyrästi, tuijottaen käsiinsä sylissään, vaihdettuaan asentonsa risti-istuntaan.
”Mutta...kuinka kauan?”
Hän loi isäänsä vetoavan koiranpentukatseen, joka ei kuitenkaan tehonnut vähääkään.
”Kunnes minusta tuntuu, että olet ymmärtänyt sen tuoman vastuun. Tiedät kyllä miksi kielsimme eläinten muuntelun ilman valvontaa, ja miksi taikuutta ei saa viedä jästien nenän alle,” Jacob vastasi, tyynenä mutta sävyssään kohtuullisen nuhteleva sävy. Tämä, nimittäin oli kirkkaan selvästi tahallista tottelemattomuutta ja tietoista vastuuttomuutta.
Hunter vain nyökkäsi pontevasti ja vaiti, eikä halunnut hetkeen katsoa ylös mihinkään suuntaan. Siinä kylpiessään isänsä rakkaudessa, juuri hetki sitten kirjaimellisesti koettuaan miten paljon tämä hänestä välitti ja huolehti, häntä hävetti jo nyt aiemmat tempauksensa, tahallinen sääntöjen rikkominen. Eiväthän ne edes olleet tuntuneet hänestä niin tärkeiltä ja hauskoilta, tämän arvoisilta.
”Hei,” Jacob sanoi pirteään sävyyn, kannustaen poikaakin piristymään. ”Kahteen on vielä yli puoli tuntia. Haluaisitko mennä jatkamaan leikkejä ulos? Ne toiset varmaan ovat siellä vielä,” hän ehdotti, muistaessaan että pojalla oli jäänyt merirosvoilu kesken.
Hunter kohotti katseensa ja mietti hetken, ilmeettömänä.
”En. Ei enää huvita,” poika vastasi, hän ei kuulostanut enää erityisen synkeältä mutta oli silti kaukana siitä energisestä, iloisesta pikkupojasta joka hän yleensä oli. Vihaisuus kun ei ollut tunne yksinään, vaan kumpusi aina jostain suuremmasta.
”Asiat järjestyvät kyllä,” Jacob sanoi ja suukotti poikansa otsaa, nousten sitten ylös.
”Iskä...?” Hunter kutsui vielä ennen kuin mies katosi ovesta, ”Olisiko ihan mahdotonta olla täällä lauantaihin asti?”
”Olisi,” mies vastasi, käsi oven kahvalla mutta poikaan päin kasvonsa kääntäneenä. ”Mutta voimme leikkiä pihalla sinä yönä,” hän lisäsi hymyillen ja poistui alakertaan.
”Mahtavaa!” Hunter henkäisi ja heittäytyi vuoteelle selälleen. Täysikuuyö sisäpihalla oli harvinaista, ja aina yhtä hauskaa.

Hieman myöhemmin Freya tupsahti sisään koputtamatta, mutta Hunter ei ehtinyt valittaa siitä kun tyttö jo puhui.
”Kuulin sinusta ja Dumosta,” tämä mainitsi, loikatessaan veljensä sängylle jossa tämä parhaillaan luki Aku Ankan taskukirjaa. ”Halusin vain sanoa että minäkään en puhu hänelle,” tyttö jatkoi, sävystään ilmeten syyn olevan miten tämä oli kohdellut Hunteria. Freyalle se oli suhteellisen helppoakin, vaikka hän oli pitänyt Dumosta, hän ei ollut samalla tavalla tämän ystävä kuin veljensä oli. Ei ollut viettänyt läheskään yhtä paljon aikaa tämän kanssa ja senkin mitä oli, lähinnä kolmestaan. Ei hän toki pitänyt välirikoista mukaviksi lukemiensa ihmisten kanssa, mutta juuri nyt hän ei ollut lainkaan niin varma oliko Dumo sittenkään sellainen.
”Kiitti,” Hunter vastasi, lämpimästi hymyillen taskukirjan reunan yli, ja laski sen sitten kokonaan alas vatsansa päälle, pitäen sitä kuitenkin yhä käsissään ja katsoi tyttöä. Hän ei ollut edes ehtinyt ajatella tuon pyytämistä, ja hänelle merkitsi paljon että tämä oli ehdottanut sitä itse.
”Mutta kuule,” Freya jatkoi hieman epäröivänä, kömpiessään pitkälleen, selälleen makuulle veljensä viereen vaikka siinä yhden hengen vuoteella olikin vähän ahdasta.
”Miksi olet niin verisesti loukkaantunut hänelle, vaikka minulle olet antanut nopeasti anteeksi kun olen joskus kannellut sinusta salaa?”
Hunter oli hetken hiljaa, kattoon tuijottaen, hän ei edes muistanut mitään sellaisia kertoja enää.
”No Dumo teki enemmän,” hän vastasi. ”Sitä paitsi, sinä olet siskoni. Se kuuluu pakettiin. Ja rakastan sinua joka tapauksessa,” hän selitti ja keskittyi välittömästi taskukirjaan. Ei rakkaudentunnustuksissa heidän perheessään mitään epämiellyttävää tai outoa tuntua ollut, ja niitä sanottiinkin kohtuu usein, mutta juuri nyt hän ei olisi halunnut puhua mistään ihmissuhteista.
Freya hymyili onnellisena, mutta veljensä sanatonta toivetta kunnioittaen ei jatkanut aiheesta.
”Hei,” tyttö sanoi hetken kuluttua, katse katonrajassa, muistettuaan jotain mitä hänen oli pitänyt kysyä loman aikana. ”Draamakerhon ohjaaja tahtoisi sinut seuraavaan näytelmään. Itse asiassa, pääosaan. Se esitettäisiin kesällä päätösjuhlissa.”
”M-täh?” Hunter äännähti täysin yllättyneenä ja käänsi katseensa siskoonsa. ”Enhän minä ole edes klubissa mukana. Enkä tiedä osaanko edes näytellä! Onko teillä epätoivoinen jäsenpula vai mitä?”
”Ei, kun se on Peter Pan. Hänen mielestään olisit täydellinen siihen rooliin ja hän uskoo että osaat näytellä tarpeeksi hyvin. Sitä paitsi ei siellä monikaan ole oikeasti mikään loistotähti eikä tarvitsekaan olla,” Freya selitti, ”Minustakin olisi mahtavaa jos osallistuisit!” tyttö lisäsi, hän oli aina halunnut tehdä jotain tällaista veljensä kanssa. Hän itse olisi yksi Kadonneista Pojista, kerholaisten koostuen enimmäkseen tytöistä.
Hunter pohti hetken, yhä hämmentyneenä mutta toisaalta kiinnostuneena. Näytteleminen voisi olla kivaa, ja hän pystyi kyllä näkemään itsensä Peter Panin roolissa, paitsi että...
”Ehei, minähän en sukkahousuja jalkaani vedä!” hän julisti, muistaessaan useimpien kyseisenaiheisten näytelmäprojektien asusteita, ja palasi taas ankkojen pariin.
Freya naurahti sydämellisesti, kömpi ylös istumaan ja yritti väkisin laskea taskukirjaa alas.
”Me kaikki tiedetään se,” tyttö virnisti iloisesti. ”Se ei ole Disneyn versio. Peter olisi normaaleissa vanhanaikaisissa vaatteissa, joskin vähän näyttävämmissä kuin muilla kadonneilla pojilla,” hän vakuutti, toiveikkaana.
”Mutta-” poika aloitti.
”Ihan tosi, Hunter. Tule edes kokeilemaan! Ajattele nyt - sinä rakastat esiintymistä ja lauluäänesi on poikkeuksellisen mahtava, Peterillä on paljon lauluvuoroja ja soolojakin, ja esiinnyt aina niin tunteella että ihan varmasti osaisit näytelläkin! Eikä sinulla ole lavakammoa! Ja sinä olet juuri sopivan energinen, iloinen ja ilkikurinen pojaksi joka ei koskaan halua kasvaa aikuiseksi,” tyttö puhui lähes yhteen hengenvetoon, osittain kerhon ohjaajan sanavalintoja toistaen, ja napitti veljeään vetoavasti. ”Pliis pliis pliis pliiiis?”
”Hyvä on, hyvä on! Minä tulen käymään...katsomaan mitä te siellä teette...ja niin...” poika myöntyi, heittäen kätensä ilmaan muka luovuttaneena. Oikeasti tarjous oli alkanut kuulostaa tosissaan houkuttelevalta nyt kun sukkiksista ei ollut kyse.
”Yay!!” Freya kiljaisi ja heittäytyi rutistamaan veljeään ja pomppasi lopulta ylös, kiirehtien kertomaan ilouutisia vanhemmilleen.
Hunter jäi makoilemaan, ajatellen ehdotusta. Hän oli lukenut tuon kirjan, eikä Peter Pan ollut mikään yksinkertainen hahmo vaikka Disneyn piirretty josta hän oli kovasti pitänyt 5-vuotiaana, tämän sellaiseksi latistikin. Se teki roolin hyväksynnästä vieläkin houkuttelevampaa. Hän päätti kotiin päästyä etsiä kirjan, sen pitäisi yhä heillä jossain olla, ja lukea sen uudestaan. Ei näytelmäversio tietenkään niin syvällinen olisi, mutta olisi helpmpaa kysellä ohjaajan ajatuksia kun muistaisi lähdeteoksen paremmin.

”Pitäisikö jommankumman meistä jäädä hänen kanssaan tänne huomenna, nimiäisten aikaan?” Carrie pohti vähän myöhemmin, keskusteltuaan Jacobin kanssa Hunterin ja Dumon tilanteesta. Parhaillaan he kattoivat pöytää iltapäiväteetä varten, kellon lähestyessä kahta, olettaen että Aikenit olivat vielä tulossa. Ja jos eivät olisikaan, he joisivat joka tapauksessa itse.
”Mmmh...” Jacob mietti hetken tosissaan mahdollisia tilanteita. ”Ei, en usko. Lupasimme mennä perheenä ja siellä on paljon muitakin. Ei poikien tarvitse olla missään tekemisissä toistensa kanssa, jos eivät tahdo...Eiköhän Hunterkin ole jo sen verran kypsä, ettei lähde mihinkään kostonhimoisiin tempauksiin toisten juhlissa.”
”Niin. Ja eihän elämässä voi aina vältellä tilanteita joissa kohtaa ihmisiä joita ei haluaisi,” Carrie totesi perään, ja asia oli sillä päätetty sen enempiä setvimättä. Carrie aikoi puolestaan jutella pojan kanssa myöhemmin illalla, heidän suhteensa ei ehkä ollut parhaimmalla mallilla mutta hän yritti - ja tässä tilanteessa hän tahtoi varmistaa ettei tämä Dumo-asia alkaisi vaikuttaa turhan syvästi, ettei poika suotta alkaisi pitää uusia tuttavuuksia etäisinä. Omasta kokemuksesta hän tiesi että sillä polulla oli hyvin yksinäistä. Vaikka Hunterilla nyt olikin rakastava perhe ja muutama hyvä ystävä elämässään toisin kuin hänellä aikoinaan. Silti, hän toivoi poikansa voivan olla niin ehyt ja onnellinen kuin mahdollista.
Jospa huomisesta tulisi iloisempi päivä, Aikenien pikkuinen ansaitsisi mukavat juhlat vaikkei tämä niistä vielä mitään tajuaisikaan.