Secret of Portobello Road (K-15)

[Jacob King]

”Ehdottomasti,” Jacob vastasi Kermichin kysymykseen. Odotettavasti Dena oli ainoa eri mieltä. Jacob odotti hetken, josko perhe halusi sanoa asiaan jotain ensin, mutta ilmeisesti nämä nimenomaan odottivat hänen sanovan. Hän ei tuntenut Denaa tietenkään paljon mitään, toisin kuin perhe, mutta toki hän yrittäisi auttaa, jos vain millään voisi.
Hetken hän katseli Denaa joka näytti aivan ruumiilta, nousevaa rintakehää ja eläviä silmiä lukuun ottamatta, ja mietti miten aloittaa. Jostain, ehkäpä jälleen oman menneisyytensä ja isoisänsä antamista kokemuksista ja opeista, hän löysi juuri ne asiat ja sanat jotka ainakin halusi sanoa, eri asia sitten auttaisivatko ne mitään tässä tapauksessa.
”Dena – jos saan kutsua sinua Denaksi,” hän aloitti kohteliaasti ja lempeästi, katse tytössä. ”Minä tiedän hyvän nuorisolle tarkoitetun klinikan täällä Lontoossa. Jos annat lääkäreiden ja muiden ammattilaisten auttaa sinua, saat viettää veljesi kanssa vielä ehkä' lukemattomia vuosikymmeniä.” Hän oli melko varma että tyttö ajatteli enimmäkseen äitinsä kanssa olemista ja ehkä rakasti tarpeeksi setäänsäkin – ei hän tiennyt, tämä ei ollut maininnut Natrachia millään tavalla tänä iltana, mutta hän oli näistä hetkistä ja tytön Kermichiä ensimmäisenä kyselemisestä arvellut että sisarukset olivat erityisen läheiset.
Hänellä itsellään ei ollut kokemusta vieroitusklinikoista asiakkaana, sillä hänellä oli ollut vain alkoholiongelma ja sekin niin pienenä - reilusti ennen teini-ikää, että isoisä ja ystävät olivat saaneet hänet kuiville ilman suurempaa ammattilaisapua. Mutta työnsä puolesta hän oli viime vuosina tutustunut muutamiin Lontoon vieroitushoitoklinikoihin ja muihin vastaaviin tahoihin, kaupungin nurjan puolen ohella.
Hän vältteli kysymästä kysymyksiä sillä arveli nenän kautta kurkkuun ja sitä kautta vastaan kulkevan letkun tuntuvan varsin epämiellyttävältä, etenkin puhuessa.
Mies istahti tuolille seinän viereen, muutaman metrin päässä Aikeneista ja nojasi hieman eteenpäin, kyynärpäänsä reisillään ja kädet hieman ristissä.
”Esitit kujalla kysymyksen, jota et ehkä muista...mutta ei, en ole vakooja. Olen etsiväkonstaapeli. Työskentelin viime vuonna muutaman viikon avustajana äitisi tapauksessa. Siksi tiesin nimesi.”
”Toivoisin,” hän jatkoi saman tien, ”että suostuisit vieroitushoitoon ja pysyisit siinä niin kauan kuin aikuiset katsovat parhaaksi. Se tulisi kyllä olemaan hyvin pitkä ja tuskainen tie monella tavalla,” hän sanoi rehellisesti, eihän tyttö enää varsinaisesti mikään pikkulapsi ollut vaikka olikin toki vielä lähempänä lapsuutta kuin aikuisuutta, ”mutta kaikki tiet päättyvät joskus. Lääkärit auttaisivat sinua, myös löytämään keinoja tuntea hyvää oloa ilman myrkkyjä. Usko pois, ne keinot tuovat paljon pidempikestoista ja vahvempaa hyvää oloa kuin viina ja huumeet.” Hän puhui rauhallisesti, ja koko ajan tiiviisti mutta ystävällisesti Denaan katsoen.
”Sitten, lopulta, pystyisit tekemään kaikkia niitä asioita joita olet halunnut, ja mitä äitisi ehkä toivoi sinut voivan elämässäsi tehdä. Ei varmaan kuulosta huonolta idealta?” hän totesi ja kysyi kannustavaan sävyyn.